Sittenkin loistava?

[Georges Simenonin Maigret]

Otava, 1953.
Romaanin Murha Rivieralla takakansi.

Tunnuslauseeni, sikäli kuin minulla sellaista on, olen usein lausunut julki ja olen aina yrittänyt toimia sen mukaan. Se on sama, jota olen lainannut ukko Maigretillekin, joka muuten ihmisenä muistuttaa minua jonkin verran: Ihmistä on yritettävä ymmärtää, ei tuomita.

-  Georges Simenon: Intiimit muistelmat, 1981. 

Aloitan tunnustamalla, että olen suhtautunut Georges Simenonin (1903-1989) rikosromaaneihin nuivasti, en toki yleisellä tasolla vaan tietystä näkökulmasta.

    Juhannuksen alla, äskettäin, kirjoittelin Ruumiin kulttuuri -lehden syksyn kolmosnumeroon kolumnia. Kun sain sen valmiiksi, mieleeni juolahti kysymys: Kuinkakohan Maigret käyttäytyi kolumnin esittelemissä tilanteissa?

    En osannut vastata suoralta käsin. Kolumnin aihe ei ole tässä oleellista, eikä se liity suoraan tänäiseen pohdiskeluuni.

    Mutta ryhdyin silti lueskelemaan sattumanvaraisesti kirjahyllystäni poimittua romaania Maigret koulussa (Maigret à l'école, 1953). Hyllyssäni on 25 Maigret-romaania. Simenon julkaisi jotain 75 Maigret-romaania, pääosin vuosina 1931-1971. Kaikkiaan Simenon kirjoitti noin 400 romaania ja yli 20 muistelmateosta.

     Olen nyt lukenut viisi sattumanvaraisesti valitsemaani Maigretia. Ja totean: Onpa loistavaa kaunokirjallisuutta! 

Miksi suhtauduin tietyllä varauksella Simenonin Maigret-kirjoihin?

    Syy selviää myös Deadline Torstaina -pakinoista. Olen moneen kertaan ihmetellyt miksi en löydä Pariisissa (pitää sanoa myös Pariisissa) asuneen Simenonin romaaneista selkeitä kuvauksia Pariisista. Hän kyllä tunnistaa pariisilaisen miljöön, mutta ei heittäydy kuvaamaan yksityiskohtia.

    Näin ajattelin.

    Tällä ajatuksella on pitkät juuret, sillä 1980-luvun alussa suunnittelin tutkielmaa, ehkäpä jopa kirjaa siitä kuinka hienosti dekkarit kuvaavat kaupunkeja eri puolilla maailmaa. Ja minusta tuntui että Pariisin miljöön kuvaajana pidetty Simenon ei oikein istunut haluamaani mielikuvaan.

    No, tuo tutkielma jäi tekemättä. Ajatus dekkareiden kaupungeista on kuitenkin pysynyt mielessä.

    Niinpä toukokuun kymmenentenä vuonna 2018 tartuin taas kerran Simenon-probleemaan pakinassani, johon sain kimmokkeen Hyönteisdokumentti-blogin kirjoituksesta. Joten lainaanpa tähän tuolloista torstaipakinaani:

 ”Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ’erityisiä’ kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan."

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

     Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ’luovalta taiteilijalta’.” (Deadline Torstaina, 10.5.2018.)

Otava, 1990.
Lyhentäen suom. Ulla-Kaarina Jokinen.

Georges Simenon asui elämänsä aikana monessa paikassa, kuin levoton sielu omaa paikkaa etsien. Monet menestyneet kirjailijat ovat tehneet samoin, omasta halustaan tai pakon sanelemana.

    Simenonin elämä oli yhtä aikaa hyvin boheemia ja melkoisen pirkkuporvarillista. Hän osti ja rakennutti miljonääritaloja Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin, eli porvarillisen hyvinvoipaa elämää ja samaan aikaan oli parhaimmillaan (pahimmillaan) suhteissa lukemattomiin naisiin. Jonkin aikaa hän eli yhdessä ensimmäisen ja toisen vaimonsa kanssa ja kuljetti mukanaan taloudenhoitajaa, joka oli hänen kolmas rakastettunsa.

    Gavin Lambertin hienossa esseekokoelmassa The Dangerous Edge (1975) todetaan, että Simenonin muistiinpanoista käy ilmi kuinka pelkkä taiteilijaelämän boheemisuus oli Simenonin mielestä epätäydellistä, ja että perhe-elämä on taiteilijalle välttämätön turvapaikka, pyhäkkö.

    Niin kuin Simenon toteaa muistelmissaan hänen ”sankarinsa” Jules Maigret muistuttaa luojaansa. "Komissaario" Maigret elää Pariissa sopuisaa perhe-elämää ja käyttäytyy samaan aikaan boheemisti. Maigret ei vierasta aamutuimaan käydä hetken mielijohteesta korttelikahvilassa valkoviinillä, ja työpäivän mittaan hän ei siekaile lainkaan jos tekee mieli calvados- tai konjakkiryyppyä, olutlasillisesta puhumattakaan.

    Lambertin mielestä Simenonin romaanien henkilöt pelkäävät tietoisesti tai alitajuisesti  - kirjailijan omaa pelkoa heijastaen - elämän romahtamista ja köyhyyttä. Tuo pelko johtaa äärimmäisessä tapauksessa väkivaltaan. Elämä romahtaa rakkauden tai rahan vuoksi - häpeän ja nöyryytyksen saattamana. 

Liberty Bar, 1932.
Suom. Osmo Mäkeläinen, 1953.

Kreikkalaisessa tragediassa ihmiset pelkäävät pahinta ja välttääkseen pahimman toteutumisen ryhtyvät tekoihin, joiden seurauksena pahin toteutuu.

    Komissaario Maigret kohtaa virkatyössään juuri tuollaisia ihmisiä ja näiden kohtaloita. Maigret ymmärtää, ei tuomitse. ”Eniten kiinnitän huomiota nöyryytettyihin ihmisiin”, Simenon kirjoitti muistelmissaan. ”Heitä kohtaan tunnen myös suurinta myötätuntoa, sillä nöyryytys on mielestäni pahin rangaistus mikä ihmistä voi kohdata.”

    Atmosfäärinen realismi, inhimillinen myötätunto, impressiot paikoista ja ihmisistä - siinäkö lopulta onkin Simenonin proosan ydin, sen loistavuus ja kiehtovuus? Simenonin tytär Marie-Jo luonnehti vuonna 1974 kirjeessä isälleen tämän näin koskettavasti: ”Minä ihailen kykyä, jolla sinä nuuskit ilmaa ympärilläsi, sieppaat juuri ’oikean’, kaikesta pateettisuudesta riisutun hetken, ja siirrät sen paperille esiintymättä kuitenkaan ihmisen tuomarina.” (Intiimit muistelmat.)

    Simenon ei ole suuri realisti sanan vaativassa merkityksessä. Eikä pyri sellaiseen näkemykseen, jota sanomme naturalismiksi. Simenon on pikemminkin ajaton ja jopa paikaton tarkkailija, joka yhdistelee eri aikausia ja kokemiaan paikkojaan omaan mielenmaisemaansa. Tuo mielenmaisema tuntuu konkreettiselta Pariisin tai Cannesin tai jonkun Bordeauxin seudun pikkukylän kuvaukselta, mutta taitaakin olla yleispätevä ”kuva” kaikista Simenonin kokemista paikoista; se on enemmänkin mielen topografiaa kuin paikan tai paikkojen ominaisuuksien kirjanpitomaista luettelointia.

    Kun saan tämän ajatuksen omaan päähäni, alan yllättäen löytää Simenonin Pariisin ja muut kaupungit, hyvin elävän atmosfäärin mutta kuitenkin sellaisen ettei sitä voi palauttaa mihinkin tiettyyn vuoteen eikä edes vuosikymmeneen. Simenon ei yleensä sijoita Maigretia mihinkään tiettyyn aikaan.

    Maigret tuntee elämän ympärillään, kuin takkinsa jonka hän kietoo tiukemmin kiinni kun sade vihmoo Pariisin katuja. Julian Symons melkein herkistyy kuvatessaan Simenonin proosan tätä voimapuolta:

    ”Puitteet tehoavat aina, niissä on aina vaikutelma omakohtaisesta suhteesta Pariisiin tai Antibesiin, kauppaan Belgian rajalla tai guinguetteen Seinen rannalla. Säätä kuvataan niin väkevästi ja nautinnollisesti että jälleen tuntuu siltä kuin kirjailija itse kylpisi siinä sateessa tai auringonpaisteessa josta hän kirjoittaa. Simenon on tällaisille ruumiillisille kokemuksille herkempi kuin kukaan muu saman ajan romaanikirjailija.” (Murha! Murha!, suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.)

Ja sitten lopuksi: löysinhän minä myös Pariisin Simenonin romaaneista!

    ”Hän oli lähtenyt poliisiasemalta kello kuusi aamulla, kun apulaisassistentti Albert Luce oli tullut palvelukseen” Simenon kirjoittaa 1948 ilmestyneessä romaanissa Komissaario Maigretin ensimmäinen juttu. Tässä romaanissa kuvataan poikkeuksellisesti tiettyä vuotta Maigretin elämästä, se on vuosi 1913. ”Ulkona ilma oli raikas ja Pariisin kadut niin ihastuttavia, että hän oli tullut jalan eikä ollut malttanut olla tekemättä kierrosta Hallien kautta vetääkseen vihannesten ja marjojen tuoksua sieraimiinsa. ” (Le Première enquête de Maigret. Suom. Osmo Mäkeläinen.))

    Vuonna 1944 Simenon "maalasi" romaanissa Maigret ja selvännäkijä juuri sellaista Pariisia, jonka me kaikki kuvittelemme tuntevamme, ainakin elokuvista ja romaaneista, vaikka emme olisi koskaan käyneet Pariisissa:

    ”Yö oli ukonilmasta huolimatta lämmin ja Boulevard de Clichyn suuren olutkapakan kaikki ovet olivat auki. Miehet olivat istuutuneet aivan salin laidalle, ulkopöytien tuntumaan. Toisella puolen oli lämpöä, valoa ja vilskettä, tarjoilijat juoksivat edestakaisin, illallisvieraat väittelivät innokkaasti; toisella puolen seisoivat pöydät tyhjinä märän markiisin alla; kaksi katunaista istuskeli tyhjät lasit edessään, sadekin vielä ropsutteli mutta ei sellaisella voimalla kuin hetki sitten. Blanchen aukio valokilpineen, niiden takana pimeämpi vyöhyke, jossa autot luistelivat märällä asfaltilla, ja toisella puolen Moulin-Rougen väsymättä pyörivien siipien valonheijatukset… Vuoron perään koskeutta ja raikasta tuulenviriä, vuoron perään loppukesää ja Pariisin syksyä.” (Signé Picpus, 1944. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen.)  

     

Takansi, 1953.