Amerikkalaisen unelman fiktio

 [näin tein itselleni oman Amerikan]

Kyösti Salovaara, 2015.
Voiko amerikkalaisen unelman napata hyppysiinsä?
"Omakotitalo" Naplesissa, Yhdysvaltain vauraimmassa kaupungissa,
ykköskärrynä Mersu, kauppakassina Bemari -
raha ei tee onnelliseksi mutta lohduttaa kummasti.

Hargrave lisäsi vielä, että jollei hyppää järveen, kun on vähän aikaa oleskellut Los Angelesissa, niin tulee hulluksi. Hän sanoi, että koko Tyynen Valtameren rannikko on täynnä samanlaista - sävyltään, tarkoitan - voimatonta huutoa Jumalan puoleen siitä, miten ihanaa kaikki on, miten suurenmoista ja vaikuttavaa. Entä Chicago sitten? ”Minä tahdon!” on kaupunkimme tunnuslause. Tiesitkö muuten sen? San Franciscolla on myös oma tunnuslauseensa, Hargrave kertoi. ”San Francisco tietää kuinka?” Tietää kuinka mitä? Tietää kuinka viekoitella sinne väsähtäneet ihmispoloiset Iowasta, Illinoisista ja Indianasta, eikö niin? Hargrave kertoi niin ikään, että Los Angelesin kaduilla maleksii tuhansittain ihmisiä ilman päämäärää.

    - Sherwood Anderson: Mustaa naurua. 1925, suomennos 1943.

Ja kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran vihreän valon Daisyn laiturin päässä. Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltein mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä - huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna -

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.

    - F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. 1925, suomennos 1959 ja 1974.

Aivan oikein.

    Niin se menee.

    Että välillä ryhtyy miettimään mistä sitä tietää sen mitä tietää. Kuulostaa helpolta tehtävältä. Ei ole. Luuleminen ja tietäminen punoutuvat toisiinsa kuin köyden säikeet.

    Ryhdyin siis miettimään mihin käsitykseni Yhdysvalloista perustuu. Taatusti se ei perustu paikan päällä hankittuihin kokemuksiin, sillä kävin USA:ssa vasta muutama vuosi sitten.

    Kuitenkin jo 1970-luvulla määrittelin Suomen arvostelijainliiton matrikkelissa kirjallisuuden erikoisalueekseni Yhdysvaltain kirjallisuuden. Ja 1970-luvun loppupuolella WSOY tilasi minulta artikkelin Yhdysvaltain kaunokirjallisuudesta Spectrum-tietosanakirjaan. Kirjoitin noin 10-liuskaista artikkelia vapaa-aikana ja kesälomalla viisi kuukautta. Asiantuntemuksessa oli paranneltavaa. 

    Tein sitten toiseenkin tietosanakirjaan noin 30 lyhyttä amerikkalaisten kirjailijoiden esittelyä, alkaen kirjaimesta G eli John Gardnerista aakkosten loppuun. Kirjoitin myös esipuheen Philip Rothin romaaneihin Haamukirjailija, Väärinymmärretty mies, Anatomian oppitunti ja Käänteiselämää sekä Norman Mailerin  romaaniin Kovat kundit eivät tanssi ja John Updiken romaaniin Noidat.

    Kiertelemättä tunnustan, että Amerikkani syntyi lukemalla kirjoja, katselemalla elokuvia, kuuntelemalla musiikkia. Se on fiktio fiktiosta luotuna.

    Tässä pakinassa puhun kirjoista. Amerikkalaisista elokuvista ehkä joskus myöhemmin.

Viime aikoina on puhuttu amerikkalaisen unelman perikadosta. On ikään kuin ajateltu, että amerikkalainen unelma on monoliittinen ilmiö, Yhdysvaltojen kansaa ja kansalaisia, osavaltioita ja kaupunkeja yhdistävä side, jonka voi katkaista ja hävittää.

    Mutta lukemalla parhaita kirjailijoita, amerikkalaisesta unelmasta saa toisenlaisen kuvan, paljon vivahteikkaamman ja välillä jopa synkän traagisen.

    Julkaisimme Markku Luodon kanssa Suomen Sosialidemokraatissa repäisevän yhteisartikkelin tammikuun viidentenä päivänä 1974. Sen hieman kömpelö otsikko johdatti amerikkalaisen unelman ytimeen: Raymond Chandler – amerikkalaisen unelman myytin särkijä.

    Kuulin myöhemmin, että Demarin toimitussihteerin mielestä tuollaista Amerikan vastaista juttua ei olisi pitänyt lainkaan julkaista.

    Demarin artikkeli kuvastaa hyvin rakkaus-viha suhdettani Yhdysvaltoihin - tai pitääkö sanoa fiktiiviseen käsitykseeni amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Oleellista kuitenkin on huomata, että amerikkalainen unelma on myytti, utopia, kangastus; se on jotakin mitä on mahdoton tavoittaa eikä sitä kukaan pysty hävittämään, ei edes Donald Trump.

    Varhaisessa teini-iässä luin John Fenimore Cooperin Nahkasukkaromaanit (kirjoitettu vuosina 1823-1841) vanhempieni kirjahyllystä. Joku on sanonut, että Cooper kritisoi urbaania ja kehittynyttä Yhdysvaltoja ennen kuin sitä oli vielä aidosti olemassakaan.

    Englannissa nuoruutensa viettänyt Raymond Chandler kuvasi romaaneissaan kärkevästi, romanttisesti ja vähän kyynisesti amerikkalaisen unelman muutoksen. Romaanissa Pikkusisko (1949) Chandler muisteli 1900-luvun alkuvuosien Los Angelesia: ”Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä. Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut neonvalojen valaisema slummikaan.”

    Tätä menneisyyttä vasten 1940-luvun Kalifornia näytti erilaiselta paikalta: ”Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.”

Suomen Sosialidemokraatti 5.1.1974.

Kun ajattelen lukemaani amerikkalaista kaunokirjallisuutta, se käsittelee melkein aina amerikkalaista unelmaa suoraan tai välillisesti. Hyvin usein, melkein aina sen suhde yhteiskuntaan on kriittinen, ja jälleen joko suoraan tai välillisesti.

    Monet amerikkalaiset kirjailijat rakastavat ideaa amerikkalaisesta unelmasta vihatakseen tai inhotakseen sitä.

    Jos pystyisin muistamaan kaikki lukemani romaanit ja asettaisin ne ja niiden kirjoittajat nuppineulalla Yhdysvaltain kartalle, nuppineulat osuisivat länteen ja itään, niille seuduille jotka äskeisissä vaaleissa merkattiin sinisellä värillä. Fiktioni Amerikasta syntyi näin ollen sekä Länsirannikon että Itärannikon älypäiden kynästä.

    Onnekseni isäni osti kaksikymppisenä nuorena miehenä 1930-luvun alussa Jack Londonin yhteiskunnallisia teoksia, erämaajuttujen lisäksi. Aikanaan, 1900-luvun alussa London oli ei vain maailman tunnetuimpia kirjailijoita, vaan myös maailman kenties luetuin sosialistikirjailija. London kirjoitti yhteiskuntataistelukertomuksia. Hän mm. pukeutui työläiseksi ja soluttautui 1902 Lontoon slummeissa asuvien köyhien pariin ja kirjoitti tutkivan journalistisen dokumenttikirjan Kadotuksen kansa.

    Mutta myös London oli amerikkalaisen unelman vanki. Kun London jossain tunnusti, että hän ei koskaan saanut kokea poikavuosia, ja että hänen koko elämänsä tuntuu kadotetun lapsuuden metsästämiseltä, tulee mieleen F. Scott Fitzgeraldin romaanin The Great Gatsby (Kultahattu) loppu, missä todetaan että Gatsby luuli löytäneensä amerikkalaisen unelmansa hetkellä, jolloin se oli jo kadonnut kauas hänen epämääräiseen nuoruuteensa.

    Heräävää yhteiskunnallista tietoisuuttani teini-iässä ruokki myös Upton Sinclairin romaani Kuningas kivihiili (1917, suom. 1925), jossa päähenkilö ujuttautuu työläisten pariin kertoakseen amerikkalaisten hiilikaivosten kauhuista. Sinclairia kutsuttiin sonnantonkija-kirjailijaksi. Nykyään häntä kutsuttaisiin tutkivaksi journalistiksi. Sinclairin romaanien tutkimusten kohteina olivat amerikkalaiset suuryritykset, teurastamot, lehdistö, öljybusiness.

    Lapsuudessani ja nuoruudessani minulla oli tärkeä etu nykyiseen nuorisoon verrattuna: perheeseemme ostettiin telkkari vasta vuonna 1964, joten 17 vuotiaaksi asti saatoin keskittyä lukemiseen nojatuolissa ja elokuvien katsomiseen elokuvateattereissa. 

    Niinpä luin paljon, tolkuttomasti.

Otava, 2.painos, 1924.
Alkuteos The Iron Heel, 1908.

Suomennos 1937.
Alkuteos No Pasaran! 1937.

Amerikkalaisella unelmalla, kangastuksella, idealismin utopialla on ollut monenlaisia puolustajia ja kriitikoita.

    Äitini kauhistui huomatessaan, että kahlasin kymmenvuotiaana silmät loistaen Mickey Spillanen romaania Velda vimmastuu. Mutta koska olin löytänyt Spillanen Mike Hammer -romaanit erään komeron peräkaapista, vanhempani totesivat että jatkakoon lukemista, kun on jo aloittanut.

    Spillanen väkivaltaiset, seksistiset, ennakkoluuloiset romaanit kuvastavat amerikkalaisen unelman toista reunaa, missä yhteiskunnan instituutiot nähdään heikkoina ja korruptoituneina rikollisia suosivina laitoksina. Tällaisessa yhteiskunnassa tarvitaan yksityisetsivä Mike Hammerin kaltaista ”sankaria”, joka ei ole pelkästään rikoksen selvittäjä vaan myös kova tuomari.

    Spillanen esikoisromaani Minä olen tuomari ilmestyi 1947. Siinä Mike Hammer perustelee suhteensa amerikkalaiseen yhteiskuntaan näin:

    ”Istuin vain ja tuijotin seinään. Eräänä kauniina päivänä minä saisin käsiini sen kurjimuksen, joka ampui Jackin. Minä ampuisin hänet kuoliaaksi kuin hullun koiran. Sen olen ennenkin tehnyt monta kertaa… Palattuani sodasta on minussa asunut sairaalloinen kaipuu saada käsitellä sitä pohjasakkaa, joka tekee tavallisten ihmisten elämän pirulliseksi. Ihmisten niin. Miten uskomattoman idioottimaisia he voivatkaan joskus olla. Murhaaja saatetaan oikeuden eteen. Jossakin kohdassa on laissa pakoreikä ja murhaaja livahtaa tiehensä. Mutta ajan mittaan saavat ihmiset kuitenkin oikeutta. Silloin tällöin sellaisten kuin minun avulla. Gangsterit iskevät yhteiskuntaa ja minä isken heitä. Minä ammun heidät kuoliaaksi kuin hullut koirat… Ei, piru vieköön! Jury on kylmä ja puolueeton, juuri niinkuin pitääkin olla, ja siinä he istuvat ja itkevät, kun joku asianajaja veivaa virttä siitä miten hänen asiakkaansa oli mielenhäiriössä ja ampui itsepuolustuksekseen. Hienoa, että on lakeja ja asetuksia. Mutta tällä kertaa minä olen laki enkä minä tule olemaan kylmä enkä puolueeton.”

Seitsemänkymmentäluku oli hedelmällinen vuosikymmen aloittaa ylipäänsä kirjallisuuden mutta erityisesti amerikkalaisen kirjallisuuden arviointi. Uudet aatteet tulivat Amerikasta. Siellä kuohui Vietnamin sodan ja rotusyrjinnän vastustaminen, opiskelijaliikkeiden uudelleenarviointi amerikkalaisen unelman merkityksestä sekä tietysti feministisen liikkeen vaatimukset tasa-arvosta. Demariin arvostelin useimmat amerikkalaisten feministien romaaneista, aina Shere Hiten Hite-raporttiin saakka. Eikä ollut vaikea tajuta, että beatnikkien harhailut toistivat Jack Londonin maankiertäjien, hobojen tarinoita.

    Jostakin syystä, mitä en osaa selittää, tuolla vuosikymmenellä myös maailmansotien välisen ajan amerikkalainen kaunokirjallisuus koki maailmanlaajuisen renessanssin. Jack London heräsi eloon, tosin enemmän Alaskan erämaiden kronikoitsijana kuin sosialistina. Fitzgeraldin teoksista tuli uusia painoksia, suomentamattomia romaaneja suomennettiin, Kultahatun huonoa käännöstä paranneltiin. Ernest Hemingway nähtiin uudessa valossa.

    Kirjoittelin Demariin isäni hyllyistä löytyneistä kirjoista. Sherwood Anderson, John dos Passos, Sinclair Lewis ja Horace McCoy tuntuivat kertovan 70-luvun ihmisille jotakin tärkeää toista maailmansotaa edeltäneestä ajasta.

    Amerikkalaisen unelman kannalta on ironista, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen keskeiset amerikkalaiset kirjailijat saapuivat Pariisiin ja Rivieralle kirjoittamaan amerikkalaisesta unelmasta. He ottivat etäisyyttä kotimaahansa ollakseen siellä läsnä.

    Mutta toisen maailmansodan jälkeiset kirjailijat pysyttelivät ”kotimaisemissa” ja loivat kaunokirjallisuutta, jonka kaltaista ei kaiketi tarkkavaistoisuudessa ja älyllisessä kriittisyydessä ole sen jälkeen missään ylitetty tai saavutettu.

    Tuohon kirjailijakuntaan kuuluivat mm. John Updike, John Cheever, Norman Mailer, John Barth, Philip Roth, William Styron ja lukematon määrä sekä amerikanjuutalaisia että amerikanafrikkalaisia kirjailijoita. Amerikkalainen unelma ja sen kritiikki pullistui valtavaksi kulttuuripalloksi, joka oli räjähtämäisillään.

    Suomalaiselta kirjallisuuskriitikolta ei puuttunut kohteita, kirjoittamisen aineksia.

Novellikokoelma ilmestyi 1980.
"Nämä tarinat tuntuvat olevan tarinoita
kauan sitten kadonneesta New Yorkista
kun se oli vielä täynnä joen valoa,
kun kuulit kulman paperikaupan radiosta
 Benny Goodmanin kvartetteja ja kun
melkein kaikilla oli hattu päässä"
-John Cheever esipuheessa

Esikaupunkien keskiluokkaista elämää ironisoiva John Cheever oli Fitzgeraldin rinnalla minulle tärkeä kirjailija.

    Cheeverin hienon traaginen novelli Uimari (1964) kelpaa kuvaamaan amerikkalaisen unelman kangastusta parhaimmalla jos kohta traagisella tavalla. Siinähän menestynyt perheenisä Neddy Merrill viettää sunnuntaipäivää ystäviensä uima-altaalla leppoisasti, drinkkejä juoden. Sitten hän saa päähänsä uida naapuruston uima-altaiden kautta kotiin kahdeksan mailin päähän. Kotona odottaa perhe ja sunnuntailounas.

    Reippaasti alkanut uimaretki synkistyy. Naapurit eivät tarjoakaan hänelle viskiryyppyä. Hän kuulee epäkohteliasta supinaa selkänsä takana. Hän on muka epäonnistunut elämässään.

    Merrill jatkaa uimista. Aurinko menee pilveen, myrsky uhkaa. Viski auttaisi loppumatkasta selviytymiseen. Neddy miettii onko hän unohtanut jotakin: ”Pettikö hänen muistinsa vai oliko hän kouluttanut sen niin perusteellisesti tukahduttamaan epämieluisat asiat että hän oli turmellut todellisuudentajunsa?”

    Lopulta Merrill ui kotiinsa kylmissään, palellen. Mutta kotona ei ole ketään. Talo on tyhjä, autotallin ovet lukossa ja ovien kahvat ruosteessa. Sadekourut riippuvat katon reunasta irtonaisina tuulessa heiluen. Merrill on uinut äskettäiseen menneisyyteensä, amerikkalaisen unelman romahdukseen: ”Hän karjui, jyskytti ovelle, heittäytyi koko painollaan sitä vasten, ja vasta ikkunoista sisään kurkistaessaan näki että huoneet olivat typötyhjät.”

Kyösti Salovaara, 2020.
"Hyllytetty" Philip Roth -
julkea, fiksu, härnäävä proosan mestari!

Kun Alfred Kazin, merkittävät amerikkalainen kirjallisuusmies ja kriitikko, arvosteli Philip Rothin esikoisromaanin Hyvästi Kolumbus (1959) ja suhtautui siihen niin suopeasti, että vertasi sitä F. Scott Fitzgeraldin Kultahattuun, hän myös ilmaisi huolensa kovaksikeitetyn Rothin tulevaisuudesta. Kazin pelkäsi, että Roth ajoi itsensä nurkkaan olemalla tietoisesti rohkeissa kertomuksissaan selväsanainen, lopullinen ja suorasukainen.

    Suunnilleen noin aloitin esipuheeni Rothin romaaniin Haamukirjailija (1979) joka ilmestyi meillä Pentti Saarikosken suomentamana 1980.

    Roth härnäsi juutalaisyhteisöä, hän provosoi, keikaili älyllisyydellään, ryömi eroottisten fantasioiden pohjamutiin, näytteli tai oli sovinisti ja härnäsi juutalaisyhteisöä korostamalla, että hän ei ole juutalaiskirjailija vaan kirjailija joka vain sattuu olemaan juutalainen.

    Kun nuori Roth oli kirjoittanut novellin Defender of the Faith, muuan lukija kirjoitti Rothille: ”Novellillanne Defender of the Faith olette tehnyt yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki juutalaisvastaiset järjestöt ovat tehneet saadakseen ihmiset uskomaan, että kaikki juutalaiset ovat huijareita, valehtelijoita, juonittelijoita.”

    Haamukirjailijassa Roth tapansa mukaan muutti tuon tosielämän sattumuksen kirjalliseksi vitsiksi, jonka omaelämäkerrallisuutta voi vain arvella, sillä Roth painotti kaikissa haastatteluissaan, että hän ei kirjoita omasta elämästään. No, mistä sitten, lukija kysyy.

    Yhtä kaikki, Haamukirjailijassa juutalaisyhteisön henkinen johtaja kysyy Rothin kaltaiselta kirjailijalta Nathan Zuckermanilta: ”Voitteko rehellisesti sanoa, että teidän kertomuksessanne on jotakin sellaista, mikä ei lämmittäisi jonkun Julius Streicherin tai Joseph Goebbelsin sydäntä?”

Amerikkalaisella unelmalla on monta ääntä, monta kaikua. Se näkyy monenlaisina kangastuksina kirjallisuudessa, elokuvassa, musiikissa.

    1970-luvulla Philip Roth löysi uudenlaisen äänen, vähemmän karskin ja kovaksikeitetyn, yhä enemmän älyllistävän suhtautumistavan fiktioon joka kuvaa amerikkalaista todellisuutta. Mutta Roth härnäsi alati kriitikoita ja lukijoita käyttämällä romaaneissaan päähenkilöitä, jotka selvästi tuntuivat kirjailijan alter egolta.

    Kun Susan Cheever, John Cheeverin tytär haastatteli vuonna 1986 Rothia tämän julkaistua jälleen yhden Nathan Zuckerman -romaanin (Käänteiselämää), Roth yllättäen tunnusti, että John Cheeverin ja William Styronin esimerkki on vaikuttanut hänen kirjoittamiseensa eniten. Roth jätti mainitsematta merkittävät amerikanjuutalaiset kirjailijakollegansa Saul Bellowin ja Bernard Malamudin. Miksi?

    Yksi selitys piilee Rothin käsityksessä kirjallisuudesta, jossa kieli ja kertojan persoonallinen ääni merkitsevät enemmän kuin se mitä kielellä kerrotaan. Hän vastasi Susan Cheeverille näin: ”Minä en välitä tippaakaan mitä John Cheever ajattelee lähiöistä yhtä vähän piittaan siitä mitä Philip Roth ajattelee naisista ja miehistä… minä välitän erityisestä äänestä… se on musiikkia joka poikkeaa kenen tahansa muun musiikista… se on autenttista… Sinä seuraat vaistoasi etkä tiedä mihin joudut kun kirjoitat. Voit kulkea polkua vuoden ajan ja se saattaa olla väärä polku.”

    Näin voit kulkea amerikkalaisen unelman polkua etkä lopulta tiedä oliko se oikeasti olemassa vai pelkkää unta!

    Mutta lyödäänpä tämä polku kiinni vielä yhdellä lainauksella Philip Rothin kirjasta Intohimon professori: ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset. Voitko sinä todellakin innostua vielä yhdestä pojasta, vielä yhdestä tyttärestä, vielä yhdestä äidistä, vielä yhdestä isästä jotka raastavat hermot toisiltaan? Kaikki se rakastaminen; kaikki se vihaaminen; kaikki ne ateriat. Etkä saa unohtaa menschlichkeitia. Ja toivotonta ponnistelua arvokkuuteen. Niin, ja hyvyyttä. Näistä jutuista ei voi kirjoittaa ja jättää pois hyvyyttä. Minä kuulin että joku on juuri julkaissut kirjan hyvyydestä meidän juutalaisessa kirjallisuudessamme. Kai sitä jonakin päivänä saadaan lukea irlantilaisen kriitikon tutkimus seurallisuudesta Joycella, Yeatsilla ja Syngellä.”

    Hahhahhaa!

    Ei kai Roth pilkkaa identiteettimilitantteja?

    Vakavampi kysymys kuuluu: jos Roth eläisi ja kirjoittaisi nyt samanlaisia romaaneja kuin 60-luvulla, uskaltaisiko yksikään kustantaja julkaista niitä nykyisessä moraalisen hyveellisyyden ilmapiirissä?

Onko Amerikka konkreettinen paikka vai fiktio päässäni?

    Kallistun fiktioon.

    Olen esimerkiksi käynyt Pariisissa muutamia kertoja ja kävellyt bulevardeilla ja istunut kahviloissa, joissa amerikkalaiset ja ranskalaiset intellektuellit istuivat maailmasta ja toisistaan keskustellen, mutta silti oma ”Pariisini” on ranskalaisten elokuvaohjaajien kuvaama Pariisi kahviloineen, keskusteluineen ja bulevardeineen.

    Fiktiosta meidät on kokoon pantu. 

    Tai no, en tiedä sinusta. Puhun vain itsestäni itsekseni.

Kyösti Salovaara, 2015.
Ja jossakin pilvenpiirtäjien takaisilla
lakeuksilla amerikkalaiseen unelmaan
kurkottaa...