Yksinkertaisesti monimutkaista

 [mystinen rationalismi, ahdas liberalismi]

Jaakko Salovaara, 24.8.2015.
Kirimiehet ovat ryhmittyneet rajuun lopputaisteluun
Málagan keskustassa Alameda Principalilla.
Maaliin on noin 500 metriä.
Mijasista alkaneen 158 kilometrin etapin
voitti slovakialainen Peter Sagan.

Mystismi on monismin äärimmäinen muoto. Mystismin keskeinen opinkappale on itse yksinkertaisuus: Kaikki on Yksi… Mystismille luonteenomainen piirre on eroavaisuuksien unohtaminen. Se ei selvästikään ole varauksetta hyvä asia. Jos en pysty erottamaan kättäni voileivästä, saatan puraista itseäni. Vastakohtana mystismille on rationalismi.

    - Rudy Rucker: Mieli ja äärettömyys. 1995

Katastrofiteoria on eräs maailmankatsomus. Tämä katsomus ei suinkaan ole uusi. Sama näkemys oli Herakleitoksella, joka piti sotaa, Polemos, kaikkien asioiden isänä ja jonka mielestä maailma oli vastakohtien törmäysten lakkaamatta vaihtuva näyttämö. Katastrofiteoria ilmaisee sen tänään sanomalla, että kaikki muodot syntyvät dynaamisiin systeemeihin liittyvien katastrofien tuloksena. Sen alkulähteillä kohtaa naiivin hämmästyksen täyttämän katseen.

    - Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. 1984.

PROLOGI

Maailma on äärettömän monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Ihmisellä on taipumus, melkein velvollisuus, etsiä yksinkertaisia selityksiä. Yksinkertainen luo turvallisuutta. Monimutkaisuus pelottaa. Sen myöntäminen että elämässä paljon riippuu sattumasta, tekee kipeää. Haluamme uskoa rationaaliseen johdatukseen ja jopa Jumalan apuun, koska sekä rationaalinen selitys että kaikkivaltiaan ohjaus pelastavat meidät sattumalta, muutoksen arvaamattomuudelta.

    Ammattipyöräilyn hienouksien selittäminen ihmiselle, joka ei katso suurien ympäriajojen kilpailuja, on vaikeaa. Yritin selittämistä Saimaan rannalla viikonloppuna ystävilleni. Telkkarista tuli Espanjan Vueltan viimeiset etapit. Totesin: mission impossible.

    Päällisin puolin pyöräilykilpailu näyttää äärettömän tylsältä. Katsotaan kuvaruudulta viisi tuntia, kun kaverit ajelevat maantiellä sopuisasti ryhmissä, vierekkäin ja peräkkäin. Selostaja kertoilee leppoisesti taustalla näkyvien kylien ja maisemien taustoista, siellä syötävistä juustoista ja viineistä ja vanhoista luostareista ja ties mistä.

    Mutta selostusta kuunnellessa oppii kaikenlaista myös pyöräkilpailun taktiikasta. Ja sehän on monimutkaista. Tässä pakinassa sanottu perustuu epämääräiseen tietämykseeni, jonka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut Eurosportin mainion, jopa kulttimaineen saaneen Peter Selinin ja hänen sanavalmiiden punditiensa puheesta.

    Pyöräkilpailu on yksinkertaisesti monimutkaista.

Euroopassa ajetaan vuosittain kolme suurta ympäriajoa. Niihin osallistuu 22 ammattilaistallia. Kussakin ympäriajossa – Italian Giro, Ranskan Tour, Espanjan Vuelta – on kolmen viikon aikana 21 etappia, eräällä tavalla 21 erillistä kilpailua. Kukin etappi on 140-220 kilometriä pituudeltaan. On mäkisiä osuuksia, on tasaisempia reittejä ja on rankkoja vuoria sisältäviä etappeja. Pari etappia ajetaan yksitellen kelloa vastaan.

    Jokaisella tallilla on kahdeksan ajajaa. Vain harvat pystyvät ajamaan kaikki kolme noin 3000 kilometrin ja 100 ajotunnin ympäriajoa saman kesän aikana. Suurien ympäriajojen lisäksi ammattipyöräilyn kalenterissa on päivän kestäviä klassikkoja ja lyhyempiä ympäriajoja, mutta ei niistä sen enempää. Jotta ajajia riittäisi kahdeksanmiehisinä joukkueina kaikkiin tärkeisiin kilpailuihin, talleilla on palveluksessaan kolmisenkymmentä ammattipyöräilijää.

    Ympäriajossa on monta sisäkkäistä ja rinnakkaista kilpailua.

    Eniten ”mainetta” saa kokonaiskilpailun voittaja. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kilpailijaa, joka ajaa kaikki 21 päivittäistä etappia yhteen laskettuna lyhyimmässä ajassa. Kokonaiskilpailun voittajan ei tarvitse voittaa yhtään osakilpailua (etappia) voittaakseen koko kilpailun.

    Päivittäisen etapin voittaminen tällä tasolla on maineteko. Sillä pääsee aikakirjoihin. Voittajat muistetaan. Koska etappeja on monenlaisia, joukkueessa tarvitaan erilaisia osaajia. Yksi pärjää hyvin raatelevilla vuorilla, toinen pystyy hurjaan kirikamppailuun ajettuaan sitä ennen 200 kilometriä 40 kilometrin keskituntivauhtia. Sitten ovat kokonaiskilpailun voittoon pystyvät ajajat, jotka pärjäävät sekä mäkimaastossa että tasaisella.

    Ympäriajossa lasketaan myös monenlaisia voittopisteitä. Niitä saa kun ajaa jonkin vuorenrinteen tai mäennyppylän nopeimmin tai voittaa tasaiselle asetun kiritaipaleen.

    Tähän asti sanotussa ei ole mitään kummallista.

Kyösti Salovaara, 2020.
Saimaan rannalla ei ruikutettu
vaan puitiin Espanjan Vueltan 
salaisuuksia.

Kummallisuus tulee siitä, että ammattipyöräily on joukkueurheilua. Tätä on vaikea ymmärtää katsomalla kilpailua ja lukemalla tuloksia.

    On myös vaikea ymmärtää mitä joukkue tarkoittaa. Siinähän pyöräilee kahdeksan ajajaa. Miksi sitä sanotaan joukkueeksi?

    Yksinkertaistaen sanoen jokaisella joukkueella on kapteeni, joka pyrkii voittamaan kokonaiskilpailun. Mutta joukkueessa saattaa olla myös yksi kova kirimies ja yksi mainio vuorten kiipeäjä. Muut pyöräilijät ovat ”apuajajia”, jotka monin tavoin pyrkivät kullakin etapilla auttamaan sekä kokonaiskilpailun voittamiseen pyrkivää kapteenia että etapin voittamiseen pyrkivää kirimiestä tai mäkimiestä.

    Kilpailun kuluessa joukkueiden kapteenit tarkkailevat toisiaan. Satunnainen katsoja ihmetteleekin, kun useilla etapilla kapteenit ajavat jossakin kolmannessa ryhmässä ja etapin voitosta taistelee pienehkö ryhmä ajajia irtiotossa eli hatkassa useitakin minuutteja kapteenien ryhmän edellä.

   Joukkue on kuitenkin dynaamisempi toimija kuin edellä sanotaan. Joskus kapteeni väsähtää tai joutuu keskeyttämään vaikkapa kaaduttuaan. Silloin joukkueesta nousee seuraavaksi paras ammattimies kapteenin rooliin. Parhaissa talleissa on itse asiassa monta potentiaalista kapteenin tasoista pyöräilijää, jotka kiltisti suostuvat apuajajan rooliin. Selvästi etukäteen tiedetyllä kiritaipaleella myös kapteeni toimii apuajajana, koska ideana on viedä joukkueen kirimies hyvään asemaan loppukirin alkaessa noin 500 metriä ennen maalia.

    Joukkueen epäkiitollisin tehtävä on apuajajilla. Heiltä edellytetään pyyteettömyyttä ja hurjaa kuntoa, koska heidän pitää suojata kapteenia tuulessa ja tuiveruksessa eräänlaisena auran kilpenä ja yhtä hyvin kiriajajaa hurjan loppuryntäyksen valmistelussa. Apuajajat helpottavat kapteenin ja kiriajajan työtä, tekevät näiden polkemisen helpommaksi. Sen lisäksi muutamat apuajajat kuljettavat ruokasäkkejä kapteenille ja muille ajajille.

    Jalkapallojoukkueesta opimme tuntemaan kaikki hyvän joukkueen pelaajat, myös ne jotka eivät koskaan tee maalia. Pyöräilyjoukkueen apuajajat jäävät aika lailla tuntemattomiksi, vaikka heidän panoksensa voittajien takana on uskomattoman merkittävä.

Minulla on tapana leuhkia, että pidän monimutkaisesta urheilusta, kuten jalkapallosta.

    Jos vertaan futista jääkiekkoon tai koripalloon, amerikkalaisesta jalkapallosta puhumattakaan, tapaan sanoa että futis on kaunista siksi, että siinä on niin monta mahdollisuutta pelin pelaamiseen eri tavalla.

    En käsitä mitä katsottavaa esimerkisi hiihtokilpailussa on. Pannaan laudat jalkaan, otetaan kepit käteen ja hiihdetään niin kovaa kuin jaksetaan. Missä monimutkaisuus? Missä kauneus?

    Totuus on tietysti toisenlainen. Jääkiekko saattaa olla yhtä monimutkaista läheltä katsottuna kuin futis. Amerikkalainen jalkapallopeli etenee jaardi kerrallaan: ehkä siihenkin tarvitaan monimutkaista taktiikkaa. Mitä enemmän ammattipyöräilyn monitasoisuuteen syventyy, sitä paremmin ymmärtää että siinä ei pärjää yhdellä taktiikalla vaan usealla, ja vieläpä niin että kesken kilpailun taktiikkoja täytyy muuttaa.

    Hiihtokilpailussa ei liene mitään muuta taktiikkaa, kuin voittaa hiihtämällä kovempaa kuin muut, mutta sekin riittää.

    Oleellista on myöntää, että kysymys on mielipiteistä ja mieltymyksistä.

    Ei ole olemassa parasta urheilulajia. Monimutkainen on yhtä hyvää kuin yksinkertainen. Jos rakastaa yksinkertaista, miksi pitäisi havitella monimutkaista? Ei sapuskaakaan pidä arvioida sen mukaan kuinka monta maustetta siihen on laitettu eikä romaania sen perusteella onko siinä paljon henkilöitä ja näiden välisiä suhteita.

IRTIOTTO

Yhteiskunta on monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Kukaan ei pysty yksin päättämään, mihin yhteiskunta - jos se on demokraattinen, avoin, vapaisiin markkinoihin perustuva - menee, mitä sille tapahtuu, miten sen jäsenet ja instituutiot ja yritykset selviytyvät olemisessaan.

    Friedrich Engelsiä vapaasti lainaten: yksi tahtoo yhtä, toinen pyrkii johonkin toiseen, ja se mitä syntyy on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Modernin yhteiskunnan monimutkaisuutta on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Populistit väittävät, että yksinkertaisilla ratkaisuilla pelastetaan kansakunta. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

    Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset puolestaan väittävät, että yhteiskuntaa pitää ohjata yhteisillä arvoilla, uskotellen että on todella olemassa objektiivisia arvoja, jotka voidaan palauttaa elämän ruohonjuuritasolle ja muuttaa politiikaksi.

    Tähän väliin jää liberaalin huomautus, että modernissa yhteiskunnassa on monia arvosfäärejä, joiden ehdotonta paremmuutta ei voi johtaa tieteellisesti pääteltävissä olevilla teeseillä eikä johtopäätöksillä.

    Sinun kuplasi ei ole sen parempi kuin minun kuplani.

Tämähän tuntuu järkeenkäyvältä mutta ei taida olla.

    Seurasin hämmästyneenä Yhdysvaltojen presidentinvaalien kommentointia meillä ja muualla.

    Ylen lähetyksiä katsoessa ja kuunnellessa tuntui välillä siltä, että suomalaiset toimittajat ja politiikan tutkijat saavat palkkansa demokraattipuolueelta. Toimittajat tuntuivat olevan demokraattipuolueen tiedottajia, ei objektiiviseen tai neutraaliin ilmaisuun pyrkiviä journalisteja. Donald Trumpin ”moraalisen kelvottomuuden” kärsiessä selvän tappion, monet asiantuntijatkin paljastivat asenteensa. Trumpin takana oleva äänestäjäkunta ikään kuin katosi kuvasta. Oli vain öykkäri Trump, joka sietikin poistaa näyttämöltä.

    Kuulin että jossakin Facebook-ryhmässä on ihmetelty Ylen kommentaattorina esiintyneen amerikkalaisen kultuurihistorian tutkijan Markku Ruotsilan puolueellisuutta. Somelta jäi kokonaan huomaamatta muun kommentaattoriporukan puolueellisuus. Sitä ei huomaa mitä itse on. Ei edes peilistä.

    Pinnallista mediailmastoa on vaikea vastustaa. Myötätuuleen pääsee helpommalla kuin tuulta vastaan.

Kyösti Salovaara, 2015.
South Beach, Miami.

Vaalien jälkeisessä keskustelussa - eikä tämä ole mikään suomalainen ilmiö - kaikki pinnalliset kliseet on kaivettu esille.

    Trumpismia moititaan aivan oikein asioiden yksinkertaistamisesta jopa valheita levittäen. Sehän on populistien puheenpartta.

    Mutta miksi laatumedia turvautuu yhtä yksioikoiseen ajatteluun? Jos populismin tapa yksinkertaistaa asioita on paha juttu, muuttuuko yhteiskuntatodellisuuden yksinkertaistaminen paremmaksi kun sen tekee suvaitseva liberaali? Vielä kummallisempi ajatus on, että kaikkien amerikkalaisten olisi pitänyt kunnollisuutensa todistaakseen äänestää Joe Bidenia. Jos kaikki olisivat äänestäneet Bideniä, puhuisimmeko enää demokraattisesta yhteiskunnasta vai totalitaarisesta?

    Miksi nykyään itseään liberaaleiksi sanovat yrittävät melkein militantin tarmokkuudella propagoida yhteiskuntaa, jossa vallitsee yhden ajatuksen ahdas pakkopaita? Eikö historiasta ole opittu mitään? Ovatko sekä kommunistien, maolaisten, polpotilaisten että äärioikeistolaisten yhden ajatuksen totaalitaariset hirviövaltakunnat jo unohtuneet?

Nyt olisi ollut hyvä hetki, konkreettinen tilanne, pohtia mistä populismi kumpuaa, mutta se jätettiin käyttämättä. Se ei taatusti kumpua Donald Trumpista vaan jostakin muusta hänen selkänsä takana.

    Populismin salaisuus on mysteeri.

    Yksinkertaisen selityksen mukaan juntit, tietämättömät, köyhät ja muuten vaan ääliöt äänestävät populisteja. Demokraatteja, esimerkiksi, sitten äänestävät fiksut, koulutetut, syrjityt vähemmistöt (mustat, latinot, kotirouvat jne.) ja loukatut mielet.

   Joe Biden sai komeasti 75 miljoonaa ääntä, eniten koskaan USA:n presidentinvaalien historiassa. Mutta Trump sai 71 miljoonaa ääntä ja se on toiseksi eniten tähän mennessä käydyissä vaaleissa. Miten tuo selitetään?

    ”Donald Trump ei ole fasisti eikä diktaattori vaan häikäilemätön narsisti”, kirjoitti ja El País -lehden entinen päätoimittaja Antonio Cano pari päivää sitten.

    Äänestikö 71 miljoonaa amerikkalaista Trumpia ihaillakseen tämän narsismia?

    Tuskinpa? Vai ovatko Trumpin kannattajatkin narsisteja?

    Kun Trump valittiin presidentiksi, häntä äänestäneiden koulutustaso oli keskimäärin korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden ja heissä oli myös keskimäärin vähemmän työttömiä kuin Clintonin äänestäjissä. Tämähän ei sovi median antamaan populismin selitykseen.

    Markku Ruotsila toi esille nyt pidetyistä vaaleista kummallisen piirteen: Trump sai 9 miljoonaa ääntä enemmän kuin viimeksi ja ilmeisesti suuri osa lisäyksestä tuli latinoilta ja mustilta, ei työttömiltä junteilta. Tämäkään ei sovi vallalla olevaan populismin selitykseen.

    Ruotsila ei peittele konservatiivisuuttaan, mutta hän on tutkinut amerikkalaisten arvomaailmaa, siellä vallinnutta antikommunismia ja uskonnollisuutta. Ruotsila on (amerikkalaisen) arvokonservatismin asiantuntija. Niinpä heitän kysymyksen: onko liberaalien ja vasemmistolaisten mahdotonta myöntää, että yhteiskunnassa voi ja saa olla muitakin arvomaailmoja kuin heidän omansa?

     Jos tätä ei suostu myöntämään, ei yhteiskunnallisen analyysin tekeminen onnistu.

LOPPUKIRI

Kaikki toivovat ympäri läntistä maailmaa, että Joe Biden pystyy laimentamaan USA:ssa vallitsevaa kahtiajakoa ja vastakkainasettelua.

    Mutta onko se edes mahdollista jos yhteiskunnassa vallitsevat arvokuplat jätetään huomioimatta tai jos jotkut niistä tuomitaan absoluuttisesti vääriksi?

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa lainattiin sunnuntaina CNN-kanavan toimittajaa Van Jonesia, joka itkien julisti uudenlaisen Amerikan voittoa sanomalla että nyt voittivat ihmiset, jotka todistavat että ”luonteella on väliä”, ja ”sillä että on ihminen on hyvä, on väliä”.

    Jos Van Jones tarkoitti, että Trumpin 71 miljoonaa äänestäjää ovat ihmisinä ”luonteettomia” ja että he eivät ole ”hyviä ihmisiä”, hän julisti jo alkumetreillä Joe Bidenin tehtävän mahdottomuuden. Kun eri mieltä olevia pidetään ”huonoina ihmisinä”, poliittisten kompromissien tekeminen käy mahdottomaksi.

    Näin liberaali astuu populistin kanssa samaan yksinkertaistamisen ansaan.

Kymmenen vuotta sitten venäläis-amerikkalainen matemaatikko ja kulttuurievoluution tutkija Peter Turchin ennusti matemaattisiin demografiamalleihin perustuen, että seuraavalla vuosikymmenellä sekä USA:ssa että Euroopassa syntyy yhteiskunnallista levottomuutta nuorison ”ylikouluttamisen” johdosta.

    Tuolloin Turchinin ennustetta pidettiin vähintään kummallisena. Nyt siinä nähdään jonkinlaista osuvuutta. Ehkä eliittiin pyrkimisen epäonnistuminen selittää osaltaan radikaalin populismin syntyä.

    Turchinin mallinnuksien mukaan yhteiskunnallinen epävakaus on kuulunut yhteiskuntiin 50 vuoden sykleissä muinaisesta Roomasta ja vanhasta Kiinasta alkaen. Ja kaikki selittyy erilaisten ryhmien keskinäisellä luokkataistelulla.

    Nyt sitten ”luokkataistelua” käyvät eliittiin kuuluvat ryhmät, joilla on koulutusta enemmän kuin tarvitaan työpaikkoihin joita ei ole olemassa. Nämä ryhmät katkeroituvat huomatessaan, että koulutus, jolla he luulivat pääsevänsä osaksi eliittiä, ei johda minnekään, paitsi ”paskatyöhön”.

    Esimerkiksi USA:ssa valmistuu joka vuosi 25 000 lakimiestä työttömäksi. Britanniassa yli 30% akateemisesti koulutettavista on ylikoulutettuja työhön, jonka he ottavat vastaan.

    Ja kun eliittiin pyrkineet ”pettyvät”, he kokevat itsensä kapinallisiksi ja osaavat, koulutettuja kun ovat, ilmaista vihansa ja kapinallisuutensa voimalla joka ”junteilta” ja ”tietämättömiltä” puuttuu. Uusi radikalismi ei näin ollen synnykään kurjalistosta vaan uudesta eliitistä, joka ei löydä elitismilleen paikkaa. Turchin muistuttaa, että esimerkisi Ranskan vallankumous ei syntynyt köyhien liikkeestä vaan työttömien ammattitaitoisten ryhmien ja perintöomaisuuksilla ja -oikeuksilla pröystäilevän aateliston välisestä kamppailusta.

    Selittääkö Turchinin ”cliodynamiikka” populismin ja arvovastakohtaisuuksien leimaaman maailman epävakauden kokonaan tai osittain? Ehkä, kenties ei. Tavallaan siinä on jotakin analogista katastrofiteorioiden kanssa. Yhteiskunta siirtyy yhdestä tasapainotilasta sekasorron kautta uuteen tasapainotilaan.

    Sekin kannattaa muistaa, että katastrofiteoriat eivät kumonneet aikaisempaa matematiikkaa. Ne vain huomasivat, että dynaamisessa, monimutkaisessa järjestelmässä on niin monta muuttujaa ettei niiden alkutilojen muutoksien seurauksia pystytä ennakoimaan, laskemaan.

    Päteekö liian monen muuttujan probleema myös yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen? Selittääkö se selittämättä populismin mysteerin?

Kyösti Salovaara, 2015.
Elämää South Beachilla
ennen Trumpia.