torstai 5. joulukuuta 2024

Eskapismin tabu

 [suomalaisessa taidepuheessa]


Kyösti Salovaara, 2024.

Minun kirjahyllyssäni viihdettä ei erotella vakavasta.


Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana: unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.



On se.

    Suomi ja liehuva lippu. 

    Kyllä.

    Keskustellaan, ollaan jotakin mieltä, jonkin puolesta ja jotakin vastaan. Väliin jää iso monttu, jonka pohjaa ei näy.

    Puhutaan kirjoista ja taiteesta. Lukemisesta ja siitä että ei lueta. Väitetään että kaunokirjallisuus tekee hyviä ihmisiä ja sirkushuvit huonoja. Tarkoitetaan että lukeminenkin on terveellistä ja hyödyllistä, taloudellisestikin (lukijalle) kannattavaa ja ennen kaikkea kannatettavaa.

    Kierretään lukemisen ydintä kuin kissa kuumaa puuroa. Ei uskalleta sanoa, niin kuin amerikkalainen Raymond Chandler sanoi, että lukeva ihminen haluaa hetkeksi paeta omaa hetkeään.

    Suomessa lukemiseen ja taiteeseen liitetään kaikki hyvät asiat ja tavoitteet, mutta siitä pidetään huoli ettei ihmisiä innosteta viihtymään eikä iloitsemaan. Viihtymisessä on jotakin syntistä, vaikka kirkko ei enää asettele arkipäivän henkisen olemisen kehyksiä. 

    Itku pitkästä ilosta, suomalainen sanoo ja uskoo vankasti että niin on. Ja varsinkin kirjoja kirjoittavat ja niistä arvosteluja kirjoittavat ovat samaa mieltä. Kirja on liian vakava juttu kevyesti otettavaksi. Huvikseen lukeminen olisi ihan kauheaa.



Kun Finlandia-palkinnot jaettiin, puhetta piisasi kuin persialaisella torilla. 

   ”Leikkaukset taiteelta, muun muassa kirjojen arvonlisäveron korotus, rankaisevat ihmisiä lukemisesta, tarpeesta ymmärtää maailmaa taiteen avulla”, toisti palkinnon voittanut Pajtim Statovic kirjallisuusväen mantraa. Aivan kuin yhden euron korotus 28 euroa maksavaan kirjaan lopettaisi kirjojen myynnin ja estäisi lukijoita ymmärtämästä taiteen avulla maailmaa. On ilmeisesti mahdoton hyväksyä tosiasiaa, että kirjoja ostava porukka on hyvin koulutettua ja varakasta, niin että yksi euro sinne tai tänne ei tätä väkeä heilauta. Kirjojen ostaminen on luksusta vaikka kuinka muuta väitettäisiin.

     Tietysti myös 1 (yksi) euro on rahaa. Helsingissä laitettiin suositun hiihtoalueen parkkipaikka maksulliseksi – kolme tuntia maksaa yhden euron. Siitä nousi hirveä äläkkä. Katumaastureilla hiihtämään saapuvat eivät halua maksaa kolmen tunnin pysäköinnistä edes yhtä euroa. Joten auto ajetaan jonnekin piiloon, sivukaduille ja peltojen pientareille.

    Mutta en toisaalta ymmärrä miksi kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Kuka niitä sitten kustantaisi? Valtioko? Onko jossakin joskus tapahtunut, että valtio olisi kustantanut jonkin merkkiteoksen? Ihan oikeasti?

    Päinvastaisia esimerkkejä löytyy kosolti. Kirjoja jotka valtio on repinyt, silpunnut ja polttanut. Muuallakin kuin berliiniläisellä torilla.

    No, kyllä myös kirjallisuusväki osaa. Sarjakuvia itsesensuroidaan, puhutaan jopa Tarzanin ja Robinson Crusoen vaarallisuudesta. Aikaisemmin julkaistuja teoksia muutetaan 2020-luvun puritaaniseen ilmapiiriin sopiviksi.

    ”Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita”, Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Hyvinvointivaltion Tabut (1998).

   Jostakin syystä kulttuuriväki ei edes yritä ymmärtää asioiden mittakaavaa. Eivätkö kirjailijat olekaan niin älykkäitä kuin itse itseään pitävät?



Kyösti Salovaara, 2023.

James Joycen muistomerkki Triestessä.
Joycen Odysseus julkaistiin Pariisissa, ladottiin ja
painettiin siellä 1922, koska Brittein saarilla mieli oli ahdasta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin Englannissa hallinto
poltti julkisesti D.H. Lawrencen kirjoja.



Lasten ja nuortenkirjojen Finlandian voittanut Päivi Lukkarila sanoi juhlapuheessaan, että ”vihan sokaisema ihminen seuraa sitä ääliötä, jolla on kovin ääni ja typerimmät väitteet. Lukeva ihminen ajattelee ja kyseenalaistaa.”

    Ville Similä tarttui tuohon väitteeseen Helsingin Sanomissa  jutussaan Lukeminen ei tee kenestäkään viisaampaa (28.11). ”Vihan sokaisema ihminen on usein lukeva ihminen”, Similä sanoi. ”Kovaäänisiä ja typeriä väitteitä voi lukea myös kirjoista. ”

   Jos Lukkarila tarkoitti, että lukeminen suojaa populistiselta politiikalta, hän Similän mukaan on väärässä. ”Kirjaviisaat miehet ovat tuoneet maailmaan paljon tuhoa ja hävitystä”, Similä kirjoitti. Hän luetteli joukon ”lukeneita” hirmuhallitsijoita sekä vasemmalta että oikealta: ”Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin vietti koko elämänsä kirjastoissa. Kiinan kansantasavallan perustaja Mao Zedong oli kirjafriikki, joka luki aamusta iltaan viimeiseen henkäykseensä asti. Kambodžan kansanmurhan arkkitehdit olivat Sorbonnessa ja muissa Ranskan huippuyliopistoissa opiskelleita älyköitä. Natsi-Saksan kulttuuri- ja propagandaministeri Joseph Goebbels opiskeli kirjallisuutta ja historiaa viidessä yliopistossa ja väitteli lopulta tohtoriksi. Hän kirjoitti kolme näytelmää ja kaikkiaan 14 kirjaa. Se ei estänyt Goebbelsia hyökkäämästä ”epäarjalaiseksi” katsomaansa taidetta vastaan saati osallistumasta miljoonien juutalaisten murhaamiseen.” 

    Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koulutus ei väistämättä tee ihmistä paremmaksi, viisaammaksi eikä romaaneja ja runoja lukevasta kehity aina humaania ihmisystävää.

    Jotkut Similän kommenttia arvostelleet lukijat vetosivat siihen, että vaikka hirveät johtomiehet olivatkin lukutoukkia, niin kenties heidän apurinsa olivat kouluttamattomia ääliöitä, jotka sitten ohjasivat johtajansa pahoille teille.

    Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Maailman sivu älymystöstä on löytynyt jokaiselle hirmuhallitsijalle tukea ja liehittelyä. Valta vetoaa älypäihin; hallitsijat tuntevat vetoa älypäihin.

    Lauri Hokkanen tiivistää omakohtaisessa teoksessaan Kenen joukoissa seisoin – taistolaiset ja valtioterrorin perintö (2021) kuinka lukeneisto ihastuu totalitäärisiin ajatuksiin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme – vapaaehtoisesti – omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli – sitten kun se oli ’oikea’ – ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.”

    


Joulukuun ensimmäisenä päivänä runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti Hesarissa, että ”viihde tarjoaa meille sen, mitä osaamme pyytää. Taide vie meidät sinne, mistä emme vielä tiedä. Taide kohtaa tarpeen syvällä sisimmässämme.”

    Mihin tuo väite perustuu? Ihmisaivojen neurologiaan? Vai kuvitelmaan siitä, että on olemassa hyviä ihmisiä (jotka lukevat hyvää kirjallisuutta) ja huonoja ihmisiä (jotka lukevat huonoa kirjallisuutta eli viihdettä)?

    Jos niin olisi, niin miksi runoilija valitsee ihmiset, jotka ovat valmiiksi hyviä? Eikö kannattaisi valita ne onnettomat, jotka etsivät kulttuurista viihtymistä ja iloa, sirkushuvejakin? Vai onko viihteen kuluttajan sielussa jokin vamma, joka estää oikean taiteen kokemisen? 

    ”Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle”, Huotarinen jatkoi esseemäistä pamflettiaan. ”Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.” 

    Mistä taide vapauttaa ihmisen, jolta leipä loppuu? Mihin ihminen taloudellisen pohjan pettäessä vapautetaan? Hautausmaalle?

    On mielenkiintoista, että taideväki vaatii, että keskiluokkainen ”rahvas” maksaa taiteen ja taiteen tekijöiden elämän, mutta samalla se pilkkaa rahvasta siitä, että rahvas haluaa viihtyä eikä osallistua kollektiiviseen murjottamiseen vakavan taiteen äärellä.  

    Englantilainen man of letters John Carey totesi kirjassaan What Good are the Arts? (2005), että koska taide ei tarjoa tosia vastauksia, ei se koskaan ole väärässäkään. Careyn mielestä oleellista on, että taiteessa, vaikkapa kaunokirjallisuudessa, menneisyydellä on yhtä tärkeä osa kuin nykyisyydellä. Taideteoksiin ei kumuloidu ajan kuluessa mitään viisautta, toisin kuin luonnontieteissä, joissa tiede kehittyy ja tieto kumuloituu.

    Tämä tarkoittaa ettei vuonna 2024 julkaistu romaani väistämättä korvaa vuonna 1924 samasta ”aiheesta” kirjoitettua romaania ”viisaudellaan”, ”tietämyksellään” tai ”älyllään”, olemalla enemmän ”totta” kuin tuo aikaisemmin julkaistu romaani.

    Joten: naurettavasti meidät on valjastettu maailman kärryjen eteen.

    Hahhahhaa!

    

     

Kyösti Salovaara, 2024.

   

10 kommenttia:

  1. Mutta, mutta... kyllä hyvät kirjat eroavat huonoista, nopeasti tehtailluista, ajan ilmiöihin kiireellä tarttuvista, tekoälyn avulla tehdyistä, fanitukseen liittyvistä ja ylipäänsä pinnallisista kirjan kansien sisään painetuista tuotteista.

    Kouvolan kirjastojen varatuin tietokirja on Angela Merkelin muistelmateos Vapaus, toisena Tieto-Finlandian voittanut Sofia Tawastin Suuri Valhe vammaisuudesta, kolmantena Wilma Ruohiston kirjoittama Sara Sieppi: Oliks sulla vielä jotain?, joka kertoo samannimisestä someinfluensseristä ja näiden jälkeen Timo Miettisen Demokratian aika ja Outi Hytösen Iho, joka kertoo hiihtäjä Sami jauhojärvestä. Tässä on ainakin yksi, luultavasti kaksi jotka eivät minun mielestäni ole tietokirjoja. Toimittaja kommentoi, että Merkel jätti taakseen Sara Siepin. - Ohhoh, kuinkas nyt noin pääsi käymään, sanon minä.
    Kaunokirjoissa suosituin on Satu Rämön Raakel. Kurkkasin kirjaston sivuille: lähes 900 varausta! Olen joskus koittanut lukea Rämön kirjoja. En pysty, koska ne tuntuvat niin kevyiltä ja niin "tekoälymäisiltä". Ne eivät tarjoa minulle eskapismia eikä mitään muutakaan, valitettavasti.

    Ihmiset saavat lukea sitä mistä tykkäävät. Tietenkin.
    Jostain syystä useimmille niistä, mitä minä luen, ei ole jonotusta. Pitäisi olla tyytyväinen. Murehdin vain sitä, että kun tirkistelynhalu, keveys ja helppolukuisuus myyvät niin hyvin, niin ne jyräävät alleen muun. Kustantamot eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia.

    Siis Kyösti, minusta viihde pärjää aina, ei se tarvitse puolustajaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Marjatta, se panee miettimään monenlaista.

      Ei viihde todellakaan tarvitse puolustajia siks,i että sitä pitäisi olla enemmän, eikä tämä ole pakinani ideakaan. Ideani on tuo Chandlerin ajatus siitä kuinka kaikki lukeminen on eskapismia ja huomio, että nimenomaan Suomessa huvikseen lukemista pidetään jotenkin huonona asiana, jopa syntinä (äitini aikanaan luki nuorena tyttönä salaa naisten viihderomaaneja sängyssä peiton alla kynttilän valossa, koska hänen uskonnollinen isänsä ei suvainnut kaunokirjallisuuden lukemista).

      Miksi näissä Hesarin tuoreissa jutuissa lukemisen antiteesiksi esitetään sirkushuveja ja kevyen kirjallisuuden vaaraa? En ymmärrä.

      Ironistahan noissa oli, että kahdessa jutussa ihan oikein kritisoitiin sitä, että kirjojen lukemisestakin (niin kuin luonnossa kävelystä, tämä on oma lisäykseni) on tehty kokijalle sekä taloudellisesti että psyykisesti hyödyllinen asia, sellainen jonka voi ainaa mitatata rahassa tai mielenterveyspalvelujen vähenemisessä. Sitten kuitenkin samat kirjoittajat (tai toinen oli haastattelu) kiroavat kaupallisen viihteen merkityksettömäksi, eli sekoittavat kustantamisen ikaupallisuuden lukijoiden ääliömäiseen käyttäytymiseen (koska nämä tykkäävät sirkushuveista). No, uusimmassa Parnassossa eräs kirjailija vaatii, että kirjoja pitää alkaa kustantaa vähemmän, jotta vain parhaat kirjailijat saavat teoksensa julkisuuteen ja, hahaa, sitä mukaan saavat paremman elintason! Siitä siten vaan perustamaan toverituomioistuinta, joka lajittelee sallitut kirjailijat julkaistavaksi.

      Minusta ymmärrät tekoälyn väärin, siis se nykyisen käytössä olevan.

      Ei tekoäly pyri mihinkään kevyeeseen kirjallisuuteen. Ei se pyri mihinkään. Nykyinen AI-kone perustuu ns. kielimalliin. Siinä ohjelmisto etsii aina jokaiselle sanalla tuota sanaa eniten, todennäköisemmin käytetyn sanan sen tietomassan perusteella, joka AI-koneelle on syötetty. Eli: kun AI- kone kirjoittaa runon, jota nyt pidetään sovinnaisena ja kevyenä, niin se vaan tarkoittaa että kun maailman kaikki runot syötetään ohjelmistolle, niin siellä eniten käytetyistä sanoista muodostuu tuo "sovinnainen" runo. Ei AI ymmärrä mitä se kirjoittaa.

      Joten ei esim. Satu Rämö käyttäydy niin kuin tekoäly. Hän valitsee itse ajatuksensa, niin kuin meistä jokainen. Se että ihmisten ajatukset ovat yleisesti ottaen sovinnaisia, on toinen juttu. Jos kaikki maailman runot olisivat pähkähulluja, myös tekoälyn tuottama runo olisi pähkähullu, silti ihmisrunoilija voisi kirjoittaa ihan järkevänkin runon.

      En oikeastaan ymmärrä mitä tarkoitat kevyellä. Tykkäätkö enemmän raskaasta lukemisesta? Ja jos, niin miksi?

      No, tuo on jo toisen pakinan aihe. John Carey muistuttaa jutussani mainitussa kirjassa, että kirjallisuusihmisen ja tavallisen ihmisen lukukokemukset ovat aivan yhtä oikeita ja merkittäviä vaikka kirjallisuusihminen lukisi "syvällistä" Proustia ja tavallinen ihminen kevyttä naistenromaania.

      Poista
  2. Kirjan huonous ei ole genreen sidottu, vaan kirjailijan osaamiseen. Kirjailija voi lumota lukijan missä tahansa kirjallisuuden lajissa ja kaapata hänet luomaansa maailmaan - tai sitten ei.

    VastaaPoista
  3. Leikkaukset taiteelta tarkoittavat ehkä ihan muuta kuin kirjojen hintoja, paljon isompia asioita. Ne tarkoittavat teattereiden, sinfoniaorkestereiden, museoiden jne. sulkemisia.
    Sitä, että marmatetaan kirjojen hinnnoista en ymmärrä. Kaikki harrastukset maksavat, miksi kirjojen pitäisi olla lukijoille ja taiteen sen kuluttajille ilmaista?
    Taiteen ylläpitäjille sen sijaan pitäisi maksaa paremmin. Meillä on niin pieni väestö, että taidelaitokset eivät pysy pystyssä ilman valtion tukea.

    Kyllä ihmisten sivistäminen kannattaa. Tietämättömiä on helpompi viedä salaliittoteorioihin ja somehuijareiden pauloihin. Lukemisella kai tässä yhteydessä tarkoitetaan juuri lukeneisuutta. Hirmuhallitsijoita on vienyt pahuuteen heidän persoonallisuutensa, en näe että siinä olisi lukeneisuudella paljon merkitystä.

    Pidän Vilja-Tuulia Huotarisen esseestä. Minusta hänen pääajatuksensa on se, että taide tekee onnelliseksi.
    Mistä se vapauttaa? - Hyödyn tavoittelusta.
    Hän sanoo myös kivasti, että pitää ensin tottua lukemiseen, viihtyä sen parissa ja viihtymistä seuraa sivistyminen.

    Niin, tekoälymäisellä tyylillä tarkoitan persoonattomuutta, tylsää tekstiä. On jo epäilty, että eräs kaunokirja (ei Rämön, en edes muista mikä) olisi kokonaan tekoälyn tuote, koska se on tuntunut lukijoista niin ennalta-arvattavalta ja "tutulta", vaikka on uusi teos.

    Mitä tarkoitan kevyellä? - Sellaista, mikä ei jätä mitään ajateltavaa ja mitä en edes muista pitkään. Se on kevyttä. Vastakohta ei tällöin ole raskas vaan merkityksellinen, siinä mielessä painava. Merkityksellisyys voi nousta aiheesta yhdistettynä hyvään tyyliin, mutta myös pelkästään tekstin kauneudesta, jos se on sitä lajia, että se jättää jäljen mieleeni ja haluan muistella sitä ja palata siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olen otsikoita oikein lukenut tai niitä ylipäänsä muistan mtään, niin valtio tukee kulttuuria ensi vuonna 530 miljoonalla eurolla ja säästää 17 miljoonaa. Miksi kulttuurista ei saisi säästää - tai edellyttää tuottavuutta - jos kaikesta muusta, kulttuuria tärkeämmästkin pitää säästää?

      Sanat ovat mielenkiintoisia. Ja nykyään niille annetaan koko ajan uusia merkityksiä.

      Niin kuin totesin, nykyiset AI-koneet keräväät valtavasta tietomassassa ne sanat ja sanayhdistelmät, joita on eniten käytetty tietyn "asian" kuvaamisessa. Jos siis tekoälyromaani on tylsä ja ennalta arvattavaa, niin se ei johdu AI-koneen "tahdosta" vaan siitä että kun kaikista maailman kaunokirjallisista teoksista tehdään "yhteenveto", niin tuloksena on ennalta arvattavaa ja tuttua proosaa tai runoa.

      Niinpä (mun mielestä) AI ohjelmistoja ei primäärisesti voi pitää "ennalta arvattavan" tai "tutun" synonyyminä. Kohta AI etsii tietokonekuvista esim. syöpäkasvaimet paremmin kuin ihminen - mikä sen synonyymi silloin on?

      Merkityksellisyyden allekirjoitan, mutta - jälleen - jokaisella ihmisellä on silekin oma arvomääritelmänsä. Jonkun mielestä romaanin tai elokuvan merkityksellisyys tarkoittaa pelkästään viihtymistä, ajan kuluttamista ja pakoa arjen ahdistavasta todellisuudesta. Tätä "merkityksellisyyttähän" nuo Hesarin kulttuurikirjoittajat eivät hyväksy. Sirkushuvit pannaan - he huudahtavat.

      Ja kun puhutaan sivistyksestä, niin se jos mikä on nimenomaan "hyödyllisyyttä". Se hyödyttää koko yhteisön ja ihmiskunnan elämää.

      Mutta miten suhtaudut esim tuohon Lauri Hokkasen kuvaamaan taistolaissivistyneistön sivistyneisyyteen? Auttoiko lukeminen ja oppiminen kun arvot pistettiin "narikkaan" niin kuin Hokkanen, ex taistolainen tunnustaa? Eikä kyse ollut muutamasta hirmuhallitsijasta.

      Olen usein siteeranut Jean-Paul Sartrea, joka sanoi: "Merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?"

      Sama koskee Sartren mielestä myös runoutta.

      Olen aika lailla tässä Sartren kannalla. Ei ole olemassa "edistyksellistä" maalaustaidetta eikä musiikkia eikä edes runoutta laajassa mielessä, koska niillä ei ole yksikäsitteistä informaatiosisältöä. Eli ne voivat olla mitä tahansa koska jokainen kuulija ja lukija ja katsoja voi antaa niille erilaisen merkityksen.

      Poista
    2. Edistyksellisyys on mielestäni kauhistuttava sana, koska se rajaa ja valikoi taidetta näkyvästi joidenkin ihmisten valitseman päämäärän palvelukseen.
      Joskus ihmiset menevät sokeasti tarpeeksi vetoavan hahmon tai epämääräisen ideologian perässä.
      Juuri luin, miten Tiktokilla on sotkettu Romanian vaaleja, palkattu influenssereita, lahjottu ja ties mitä. Turha ihmetellä, miten suomalaiset teinipojat alkoivat yhtäkkiä himoita satojen eurojen tuoksuja ja kalliita kelloja. Tiktok-influensserit viettelevät kuin seireenit. Heillä on varmaan toiminnassaan kaikki keinoäly käytössä sekä viisaat päänsä yhdessä.

      Artificial Intelligence on varmaan todella hyvä monessa asiassa tieteessä, nopeuttaa työtä ohi tiettyjen aineistonkeräilyvaiheiden jne. ja esim. lääketieteellisten diagnoosien tekemisessä se loistaa, koska se löytää kaikki maailman tapaukset jostain tietystä sairaudesta, ne harvinaisimmatkin.
      Kirjoitusapunakin se on hyvä, toimittajilla ja asiakirjoituksissa, mutta luovassa kirjoittamisessa ei, koska siltä puuttuu luovuus.

      Minä ainakin odotan kirjailijalta hänen omaa tyyliään, joka on jokaisella hyvällä kirjoittajalla selkeästi erottuen omanlaisensa. Voihan AI matkia ketä vain, mutta se ei keksi uusia ilmaisuja eikä kehity uudentyyliseksi, kuten voi tapahtua "elävälle älylle" eli kirjailijalle.
      Kun lukee mielikirjailijoitaan, niin huomaa kehityksen esikoisteoksesta nykyhetkeen eikä tiedä, mitä vielä tulee.
      Itselläkin kirjoitustyyli on muuttunut lähes tuhannen blogijutun myötä.

      Taidan olla jo aivan omilla poluillani tässä keskustelussa, mutta ehkä kuitenkin pyrin johonkin selkeyteen.

      "Sirkushuvit" on kulunut termi ja huonokin, koska nykyään sirkus on harvinaista ja arvostettua. Martti Suosalokin lähti kiertämään maata sirkusteatterinsa kanssa palaten teatterin alakujuurille.

      Julkkisten kirjoittamat kirjat, jotka ovat jatkoa heidän instatileilleen ovat kyllä aika heppoista tavaraa. Voiko joku saada niistä suurta sisältöä elämälleen, miten joku poikaystävä oli sottainen ja miten rumasti joku arvosteli ulkonäköä? Ajan täyttöä, kyllä. En usko, että kukaan edes hehkuttaa näiden kirjojen merkitystä.

      En pidä hyvien kirjojen määrittelyä ihan niin yksilöllisenä kuin sinä. On tiettyjä asioita, jotka ovat yhteisiä onnistuneelle teokselle ihan kuten muissakin taiteenlajeissa on omat onnistumisen kriteerinsä. Sanojen käyttö, rytmi, rakenne, tyyli...

      Se mitä itse arvostaa muuttuu myös paljon lukemisen, ajan ja eletyn elämän mittaan. Kannan kirjastosta kirjoja, luen paristakymmenestä viisi. Olen kriittisempi kuin nuorempana.

      Entä sinä, Kyösti? Pidätkö aina vain samoista teoksista?
      Ja mikä sinulle on kevyttä ja mikä painavaa?

      Poista
    3. Tarkennan vielä, pidän edelleen samoista kirjailijoista, jotka ovat joskus lumonneet minut ylivertaisella tyylillään, esim. Toni Morrison ja J. M. Coetzee, mutta uusien suhteen olen valikoivampi kuin nuoruudessa, jolloin saatoin lukea mitä vain kritisoimatta.
      Hyvät kirjat asettavat riman korkeammas; samoin käy, kun kuulee oopperalaulajan esittävän iskelmän voimalla ja muhkeasti ja sen jälkeen iskelmälaulaujan esitys samasta biisistä kuulostaa vain rallattelulta.

      Poista
    4. Tylsä vastaus on (olisi) että pidän kaikenlaisista kirjoista, mutta rajaan kuitenkin tarkasti mitä alan lukea, enemmän nykyään kuin ennen. Enpä kuitenkaan tiedä enkä ole varmaa että omaa pitämistään kovin syvälle kannattaa pohtia, ellei ole varma ettei päädy täydelliseen tyhjyyteen.

      Kun aloin melkein "ammatillisesti" kirjoittaa kirja-arvosteluja melko tasan 50 vuotta sitten, sanoin itselle ja myös kai julkisesti, että koska kirjojen arvostelu on aika vaikeaa, kunpa keksisin yhdenkin oman ajatuksen jokaiseen juttuuni. Keksinkö? En tiedä.

      Mutta keksivätkö kirjailijatkaa ihan oikeasti? Eikö melkein kaikki ole sanottu aikaisemmin. Tyyliä toki voi muuttaa. Mutta ihmisen erottaa tuosta AI koneesta nimenomaan se, että ihminen, yksilö, voi valita "kopioitavakseen" kaikkein hulluimmankin idean, kaikkein harvinaisemmankin ajatuksen ja tähän todennäköisyyksillä toimiva AI ei pysty. Koska se ei tiedä mitä ymmärtää eikä sitäkään ettei ymmärrä mitään.

      Nykyään luen niin vähän ettei sitä pysty analysoimaan. Sen voi sanoa etten koskaan ole jaksanut lukea Joycea, Proustia, Kilpeä enkä jaksa tänäänkään. Tänään myös MIka Waltari tuntuu turhanaikaiselta lörpöttelijältä (mitä ei tietysti ole). Ostin yhden Celinen äskettäin - taitaa jäädä lukematta. Murakamiin melkein ihastuin. Kuin myös Austerin ensimmäisiin teoksiin, en myöhempiin. Rothista nautin aina. Ja lukemattoman monesta amerikkalaisesta kirjailijasta . Suomalaisista vähemmän.

      Kun Arto Virtanen julkisessa debeatissa Demarissa kauan sitten alkoi kutsua minua SAPOvaaraksi, koska tein juttuja dekkareista, suutuin ja todistin että kirjoitin lehteen (lehtiin) enemmän vakavista romaaneista kuin dekkareista.

      No, niin ja näin. Lännenmiehen kaltaisia sankareita olen aina rakastanut, myös modernissa yhteiskunnassa (siis kirjoissa, elokuvissa) kun sankari yksin pelastaa "jotakin". Naiivia? Joo.

      Juha Seppälä kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa osuvasti 20.12.1984 näin: "Salovaaraa on pakko arvostaa. Hän ei kulje virtasten mukana. Hän seisoo yksin koko maailmaa vastaan. Hän on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen osoittaa, ettei laatukirjallisuus ole laatukirjallisuutta, koska se ei häntä puhuttele, ja ettei roskakirjallisuus ole roskakirjallisuutta, koska se häntä puhuttelee.”

      Totta jokainen Juhan sana. Vieläkin. Mutta luulen että useimmat ihmiset ensin tykkäävät jostakin ja vasta sen jälkeen perustelevat sen (tai inhonsa). Peter von Bagh oli tästä hyvä esimerkki. Jos hän rakasti jotakin elokuvaa, hän kehui sen maasta taivaaseen vaikka se olisi ollut vastoin kaikkea sitä vasemmistolaisuutta jota hän kertoi kannattavansa.

      Ostin sunnuntaina matkalukemiseksi yhden Ilkka Remeksen kirjan. Kun Remes täytti 50 v, kirjoitin Ruumiin kulttuuriin jonkinlaisen jutun hänestä ja totesin että vaikka Remeksen yksittäiset lauseet ovat kankeita ja "tyylittömiä", hän silti pystyy viettelemään lukijan mukaansa. Jollakin maagisella tavalla. Eli hieno tyylikään ei aina ole tärkein asia.

      Nykyään en ota arvosteltavaksi romaaneja joissa hääräilee psykopaatteja tai/ja huumausainepöpejä. Eivätkä dystopiat kiinnosta, eikä oikein rankasti psykologisetkaan teokset, eikä....... varsinkaan ne joissa päähenkilösankari hylkää urbaanin maailman ja menee erämaahan puiden keskelle olemaan autenttinen ihminen.

      Poista
  4. kyösti, marjatta

    shakespearea vai flash gordon? volter kilpi vai kioskikirja? leipää vai sirkushuveja? arvokasta taidetta vai kevyttä ajanvietettä? molemmilla on oma tehtävänsä ja elämisen oikeutensa. ne ovat ellei veljeksiä, niin ainakin velipuolia. makuhierarkioiden ravisuttaminen on hyvä juttu. ja tänä päivänä sirkushuvit ovat onneksi niin laadukkaita, että erilainen korkeakulttuurifasismi on vaikeampaa.

    olen korvamerkinnyt bbc iplayeriin ja yle areenaan mm. vera stanhopen, aalto-dialogit, sarjakusettajan, christopher nupenin, selvittämättä jääneet henkirikokset, dalziel&pascoen, erik bruunin, graham nortonin ja vaietut arktiset sodat. voin katsoa gilmore girlsejä ilman, että tunnen pistoa sydämessä. sama juttu kannabisdiileristä kertovan ideal-nimisen kulttikomedian kanssa; joidenkin mielestä se on banaalia roskaa, minulle suurta mielihyvää tuottavaa eskapismia. uskon että käytän sen katsomisessa samoja henkisiä kykyjä kuin ollessani ns. taiteen kimpussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvin sanottu meri.

      Tietysti sanoja käytetään huolettomasti ja huolimattomasti eikä kaikkiin sanoihin tarvitse suhtautua otsa rypyssä. Silti on arveluttavaa - jos ajattelee koko elämänsfääriä - puhua roskakaloista, roskaruuasta, roskaromaaneista, roska filmeistä. Lohi on jalo kala, mutta särkeäkin voi syödä. Hampurilainen on oikeaa ruokaa eikä roskaa. Carter Browneja luettiin aikanaa ihan tosissaan viihtyen vaikka kioskikirjallisuus olikin vähän semmoista, että romaaneja piti ostaa salaa naapurin tarkkaa katsetta vältellen.

      Saattaa olla että hienossa puutarhassa kasvaa vain ruusuja, mutta jos biosfäärissä on kaikenlaisia kasveja, sinne syntyy paljon enemmän monenlaista elämää. Ja eikö kulttuurikin ole eräänlaista monikasvillisuutta ja kaikenlaisen viljelyä?

      Poista