torstai 12. marraskuuta 2020

Yksinkertaisesti monimutkaista

 [mystinen rationalismi, ahdas liberalismi]



Jaakko Salovaara, 24.8.2015.
Kirimiehet ovat ryhmittyneet rajuun lopputaisteluun
Málagan keskustassa Alameda Principalilla.
Maaliin on noin 500 metriä.
Mijasista alkaneen 158 kilometrin etapin
voitti slovakialainen Peter Sagan.


Mystismi on monismin äärimmäinen muoto. Mystismin keskeinen opinkappale on itse yksinkertaisuus: Kaikki on Yksi… Mystismille luonteenomainen piirre on eroavaisuuksien unohtaminen. Se ei selvästikään ole varauksetta hyvä asia. Jos en pysty erottamaan kättäni voileivästä, saatan puraista itseäni. Vastakohtana mystismille on rationalismi.

    - Rudy Rucker: Mieli ja äärettömyys. 1995


Katastrofiteoria on eräs maailmankatsomus. Tämä katsomus ei suinkaan ole uusi. Sama näkemys oli Herakleitoksella, joka piti sotaa, Polemos, kaikkien asioiden isänä ja jonka mielestä maailma oli vastakohtien törmäysten lakkaamatta vaihtuva näyttämö. Katastrofiteoria ilmaisee sen tänään sanomalla, että kaikki muodot syntyvät dynaamisiin systeemeihin liittyvien katastrofien tuloksena. Sen alkulähteillä kohtaa naiivin hämmästyksen täyttämän katseen.

    - Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. 1984.



PROLOGI


Maailma on äärettömän monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Ihmisellä on taipumus, melkein velvollisuus, etsiä yksinkertaisia selityksiä. Yksinkertainen luo turvallisuutta. Monimutkaisuus pelottaa. Sen myöntäminen että elämässä paljon riippuu sattumasta, tekee kipeää. Haluamme uskoa rationaaliseen johdatukseen ja jopa Jumalan apuun, koska sekä rationaalinen selitys että kaikkivaltiaan ohjaus pelastavat meidät sattumalta, muutoksen arvaamattomuudelta.
    Ammattipyöräilyn hienouksien selittäminen ihmiselle, joka ei katso suurien ympäriajojen kilpailuja, on vaikeaa. Yritin selittämistä Saimaan rannalla viikonloppuna ystävilleni. Telkkarista tuli Espanjan Vueltan viimeiset etapit. Totesin: mission impossible.
    Päällisin puolin pyöräilykilpailu näyttää äärettömän tylsältä. Katsotaan kuvaruudulta viisi tuntia, kun kaverit ajelevat maantiellä sopuisasti ryhmissä, vierekkäin ja peräkkäin. Selostaja kertoilee leppoisesti taustalla näkyvien kylien ja maisemien taustoista, siellä syötävistä juustoista ja viineistä ja vanhoista luostareista ja ties mistä.
    Mutta selostusta kuunnellessa oppii kaikenlaista myös pyöräkilpailun taktiikasta. Ja sehän on monimutkaista. Tässä pakinassa sanottu perustuu epämääräiseen tietämykseeni, jonka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut Eurosportin mainion, jopa kulttimaineen saaneen Peter Selinin ja hänen sanavalmiiden punditiensa puheesta.
    Pyöräkilpailu on yksinkertaisesti monimutkaista.


Euroopassa ajetaan vuosittain kolme suurta ympäriajoa. Niihin osallistuu 22 ammattilaistallia. Kussakin ympäriajossa – Italian Giro, Ranskan Tour, Espanjan Vuelta – on kolmen viikon aikana 21 etappia, eräällä tavalla 21 erillistä kilpailua. Kukin etappi on 140-220 kilometriä pituudeltaan. On mäkisiä osuuksia, on tasaisempia reittejä ja on rankkoja vuoria sisältäviä etappeja. Pari etappia ajetaan yksitellen kelloa vastaan.

    Jokaisella tallilla on kahdeksan ajajaa. Vain harvat pystyvät ajamaan kaikki kolme noin 3000 kilometrin ja 100 ajotunnin ympäriajoa saman kesän aikana. Suurien ympäriajojen lisäksi ammattipyöräilyn kalenterissa on päivän kestäviä klassikkoja ja lyhyempiä ympäriajoja, mutta ei niistä sen enempää. Jotta ajajia riittäisi kahdeksanmiehisinä joukkueina kaikkiin tärkeisiin kilpailuihin, talleilla on palveluksessaan kolmisenkymmentä ammattipyöräilijää.
    Ympäriajossa on monta sisäkkäistä ja rinnakkaista kilpailua.
    Eniten ”mainetta” saa kokonaiskilpailun voittaja. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kilpailijaa, joka ajaa kaikki 21 päivittäistä etappia yhteen laskettuna lyhyimmässä ajassa. Kokonaiskilpailun voittajan ei tarvitse voittaa yhtään osakilpailua (etappia) voittaakseen koko kilpailun.
    Päivittäisen etapin voittaminen tällä tasolla on maineteko. Sillä pääsee aikakirjoihin. Voittajat muistetaan. Koska etappeja on monenlaisia, joukkueessa tarvitaan erilaisia osaajia. Yksi pärjää hyvin raatelevilla vuorilla, toinen pystyy hurjaan kirikamppailuun ajettuaan sitä ennen 200 kilometriä 40 kilometrin keskituntivauhtia. Sitten ovat kokonaiskilpailun voittoon pystyvät ajajat, jotka pärjäävät sekä mäkimaastossa että tasaisella.
    Ympäriajossa lasketaan myös monenlaisia voittopisteitä. Niitä saa kun ajaa jonkin vuorenrinteen tai mäennyppylän nopeimmin tai voittaa tasaiselle asetun kiritaipaleen.
    Tähän asti sanotussa ei ole mitään kummallista.


Kyösti Salovaara, 2020.
Saimaan rannalla ei ruikutettu
vaan puitiin Espanjan Vueltan 
salaisuuksia.


Kummallisuus tulee siitä, että ammattipyöräily on joukkueurheilua. Tätä on vaikea ymmärtää katsomalla kilpailua ja lukemalla tuloksia.

    On myös vaikea ymmärtää mitä joukkue tarkoittaa. Siinähän pyöräilee kahdeksan ajajaa. Miksi sitä sanotaan joukkueeksi?
    Yksinkertaistaen sanoen jokaisella joukkueella on kapteeni, joka pyrkii voittamaan kokonaiskilpailun. Mutta joukkueessa saattaa olla myös yksi kova kirimies ja yksi mainio vuorten kiipeäjä. Muut pyöräilijät ovat ”apuajajia”, jotka monin tavoin pyrkivät kullakin etapilla auttamaan sekä kokonaiskilpailun voittamiseen pyrkivää kapteenia että etapin voittamiseen pyrkivää kirimiestä tai mäkimiestä.
    Kilpailun kuluessa joukkueiden kapteenit tarkkailevat toisiaan. Satunnainen katsoja ihmetteleekin, kun useilla etapilla kapteenit ajavat jossakin kolmannessa ryhmässä ja etapin voitosta taistelee pienehkö ryhmä ajajia irtiotossa eli hatkassa useitakin minuutteja kapteenien ryhmän edellä.
   Joukkue on kuitenkin dynaamisempi toimija kuin edellä sanotaan. Joskus kapteeni väsähtää tai joutuu keskeyttämään vaikkapa kaaduttuaan. Silloin joukkueesta nousee seuraavaksi paras ammattimies kapteenin rooliin. Parhaissa talleissa on itse asiassa monta potentiaalista kapteenin tasoista pyöräilijää, jotka kiltisti suostuvat apuajajan rooliin. Selvästi etukäteen tiedetyllä kiritaipaleella myös kapteeni toimii apuajajana, koska ideana on viedä joukkueen kirimies hyvään asemaan loppukirin alkaessa noin 500 metriä ennen maalia.
    Joukkueen epäkiitollisin tehtävä on apuajajilla. Heiltä edellytetään pyyteettömyyttä ja hurjaa kuntoa, koska heidän pitää suojata kapteenia tuulessa ja tuiveruksessa eräänlaisena auran kilpenä ja yhtä hyvin kiriajajaa hurjan loppuryntäyksen valmistelussa. Apuajajat helpottavat kapteenin ja kiriajajan työtä, tekevät näiden polkemisen helpommaksi. Sen lisäksi muutamat apuajajat kuljettavat ruokasäkkejä kapteenille ja muille ajajille.
    Jalkapallojoukkueesta opimme tuntemaan kaikki hyvän joukkueen pelaajat, myös ne jotka eivät koskaan tee maalia. Pyöräilyjoukkueen apuajajat jäävät aika lailla tuntemattomiksi, vaikka heidän panoksensa voittajien takana on uskomattoman merkittävä.


Minulla on tapana leuhkia, että pidän monimutkaisesta urheilusta, kuten jalkapallosta.

    Jos vertaan futista jääkiekkoon tai koripalloon, amerikkalaisesta jalkapallosta puhumattakaan, tapaan sanoa että futis on kaunista siksi, että siinä on niin monta mahdollisuutta pelin pelaamiseen eri tavalla.
    En käsitä mitä katsottavaa esimerkisi hiihtokilpailussa on. Pannaan laudat jalkaan, otetaan kepit käteen ja hiihdetään niin kovaa kuin jaksetaan. Missä monimutkaisuus? Missä kauneus?
    Totuus on tietysti toisenlainen. Jääkiekko saattaa olla yhtä monimutkaista läheltä katsottuna kuin futis. Amerikkalainen jalkapallopeli etenee jaardi kerrallaan: ehkä siihenkin tarvitaan monimutkaista taktiikkaa. Mitä enemmän ammattipyöräilyn monitasoisuuteen syventyy, sitä paremmin ymmärtää että siinä ei pärjää yhdellä taktiikalla vaan usealla, ja vieläpä niin että kesken kilpailun taktiikkoja täytyy muuttaa.
    Hiihtokilpailussa ei liene mitään muuta taktiikkaa, kuin voittaa hiihtämällä kovempaa kuin muut, mutta sekin riittää.
    Oleellista on myöntää, että kysymys on mielipiteistä ja mieltymyksistä.
    Ei ole olemassa parasta urheilulajia. Monimutkainen on yhtä hyvää kuin yksinkertainen. Jos rakastaa yksinkertaista, miksi pitäisi havitella monimutkaista? Ei sapuskaakaan pidä arvioida sen mukaan kuinka monta maustetta siihen on laitettu eikä romaania sen perusteella onko siinä paljon henkilöitä ja näiden välisiä suhteita.


IRTIOTTO


Yhteiskunta on monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Kukaan ei pysty yksin päättämään, mihin yhteiskunta - jos se on demokraattinen, avoin, vapaisiin markkinoihin perustuva - menee, mitä sille tapahtuu, miten sen jäsenet ja instituutiot ja yritykset selviytyvät olemisessaan.
    Friedrich Engelsiä vapaasti lainaten: yksi tahtoo yhtä, toinen pyrkii johonkin toiseen, ja se mitä syntyy on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.
    Modernin yhteiskunnan monimutkaisuutta on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Populistit väittävät, että yksinkertaisilla ratkaisuilla pelastetaan kansakunta. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole.
    Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset puolestaan väittävät, että yhteiskuntaa pitää ohjata yhteisillä arvoilla, uskotellen että on todella olemassa objektiivisia arvoja, jotka voidaan palauttaa elämän ruohonjuuritasolle ja muuttaa politiikaksi.
    Tähän väliin jää liberaalin huomautus, että modernissa yhteiskunnassa on monia arvosfäärejä, joiden ehdotonta paremmuutta ei voi johtaa tieteellisesti pääteltävissä olevilla teeseillä eikä johtopäätöksillä.
    Sinun kuplasi ei ole sen parempi kuin minun kuplani.


Tämähän tuntuu järkeenkäyvältä mutta ei taida olla.

    Seurasin hämmästyneenä Yhdysvaltojen presidentinvaalien kommentointia meillä ja muualla.
    Ylen lähetyksiä katsoessa ja kuunnellessa tuntui välillä siltä, että suomalaiset toimittajat ja politiikan tutkijat saavat palkkansa demokraattipuolueelta. Toimittajat tuntuivat olevan demokraattipuolueen tiedottajia, ei objektiiviseen tai neutraaliin ilmaisuun pyrkiviä journalisteja. Donald Trumpin ”moraalisen kelvottomuuden” kärsiessä selvän tappion, monet asiantuntijatkin paljastivat asenteensa. Trumpin takana oleva äänestäjäkunta ikään kuin katosi kuvasta. Oli vain öykkäri Trump, joka sietikin poistaa näyttämöltä.
    Kuulin että jossakin Facebook-ryhmässä on ihmetelty Ylen kommentaattorina esiintyneen amerikkalaisen kultuurihistorian tutkijan Markku Ruotsilan puolueellisuutta. Somelta jäi kokonaan huomaamatta muun kommentaattoriporukan puolueellisuus. Sitä ei huomaa mitä itse on. Ei edes peilistä.
    Pinnallista mediailmastoa on vaikea vastustaa. Myötätuuleen pääsee helpommalla kuin tuulta vastaan.


Kyösti Salovaara, 2015.
South Beach, Miami.


Vaalien jälkeisessä keskustelussa - eikä tämä ole mikään suomalainen ilmiö - kaikki pinnalliset kliseet on kaivettu esille.

    Trumpismia moititaan aivan oikein asioiden yksinkertaistamisesta jopa valheita levittäen. Sehän on populistien puheenpartta.
    Mutta miksi laatumedia turvautuu yhtä yksioikoiseen ajatteluun? Jos populismin tapa yksinkertaistaa asioita on paha juttu, muuttuuko yhteiskuntatodellisuuden yksinkertaistaminen paremmaksi kun sen tekee suvaitseva liberaali? Vielä kummallisempi ajatus on, että kaikkien amerikkalaisten olisi pitänyt kunnollisuutensa todistaakseen äänestää Joe Bidenia. Jos kaikki olisivat äänestäneet Bideniä, puhuisimmeko enää demokraattisesta yhteiskunnasta vai totalitaarisesta?
    Miksi nykyään itseään liberaaleiksi sanovat yrittävät melkein militantin tarmokkuudella propagoida yhteiskuntaa, jossa vallitsee yhden ajatuksen ahdas pakkopaita? Eikö historiasta ole opittu mitään? Ovatko sekä kommunistien, maolaisten, polpotilaisten että äärioikeistolaisten yhden ajatuksen totaalitaariset hirviövaltakunnat jo unohtuneet?


Nyt olisi ollut hyvä hetki, konkreettinen tilanne, pohtia mistä populismi kumpuaa, mutta se jätettiin käyttämättä. Se ei taatusti kumpua Donald Trumpista vaan jostakin muusta hänen selkänsä takana.

    Populismin salaisuus on mysteeri.
    Yksinkertaisen selityksen mukaan juntit, tietämättömät, köyhät ja muuten vaan ääliöt äänestävät populisteja. Demokraatteja, esimerkiksi, sitten äänestävät fiksut, koulutetut, syrjityt vähemmistöt (mustat, latinot, kotirouvat jne.) ja loukatut mielet.
   Joe Biden sai komeasti 75 miljoonaa ääntä, eniten koskaan USA:n presidentinvaalien historiassa. Mutta Trump sai 71 miljoonaa ääntä ja se on toiseksi eniten tähän mennessä käydyissä vaaleissa. Miten tuo selitetään?
    ”Donald Trump ei ole fasisti eikä diktaattori vaan häikäilemätön narsisti”, kirjoitti ja El País -lehden entinen päätoimittaja Antonio Cano pari päivää sitten.
    Äänestikö 71 miljoonaa amerikkalaista Trumpia ihaillakseen tämän narsismia?
    Tuskinpa? Vai ovatko Trumpin kannattajatkin narsisteja?
    Kun Trump valittiin presidentiksi, häntä äänestäneiden koulutustaso oli keskimäärin korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden ja heissä oli myös keskimäärin vähemmän työttömiä kuin Clintonin äänestäjissä. Tämähän ei sovi median antamaan populismin selitykseen.
    Markku Ruotsila toi esille nyt pidetyistä vaaleista kummallisen piirteen: Trump sai 9 miljoonaa ääntä enemmän kuin viimeksi ja ilmeisesti suuri osa lisäyksestä tuli latinoilta ja mustilta, ei työttömiltä junteilta. Tämäkään ei sovi vallalla olevaan populismin selitykseen.
    Ruotsila ei peittele konservatiivisuuttaan, mutta hän on tutkinut amerikkalaisten arvomaailmaa, siellä vallinnutta antikommunismia ja uskonnollisuutta. Ruotsila on (amerikkalaisen) arvokonservatismin asiantuntija. Niinpä heitän kysymyksen: onko liberaalien ja vasemmistolaisten mahdotonta myöntää, että yhteiskunnassa voi ja saa olla muitakin arvomaailmoja kuin heidän omansa?
     Jos tätä ei suostu myöntämään, ei yhteiskunnallisen analyysin tekeminen onnistu.


LOPPUKIRI


Kaikki toivovat ympäri läntistä maailmaa, että Joe Biden pystyy laimentamaan USA:ssa vallitsevaa kahtiajakoa ja vastakkainasettelua.

    Mutta onko se edes mahdollista jos yhteiskunnassa vallitsevat arvokuplat jätetään huomioimatta tai jos jotkut niistä tuomitaan absoluuttisesti vääriksi?
    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa lainattiin sunnuntaina CNN-kanavan toimittajaa Van Jonesia, joka itkien julisti uudenlaisen Amerikan voittoa sanomalla että nyt voittivat ihmiset, jotka todistavat että ”luonteella on väliä”, ja ”sillä että on ihminen on hyvä, on väliä”.
    Jos Van Jones tarkoitti, että Trumpin 71 miljoonaa äänestäjää ovat ihmisinä ”luonteettomia” ja että he eivät ole ”hyviä ihmisiä”, hän julisti jo alkumetreillä Joe Bidenin tehtävän mahdottomuuden. Kun eri mieltä olevia pidetään ”huonoina ihmisinä”, poliittisten kompromissien tekeminen käy mahdottomaksi.
    Näin liberaali astuu populistin kanssa samaan yksinkertaistamisen ansaan.


Kymmenen vuotta sitten venäläis-amerikkalainen matemaatikko ja kulttuurievoluution tutkija Peter Turchin ennusti matemaattisiin demografiamalleihin perustuen, että seuraavalla vuosikymmenellä sekä USA:ssa että Euroopassa syntyy yhteiskunnallista levottomuutta nuorison ”ylikouluttamisen” johdosta.

    Tuolloin Turchinin ennustetta pidettiin vähintään kummallisena. Nyt siinä nähdään jonkinlaista osuvuutta. Ehkä eliittiin pyrkimisen epäonnistuminen selittää osaltaan radikaalin populismin syntyä.
    Turchinin mallinnuksien mukaan yhteiskunnallinen epävakaus on kuulunut yhteiskuntiin 50 vuoden sykleissä muinaisesta Roomasta ja vanhasta Kiinasta alkaen. Ja kaikki selittyy erilaisten ryhmien keskinäisellä luokkataistelulla.
    Nyt sitten ”luokkataistelua” käyvät eliittiin kuuluvat ryhmät, joilla on koulutusta enemmän kuin tarvitaan työpaikkoihin joita ei ole olemassa. Nämä ryhmät katkeroituvat huomatessaan, että koulutus, jolla he luulivat pääsevänsä osaksi eliittiä, ei johda minnekään, paitsi ”paskatyöhön”.
    Esimerkiksi USA:ssa valmistuu joka vuosi 25 000 lakimiestä työttömäksi. Britanniassa yli 30% akateemisesti koulutettavista on ylikoulutettuja työhön, jonka he ottavat vastaan.
    Ja kun eliittiin pyrkineet ”pettyvät”, he kokevat itsensä kapinallisiksi ja osaavat, koulutettuja kun ovat, ilmaista vihansa ja kapinallisuutensa voimalla joka ”junteilta” ja ”tietämättömiltä” puuttuu. Uusi radikalismi ei näin ollen synnykään kurjalistosta vaan uudesta eliitistä, joka ei löydä elitismilleen paikkaa. Turchin muistuttaa, että esimerkisi Ranskan vallankumous ei syntynyt köyhien liikkeestä vaan työttömien ammattitaitoisten ryhmien ja perintöomaisuuksilla ja -oikeuksilla pröystäilevän aateliston välisestä kamppailusta.
    Selittääkö Turchinin ”cliodynamiikka” populismin ja arvovastakohtaisuuksien leimaaman maailman epävakauden kokonaan tai osittain? Ehkä, kenties ei. Tavallaan siinä on jotakin analogista katastrofiteorioiden kanssa. Yhteiskunta siirtyy yhdestä tasapainotilasta sekasorron kautta uuteen tasapainotilaan.
    Sekin kannattaa muistaa, että katastrofiteoriat eivät kumonneet aikaisempaa matematiikkaa. Ne vain huomasivat, että dynaamisessa, monimutkaisessa järjestelmässä on niin monta muuttujaa ettei niiden alkutilojen muutoksien seurauksia pystytä ennakoimaan, laskemaan.
    Päteekö liian monen muuttujan probleema myös yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen? Selittääkö se selittämättä populismin mysteerin?


Kyösti Salovaara, 2015.
Elämää South Beachilla
ennen Trumpia.


12 kommenttia:

  1. Ajatuksia herättävä kisakirjoitus, jonka prologi-osioon: Pyöräkilpailu oli aina tuntunut minusta omituiselta yksilölajilta, jossa hampaat irvessä ja takalisto ruvella ajetaan hiki lippiksessä pitkin maita ja mantuja, kunnes luin Jorge Zepeda Pattersonin dekkarin "Kuolema kelloa vastaan".

    Kyseessä on Tour de France ja lukeminen avasi lajin joukkuemaisen hengen apuajajineen sekä sen idean tempaisten mukaan polkemaan Alppien maisemia pohkeet maitohapoilla.
    Uusin silmin katsoo nyt lajia eli kliseisesti lukeminen kannattaa aina:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yep, noin on. Minä oottelen ko. Pattersonia nettikaupasta. Tullee ensi viikolla, toivon.

      Poista
  2. Populismin pohtiminen on kiinnostava aihe. Se on protestiliikehdintää, joka on syntynyt vastauksena vallitsevaan. Asioiden yksinkertaistaminen ja toistot ovat toimivia keinoja oman asian hyväksytyksi saamisessa, demagogisia keinoja, joita käytetään yleensä lähes kaikessa vaikuttamisessa, muutkin kuin populistit.
    Trump näyttää ajattelevan, että kun hän vain toistaa jotain vaikka kuinka räikeää valhetta tarpeeksi monta kertaa niin siitä tulee totta. Samoin vaalitulos muuttuu, kun toistaa "I did win".

    Kokonaisen valheellisen rinnakkaistodellisuuden rakentaminen on jotain populismissakin uutta, luulisin. Sellaiset ääritrumppilaisten levittämät väitteet, että demokraattijohtajat kuuluisivat johonkin lasten verta janoaviin pedofiilipiireihin ovat jotain, mihin ei presidenttikandidaatin luulisi tarttuvan ja mitä ei kenenkään peruskoulunsa käyneen luulisi uskovan. Miten voi olla, että mystinen QAnon-hihhulointikin sopii muutoin niin yksinkertaista julkisivua ylläpitävään ruohonjuuritasoa korostavaan populismiin?
    Otsikkosi on osuva!

    Viime yönä (Suomen aikaa) Trump koronapuheessaan jo myönsi, että ei ole oikein varma, mikä hallitus tammikuussa on (mutta hänen hallituksensa ei järjestä lock-downia). Tämä rauhoittaa, näyttää, että hän on kiinni tässä(kin) todellisuudessa.
    Populismi ei häivy, vaikka Trump siirtyy pois Valkoisesta talosta ja menettää osan The Chosen One -imagostaan. Vaikeat ajat tiedossa. Populismia olisikin syytä tutkia nyt huolella ja ottaa se vakavasti, koska se ei häviä naurettavaksi leimaamalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskaltaisiko väittää: populismi ei väisty, koska se on keskeisesti kaikkia puolueita ja poliittisia liikkeitä käynnissä pitävä voima nykyään. No, miksei uskaltaisi, kun ei ole vastuussa kuin itselleen.

      Olen tänään miettinyt suomalaista puoluepolitiikkaa ja käännellyt sitä puolelta toiselle, ympäri ämpäri. Johtopäätös on, että tulen pessimistiselle mielelle, kun tajuan ettei yhdelläkään puolueella ole mitään juuri konkreettisia tavoitteita, jotka voisi esitellä ihmisille, joilta noiden tavoitteiden haaveilema "asia" puuttuu.

      Tarkoitan, että kun sosialidemokraattinen Forssan julistuksessa esitetyt tavoitteet on saavutettu, ja aika lailla enemmänkin, niin kaikki puolueet enemmän tai vähemmän pitävät noita saavutettuja asioita oman ohjelmansa ytimessä - loppu on pientä säätämistä, enimmäkseen sanan helistämistä niin yleisillä ja geneerisillä lauseilla ettei niistä voi jäädä kiinni.

      Mutta toisaalta: eikö ole optimistista kun kaikki hyvä on jo laarissa?

      Perussuomalaiset ja vihreät ovat yhtä lailla populisteja. Vihreiden pääsanoma, että "luonnon voi pitää koskemattomana mutta ihmisen saavuttama hyvinvointi voidaan silti säilyttää" on populismia pahimmillaan. Linkola sanoi suoraan: ihmisiä pitää vähentää, heidän elämänsä kurjistuttaa.

      Mutta tuokin on jo mennyttä. Nythän poliittiset liikehdinnät alkavat kulkea linjalla lihansyöjien kupla vs kasvissyöjät, maidonjuojat vs kaurajuoman litkijät, pyöräilijät vs autoilijat, lataushybridillä ajavat vs. dieselpösöt, kaupunkilaiset vs maalaiset, täydennnysrakentamisen kannattajat vs liito-oravien suojelijat, kausivaloja rakastavat vs energiansäästäjät, lentohäpeää julistavat vs kosmopoliitit, analogistit vs digitaalit... jne jne jne.

      Tämä tarkoittaa, että poliittisia iskulauseita esitetään pelkästään tuntemuksien perusteella, eli pelkästään populistisesti, yrityksenä kasvattaa oman kuplan porukan henkeä ja "vahingoittaa" eri tavalla ajattelevan kuplan houkuttavuutta.

      Em. somepopulismi heiluttaa sitten puolueiden ja hallituksien toimintaa, koska kukapa uskaltaisi olla eri mieltä kuin kansa. Ongelma syntyy siitä että "kansoja" (=kuplia) on niin pirusti ettei paraskaan puoluesihteeri ehdi niitä laskea. Ja se että ihmiset kuuluvat yhtä aikaa moneen kuplaan tilanteesta ja asiasta riippuen.

      Pessimismini kumpuaa oivalluksesta, että olemme (me kaikki) tällaisen uuden populismin vankeja ja vanginvartijoita yhtä aikaa. Hypimme kuplasta toiseen kuin kimalainen kukasta kolmanteen.
      ---

      Mutta mutta! Jotain optimistista sentään kuuluu kentältä. Nimittäin jalkapallokentältä. KTP nousi tänään ykköstasolle liigaan! Kotkan poikii ilman siipii - niinkin pääsee eteenpäin! Miäkii hurraan.

      Poista
  3. Tuli vielä mieleeni tuossa saunan lauteilla eräs populismin piirre, tunteellisuus. Nykypopulismi näyttäisi pursuavan negatiivisia tunteita, kuten loukkaantuneisuus, ylimielisyys, paremmintietävyys, viha, epäluulo ja taipuvaisuus ivallisuuteen. Samalla kun populistit penäävät toisilta järjen käyttöä he itse nojaavat paljolti tunteisiin. Myös näiden vastakkain asettaminen on jos ei populistista niin ainakin epäviisasta. Molempia tarvitaan eivätkä ne ole vastakkaisia piirteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olin jo kirjoittamassa enkä huomannut tätä.

      Mutta ei tässä ole ongelmana populistien "tunteellisuus" vaan kaikkien keskusteluun osallistuvien. Myös suvakit, demokraatit, edistykselliset, liberaalit, lihavat ja laihat perustelevat agendaansa tunteisiin vedoten. Se minusta se tuli hyvin esille kun seurasi noita vaalivalvojaisia ja jälkipuinteja.

      Jos esim. Trumpia syytetään (aiheellisesti tietysti) faktojen unohtamisesta, ei syyttäjä voi esittää tuomiotaan tunteisiin perustuen.

      Tiedän että fiilinki on faktaa, mutta ei sillä ihan oikeasti voi ratkaista konkreettisia ongelmia ja haasteita.

      (luulen, en tiedä...)

      Poista
    2. Olet oikeassa, tämmöiseksi se on mennyt. Se mikä erottaa on ehkä vain kielenkäyttö. Se on toisissa kuplissa sivistyneempää, toisissa ihan hirveää nimittelyä ja parjaamista.

      Luin äsken erään hallitukseen tyytymättömän mielipiteitä, joissa ei oikein eritelty, mihin asioihin ollaan tyytymättömiä vaan tyydyttiin antamaan ministereille pilkkanimiä. Onhan tässä ollut kyllä jo pitkään esikuvanana ihan ministeritason nimittelijöitä, ulkomaisina idoleina jopa presidenttejä, ja tunnetusti tyylit tarttuvat.

      Poista
    3. Yep. Helsingissä kun kunnallisvaaleihin liittyen "kuohuu" - Vapaavuori lopettaa pormestarina, Halla-Aho pyrkii tilalle - niin Hesari kysyi eilen suurimpien puolueiden ohjelmista tulevissa vaaleissa. Kaikki ohjelmissa esitetyt (homekoulujen korjaaminen, terkkarien rakentaminen jne jne) yksityiskohdat ovat varmasti kaikkien puolueiden hyväksyttävissä eli mitään oikeita yhteiskunnallisia, poliittisia eroja ei ole.

      Tämähän on tietysti eräällä tavalla hyvä asia.

      Mutta jos se sitten käytännössä korvautuu taistelulla ruokalautasen sisällöstä, matkailun paheista, autolla ajamisesta tai ei, niin ollaan huonolla tiellä.

      Tänään muuten Ylen Ykkösaamussa käsiteltiin Obaman uutta kirjaa, keskustelijoista Otavan edustaja sanoi, että USA:n kaksijakoisuus palautuu 60-luvulle, kansalaisoikeustaistelujen aikaan, jolloin "rodun" identiteetti otettiin politiikan keskiöön. Äskettäin tunnettu kirjoittaja Steven Pnker sanoi, että nykyinen vastakohtaisuus ja identiteettipoliitiikka on itse asiassa seurausta näistä sukupuoleen ja rotuun liittyvistä liikkeistä.

      Ehkä, ehkä ei. Tasa-arvoon pyrkiminen on ongelmallista, koska se ei oikeastaan saisi perustua rodun, sukupuolen eikä minkään ulkoisen tekijän korostamiseen. Oleellista on ihminen - ei se miltä hän näyttää.

      Hesari julkaisi pari päivää sitten kammottavan seksistisen artikkelin tulevan varapresidentin aviomiehestä, joka luopuu kaikesta vaimonsa hyväksi. Jos jutussa kääntäisi sukupuolet päittäin, yksikään laatulehti maailmassa ei olisi julkaissut moista juttua.

      Poista
    4. Nyt nähdään ihannepariskunta sellaisena, jossa iso mies pönkittää fyysisesti pientä mutta äärimmäisen fiksua vaimoaan tämän uralla jääden itse taustalle. RBG-dokumentissa kuvattiin äskettäin kuolleen korkeimman oikeuden tuomarin Ruth Bader Ginsburgin ja hänen miehensä Martin Ginsburgin suhde juuri näin. USA:ssa on ollut niin vahva se asetelma, jossa nuori nainen keskeyttää opiskelunsa ja omistaa siitä lähtien elämänsä miehensä, alkuvaiheessa poikakaverin, uran tukemiseen, että tämä nurin käännetty kuvio tuntuu varmaan siellä äärimmäisen romanttiselta.
      Suomessa ollaan oltu pitempään tasa-arvoisia ja molempien on ollut pakkokin käydä töissä, joten me "luemme" tämän hieman toisin. Meitä viehättää enemmän sellainen koronarokotteen kehittelijöiden Ugur Sahinin ja Özlem Türecin parisuhde, jossa ollaan työtovereita.

      Pitääkin katsoa tuo Ykkösaamun keskustelu. Minulla on Obaman aiemmat kirjat Dreams From My Father ja The Audacity of Hope. Hän kirjoittaa hyvin, joten luen varmaan tämän uusimmankin. Luin lehtijutusta, että Obaman mielestä rivosuisen, tyhmän Sarah Palinin valinta John McCainin varapresidenttiehdokkaaksi aloitti uuden röyhkeän aikakauden USA:n republikaaneilla ja Trump sopi hyvin siihen ilmapiiriin.
      Jotenkin kauhistuttaa se, mihin asemaan Trump on päästetty ja mitä tapahtuu jatkossa. Olen lukenut erään amerikansuomalaisen naisen blogia Raportteja Trumppilasta. Hän on sitä mieltä, että Trump jatkaa Bidenin valtaan noustua tämän kampittamista ja rooliaan trumpuskovaisten Valittuna. Hän lopetti viimeisimmän kirjoituksensa näin:"Trump jatkaa uraansa yhtenä aikamme vaarallisimmista ihmisistä."
      Tämän blogin lisäksi olen lukenut huolestuneena Washingtonin kirjeenvaihtaja Markus Tiittulan kirjoituksia siitä, miten journalistien olisi pitänyt olla rehellisempiä suhautumisessaan Trumpiin eikä yrittää selittää normaaleiksi hänen toilauksiaan näin pitkään.
      En harrasta linkkejä, mutta nyt teen poikkeuksen, koska löysin Tiittulan kirjoituksen, joka vastaa sitä mitä itsekin olen alusta asti ajatellut Trumpista. Claes Andersson oli myös harvinaisen suora kuvatessaan Trumpia vaaralliseksi narsistiksi. Narsisti jolla on paljon valtaa ja rahaa on todellakin vaarallinen.
      https://www.journalisti.fi/ajankohtaiset/trumpin-kritisoiminen-ei-ole-noloa-silmien-sulkeminen-on

      Poista
    5. Kuittaan pikaisesti: se oli radion puolen Ykkösaamu, ei telkkarissa. Mutta löytyy varmasti Areenalta.

      Poista
    6. Minun mielestäni Trumpista vaahtoaminen on tavallaan turhaa, koska hän edustaa jotakin, mikä on muualla ja on reaktio johonkin.

      Tiittulan kirjoitus on aika lailla yksioikoinen. Mutta niinhän kirjoittaja sanookin. Etteikö journalismin tarvitse sitten olla objektiivista ja puolueetonta? Aikamoinen hyppy mielipiteiden vellovaan mössöön, jos toimittaja on todella tuota mieltä, siitä riippumatta että Trump ansaitsee kaiken inhon jos jotakin inhota haluaa.

      On myös vaarallista,todella vaarallista demokratian kannalta sanoa, että jotkut ihmiset äänestävät väärin. Senhän voi korjata vain kieltämällä joiltakin "tolloilta" äänestämisen. Kuka sellaista haluaa? Tuskin edes Tiittula.

      Tässä pätkä (Googlen kääntämänä) Harvardin professorin Steven Pinkerin haastatelusta (El País, 8.11.2020):

      "I would object to any ideology that says that all white people are racist and that they always will be, and that society is a constant conflict between different racial groups.It is the opposite of the egalitarian progressive idea that I defend: people should be judged on their individual merits and , we should ignore race as much as possible.In other words: Martin Luther King's defense of judging people as individuals and not by the color of their skin.
      This approach has been rejected by proponents of critical race theory. They maintain that you cannot evade your race and that people cannot overcome their racist drives. I believe this idea is false, that racism is decreasing, is what all the data says."

      Kysymykseen mitä demokraattien pitäisi tehdä suhteessa Trumpin äänestäjiin, Pinker vastasi näin:

      "For starters, stop calling them racists, because obviously they stop listening. The most radical proposals of the left wing of the party, such as #Abolishthepolice (abolish the police),must be repudiated. These kinds of ideas make people run in the opposite direction. They have to distance themselves from the word socialist.
      Although they promote more social redistribution, they should not be called that. They have to be smarter to be acceptable to everyone."

      No, ulkopuolisen on tietysti mahdoton neuvoa toisen maan kansalaisia oikean politiikan tekemiseen, koska "oikeaa" politiikkaa ei ole olemassa muualla kuin diktatuureissa. Muualla pitää hyväksyä ymmärryksen vajavaisuus ja yrittää pärjätä sillä.

      En minä ainakaan tiedä edes mitä Suomessa pitäisi tehdä. Enkä halua asettaa ristille niitä jotka äänestävät "väärin".

      Poista
    7. Huomasin että radion puolella. Kuuntelin ja kiinnostuin entistä enemmän Obaman kirjasta.

      Trump on poikkeus. Eivät suinkaan kaikki valkoiset ole rasisteja, eikä suurin osa hänen äänestäjistään ole, mutta Trump on. Ei nykyään pitäisi kyllä enää hyväksyä avoimesti rasistisia ihmisiä korkeisiin virkoihin, olkoon sitten mitä puoluetta tahansa. Republikaanien pitäisi tämä ymmärtää. Saa nähdä, mikä Trumpin asema on tästä eteenpäin ja miten jakautuneeksi republikaanit muuttuvat.

      Minusta tasa-arvoisuuteen ei johda se, että ei nähdä eroavaisuuksia, kutsutaan niitä nyt sitten roduiksi tai etnisiksi taustoiksi, vaan se, että ne nähdään ja pidetään samanarvoisina kuten pidetään kokoa ja hiusväriä. Ei moninaisuuden tarvitse johtaa konflikteihin, vaan lähes päinvastoin - rikkauteen.

      USA:n tilanne saa huokaamaan, että onneksi meillä ei ole kaksipuoluejärjestelmää!

      Poista