Playboy

[John Reedin henkilökuva]

John Dos Passos: Playboy

(Otteita romaanista Nineteen Nineteen, 1932)

John Reedin

     isä oli U.S. sheriffi, merkkihenkilö Oregonin Portlandissa

     Jack oli lupaava poika

     siispä hänen väkensä lähetti hänet Itään kouluun

     ja Harvardiin.

     Reed oli lupaava nuorukainen, hän ei ollut juutalainen eikä sosialisti eikä hän

tullut Roxburystä; hän oli vahva ahnas kaikkeen viehtynyt; miehen on elämässään

pidettävä monista asioista.

     hän piti miehistä hän piti naisista hän piti syömisestä ja kirjoittamisesta ja ryyppäämisestä ja sumuisista öistä ja jalkapallosta ja riimillisestä runoudesta

     luentosalien hälinästä

     väistyvästä syksystä jalavista vanhojen talojen tiilistä;

     ruosteinen koneisto vinkui, dekaanit värisivät, hammasrattaat pyörähtivät

päättäjäispäivään, ja Reed oli ulkona maailmassa.

Linc Steffens puhui osuustoiminnallisesta yhteiskunnasta.

     Diogenes Steffens, Sokrates Steffens kyseli miksi ei vallankumousta?

Jack tahtoi elää tynnyrissä ja kirjoittaa runoja; mutta hän tapaili pummeja työmiehiä riskejä kavereita joista hän piti kavereita vailla onnea vailla työtä miksi ei vallankumousta?

     Hän ei voinut keskittyä työhönsä kun niin monet olivat onnea vailla:

     Elämä, vapaus, onnen tavoittelu;

     kaikkea muuta silkkikehräämöjen tykönä kun

     yhdeksäntoista-yhdeksäntoista

     hän meni Patersoniin kirjoittamaan lakosta, poliisit pieksemässä marssivia tekstiilityöläisiä, lakkolaiset vankilassa; ei aikaakaan kun hän oli marssiva lakkolainen poliisien pieksemä vankilassa;

     hän ei halunnut vapaaksi lehtensä takuilla, hän oppisi enemmän lakkolaisten kanssa vankilassa.

     Hän oppi toivon uudesta yhteiskunnasta missä kukaan ei olisi onnea vailla.

     miksi ei vallankumousta?

 

Metropolitan Magazine lähetti hänet Meksikoon

     kirjoittamaan Pancho Villasta

     Pancho Villa opetti hänet kirjoittamaan ja vuoristo ja kookkaat kaktukset ja pienillä toreilla soittavat yhtyeet ja panssaroidut junat

     ja kirottu pöly ja luotien vihellys

     autiomaan kauheassa yössä ja maatyöläiset jotka kuolivat näkivät nälkää tappoivat vapauden tähden

     maan veden koulujen tähden.

     Meksiko opetti hänet kirjoittamaan.

Sota puhalsi sammuksiin kaikki Diogenesin lyhdyt;

     Jack Reed oli aikansa paras amerikkalainen kirjailija, jos ihmiset olisivat halunneet tietoja sodasta he olisivat voineet lukea mitä hän kirjoitti artikkeleissaan

     Saksan rintamalta

     Serbiasta

     Salonikista

     linjojen takaa tsaarin vaappuvassa valtakunnassa

     vankina Cholmissa.

     Kaluunaherrat eivät meinanneet päästää häntä Ranskaan koska hän oli kuten sanottiin hupaillut saksmannien juoksuhaudoissa tykkijoukkueen kanssa ja hunnien tykki osoitti Ranskan sydämeen... playboy hommia, mutta oliko sillä loppujen lopuksi väliä kuka laukaisi tykit tai mihin ne oli suunnattu? Reed oli poikien kanssa joita räjäytettiin helvettiin,

     saksalaisten ranskalaisten venäläisten

     ja yhdeksäntoista-seitsemäntoista

     hän oli sotilaiden ja talonpoikien kanssa

     Pietarissa lokakuussa:

     Smolna,

Kymmenen päivää jotka järkyttivät maailmaa;

ei enää Villaa, maalauksellista Meksikoa, Harvard Clubin playboy kamaa, riimillistä runoutta, vanhanajan sotakirjeenvaihtajan hyviä juttuja,

     tämä ei enää huvittanut.

Kotona Valloissa syytteitä, Masses-lehden oikeudenkäynti, wobblien oikeusjuttu, Wilson sullomassa vankilat täyteen,

     väärennettyjä passeja, puheita, salaisia asiapapereita, piilopaikkoja   höyrylaivojen kolikomerossa;

     vangittu Suomessa kaikki paperit varastettu;

     ei enää mahdollisuutta riimittää runoja mukavia juttuhetkiä.

     Maailma ei huvita enää,

     on vain konekivääritulta ja tuhopolttoja

     nälänhätää täitä luteita koleraa pilkkukuumetta

     ei liinoja siteiksi ei kloroformia eikä eetteriä kuolio tappaa tuhansia haavoittuneita ja kaikkialla on vakoilijoita.

     Smolnan ikkunat valkohehkuisina kuin bessemerrauta,

     Smolnassa ei nukuta,

     Smolna jättiläismäinen valssaamo käy kaksikymmentäneljä tuntia päivässä valssaten miehiä kansakuntia toiveita vuosituhansia kiihokkeita pelkoja,

     raaka-ainetta

     uuden yhteiskunnan

     perustaksi.

Miehen on elämässään tehtävä monia asioita.

     Reed oli lännestä ja hän tarkoitti mitä sanoi.

     Hän heitti menemään sen minkä omisti ja itsensä Smolnaan,

     proletariaatin diktatuuriin;

     neuvostoliitto

     ensimmäinen työläisten tasavalta

     perustettiin ja kestää.

     Reed kirjoitti, otti huolekseen tehtäviä (kaikkialla oli vakoilijoita), työskenteli kunnes kaatui,

     sai pilkkukuumeen ja kuoli Moskovassa.

(vapaasti ja lyhentäen suomentanut Suomen Sosialidemokraattiin 8.3.1980 Kyösti Salovaara)

P.S.

John Dos Passosin ja hänen aikalaiskirjailijoidensa elämää sivuttiin parin viikon takaisessa pakinassani Hemingway & Gellhorn.

John Reed 1887-1920.

Warren Beattyn ohjaama elokuva Punaiset (Reds, 1981) kertoi John Reedin elämästä ja sai kolme Oscaria, mm. parhaasta ohjauksesta.

Leikkeitä vuosien varjosta

Hemingway & Gellhorn

[Asiasta ja sen sivusta]

Kirjoja ja viihde-elektroniikkaa myyvän ranskalaisen tavarataloketjun Fnacin myymälä sijaitsee vilkkaan kävelykadun varrella Madridin keskustassa hieman Puerta del Solin aukiolta luoteeseen.

     Muutama viikko sitten ostin Fnacista Philip Kaufmanin ohjaaman tv-elokuvan Hemingway & Gellhorn (HBO 2012, n. 150 minuuttia. Varustettu suomalaisilla teksteillä). Vuonna 1936 syntynyt Kaufman tunnetaan hieman valtavirran laidalla toimivana ohjaajana (Valiojoukko, Olemisen sietämätön keveys, Henry ja June, Nouseva aurinko, Quills -syntiset säkeet) ja mm. Spielbergin Indiana Jonesien käsikirjoittajana.

     Tekisi mieli sanoa että Hemingway & Gellhorn sulauttaa yhteen hyvässä ja pahassa Kaufmanin aikaisempien elokuvien taiteelliset ja viihteelliset pyrkimykset, mutta en sano.

     Hyvä tiivistys tähän ”tosielämästä” repäistyyn taiteilijaelokuvaan löytyy Vulture-sivustolta. Siellä Matt Zoller Seitz huokailee ettei ole pitkään aikaan nähnyt amerikkalaista elokuvaa, joka olisi samanaikaisesti yhtä sävähdyttävä ja naurettava, yhtä kliseinen ja kekseliäs, yhtä tyhmä ja nokkela kuin Hemingway & Gellhorn. ”Tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Eikä ole koskaan tehtykään.”

     Jos amerikkalaisten vasemmistokirjailijoiden myrskyisä suhde toisiinsa ja 1930-luvun poliittiseen todellisuuteen kiinnostaa, elokuva kannattaa katsoa, sen ilmeisistä heikkouksista ja puutteista huolimatta.  

     Sitä paitsi: katsoin filmin kahdesti enkä toisellakaan kerralla pitkästynyt.

martha gellhorn martha gellhorn

Martha Gellhorn (1908-98) tapasi Ernest Hemingwayn (1899-1961) Key Westissä vuoden 1936 lopulla. Gellhorn oli samana vuonna julkaissut kiitetyn, realistisen pienoisromaanin lama-ajan Yhdysvalloista ja Hemingway keskittyi ryyppäämiseen, kalastamiseen ja metsästämiseen. Hän ei ollut moneet vuoteen julkaissut yhtään romaania. Kirjavan sataman käsikirjoitus odotti julkaisemista.

     Elokuvan ensimmäinen (kiinnostavampi) puolisko tapahtuu Madridissa, Espanjan sisällisodan keskellä, pääosin hotelli Floridassa missä Hemingway pitää hoviaan kansainvälisille lehtimiehille. Gellhornista (Nicole Kidman) ja Hemingwaystä (Clive Owen) tulee rakastavaisia, ja Hemingwayn avulla Gellhornista ”syntyy” sotakirjeenvaihtaja, joka ei kirjoita rintamista, strategiasta, äkseerauksesta eikä tankeista ja lentokoneista vaan tavallisista ihmisistä joiden niskaan pommit putoavat, jotka menettävät lapsensa tai puolisonsa raunioituvissa kaupunkikortteleissa.

     Espanjan tapahtumia punoo yhteen hollantilaisen Joris Ivensin (Lars Ulrich) elokuvahanke Espanjan maa (1937), jota Hemingwayn lisäksi on tekemässä Hemingwayn ystävä, amerikkalainen modernisti ja vasemmistokirjailija John Dos Passos (David Strathairn).

     Elokuvassa elokuva valmistuu, Gellhorn päätyy Madridissa Hemingwayn sänkyyn ja Dos Passos riitaantuu Hemingwayn kanssa lopuksi elämäänsä.

     Filmin tapahtumat kerrotaan Gellhornin (puolueellisin) silmin. Hän muistelee 1930-luvun tapahtumia joskus 1990-luvun taitteessa. Gellhornin silmissä Hemingway on narstinen paskiainen, joka kidutti melkein sadistin tavoin ystäviään ja itseään. Ehkä itseään enemmän kuin ystäviään.

     Jännittävää on huomata, että tässä elokuvassa on vain särkyneitä suhteita, koskivatpa ne ihmisyksilöiden tai ihmisjoukkojen välisiä suhteita.

     Monista sodista kirjoittanut Gellhorn perustelee uraansa: ”Elämässä minua on aina kiehtonut se mikä tapahtuu ulkopuolella. Toiminta.”

on harmi  on harmi

On harmi, että elokuvan käsikirjoittajat (Jerry Stahl, Barbara Turner) poimivat Hemingwayn elämästä kliseisemmät anekdootit, jotka sitä paitsi eivät aina välttämättä ole tosia lainkaan.

     Tällainen on mm. väite - jota Hemingway mielellään levitteli - että F. Scott Fitzgerald näytti Hemingwaylle miestenhuoneessa penistään saadakseen selville, onko se riittävän iso. Ilmeisesti kohtaus on satua. Mutta kaikkihan kaskun ovat kuulleet. Siksi se kannattaa kertoa taas. Vai?

     Kun kuvaruutuun ilmestyy lehtimiehistä ja sotarintamalta kuvia ottava unkarilainen mestarikuvaaja Robert Capa, katsoja alkaa pelätä ettei vain kohta näytetä sitä kuuluisaa kuolevan tasavaltalaissotilaan valokuvaa; ja niin tietysti tapahtuu kun kansainvälinen journalistisakki pääsee seuraamaan sotatapahtumia maaseudulle, keväällä 1937.

     Tuon kuvan autenttisuudesta on käyty paljon keskustelua, varsinkin kun tuolloin ei noissa maisemissa ollut sotatapahtumia, joita Capa olisi päässyt kuvamaan. On myös väitetty ettei sotilas kuole vaan haavoittuu toiseen jalkaansa. Wikipedian mukaan muuan japanilainen tutkija on tänä vuonna todistanut ettei kuolevan tasavaltalaissotilaan kuva edes ole Capan ottama vaan hänen kollegansa ja rakastettunsa Gerda Taron.

     Tietenkin elokuva on vain elokuvaa, mutta kun kerrotaan niin ristiriitaisesta hahmosta kuin Hemingwaystä, tarinan kertojan odottaisi ohittavan kuluneimmat kliseet ja paneutuvan ristiriidan syihin ja seurauksiin. Ainakin yrittävän paneutua.

     Mutta: Martha Gellhornin sisimpään Kaufman ei pääse kiinni juuri lainkaan. Se saattaa johtua kohteesta. Gellhornin sanoin: vain ulkopuolinen maailma on kiinnostavaa.

Nicole Kidman  Nicole Kidman

Nicole Kidman on sinänsä loistava Martha Gellhornin roolissa, kylmä ja viettelevä yhtä aikaa. Kidman on näyttelijä joka kameleontin tavoin asettuu rooliinsa. Samalla tavalla kuin vaikkapa Daniel Day-Lewis moniin ikimuistettaviin rooleihinsa.

     Tarina on kuitenkin epätasapainossa, niin kuin vähän Clive Oweninkin Hemingway-hahmo, siinä mielessä että Gellhornin kuva on siloiteltu, hänen motiivejaan ei oikeastaan paljasteta eikä epäillä, toisin kuin Hemingwayn brutaaleja ja itsekkäitä motiiveja, joilla elokuvan tekijät herkuttelevat.

     Elokuvan alussa ikääntynyt Gellhorn tunnustaa, että hän oli varmaankin maailman huonoin petikumppani. ”Olin koko elämäni ajan typerästi sitä mieltä, että seksi on niin tärkeää sitä haluaville miehille, että sen pihtaaminen olisi ollut kuin leivän eväämistä nälkäiseltä, itsekäs teko.”

     Tunnustus tuntuu rehelliseltä – ja tästä paljastuksesta huolimatta elokuvassa on pari todella sensuellia ja intohimoista seksikohtausta – mutta Gellhornin motiivia seksisuhteisiin Kaufman ei ilmaise suoraan; siis sitä että Gellhorn käytti häikäilemättä monia miehiä kirjailijanuransa edistämiseen. Ja kun Kaufman unohtaa tämän motiivin, ja sen että Gellhorn tiettävästi oli omituisen kykenemätön seksuaalisiin tunteisiin, ei Hemingwayn raivo Gellhornin hylätessä hänet tunnu perustellulta. 

     Kymmenen vuoden suhde päättyy Hemingwayn itsesääliin ja syytöksiin naisen tekemästä ”taiteellisesta” petoksesta, kirjoittajan kyvyn varastamisesta. Syytökset ehkä pitävät paikkansa, mutta elokuvan esittämän tarinan sisällä ne tuntuvat perustelemattoman narsistisilta.

     Vuoden 1936 paikkeilla Hemingwayn elämä oli alamäessä. Muuan kirjoittaja on arvellut, että pakonomaisen ryyppäämisen ja machomaisten naisseikkailujen syypäänä oli Gertrude Steinin julkaisema epäily Hemingwayn pelkuruudesta tunnustaa itsessä piilevä homoseksuaalisuus.

     Jos Hemingwayssa tällainen puoli oli - ja postuumisti vuonna 1986 julkaistu biseksuaalisuutta kuvaava romaani Käärme paratiisissa antaa luvan uskoa että oli – Kaufman käsikirjoittajineen hukkaa ristiriitaisen miehen syväkuvan melskaavasti käyttäytyvän ja kaskuja suoltavan Hemingwayn pinnalliseen elokuvahahmoon.

scott fitzgerald   scott fitzgerald

”Scott [Fitzgerald] oli siihen aikaan poikamainen olento”, Hemingway kirjoitti muistelmakirjassaan Nuoruuteni pariisi (A Moveable Beast, 1964. Suomennos Jouko Linturi samana vuonna.), ”ja hänen piirteissään oli jonkinmoista komeuden ja pikkusievyyden sekoitusta. Hänellä oli hyvin vaaleat aaltoilevat hiukset, korkea otsa, kiihkeästi pälyilevät hyväntahtoiset silmät ja herkkä leveä iiriläisuu, joka olisi ollut tytön suuna kaunis. Hänen leukansa oli hyvän muotoinen ja korvansa tasasuhteiset ja hänellä oli siro, milteipä kaunis virheetön nenä. Näistä piirteistä ei sinänsä vielä olisi luullut syntyvän sievyyttä, mutta sievyyden vaikutelman loivatkin hänen kasvojensa väri, hiusten harvinainen vaaleus ja hänen suunsa.”

     Kuvasiko Hemingway tässä rakastettuaan? Vai ystäväänsä? Vai molempia?

     Oliko Gertrude Stein siis oikeassa?

     Mutta ystävyyssuhteensa F. Scott Fitzgeraldiin Hemingway tuhosi yhtä varmasti kuin suhteet naisiinsa ja muihin kirjailijaystäviinsä, kuten Sherwood Andersoniin ja Dos Passosiin.

     Tosin välirikon jälkeen, mikä myös elokuvassa tulee ilmi, Hemingway piti Key Westin kodissaan piirongin päällä kehystettyä valokuvaa itsestään Fitzgeraldin seurassa. Ehkä salainen rakkaus kyti sittenkin.

     En tiedä onko liian kevymielistä väittää, että Hemingway rikkoi ihmisuhteensa taiteilijaystäviinsä korostaakseen omaa taiteilijaminäänsä, mustasukkaisuudesta muiden onnistumisia kohtaan. Tai pelosta että nämä onnistuvat häntä paremmin.

     Näin ainakin voi epäillä käsillä olevan elokuvan perusteella Hemingwayn suhteesta Gellhorniin, josta kasvoi merkittävä kirjailija ja sotakirjeenvaihtaja. Näin voi epäillä myös suhteesta John Dos Passosiin, joka vuonna 1936 julkaisi merkittävän ja suurenmoisen U.S.A-trilogiansa kolmannen romaanin The Big Money. Elokuvassa Hemingway pilkkaa Dos Passosia pelkuriksi ja ivailee sillä, että Dos Passos oli saanut kuvansa Time-lehden kanteen. Hemingway sanoo sadistisesti, että Dos Passosin kannattaa jättää sotahommat muille (metsästäjille, eläinten tappamiseen tottuneille miehille), koska myös pelkuri voi kirjoittaa hyviä romaaneja. ”Painu siitä kirjoittamaan”, Hemingway komentaa. Jätä miehet sotimaan miesten sotia.

     Hemingwayn kaksijakoista luonnetta kuvaa esikoisromaanin Ja aurinko nousee (1926) liittyvä tapahtuma.

Siihen aikaan Fitzgerald ja Hemingway olivat vielä parhaita kavereita.

     ”Scott ei nähnyt romaaniani ennen kuin olin huhtikuun lopulla lähettänyt täysin uudestikirjoitetun ja lyhennellyn käsikirjoituksen Scribnersiin”, Hemingway muisteli Nuoruuteni Pariisissa. ”Muistan pilailleeni siitä hänen kanssaan ja hänen olleen huolissaan ja ylen avulias niin kuin aina työn tultua valmiiksi. Mutta uudestikirjoituksen aikana en kaivannut hänen apuaan.”

     Hemingwayn valheellisuus kauhistuttaa.

     Tosiasiassa Fitzgerald laati Hemingwaylle kymmenen liuskan mittaisen arvion käsikirjoituksesta ja ehdotti mm. leikkauksia romaanin alkuun ja Hemingway toteutti muutokset Fitzgeraldin ehdottamalla tavalla.

marketta mattila  marketta mattila

Marketta Mattila kirjoitti tuoreessa Kanava-lehdessä (nro 4/2013) tv-sarjasta Vallan linnake ja lainasi jutussaan tv-sarjan käsikirjoittajaa Adam Priceä: ”Kiinnostavaa draamaa syntyy, kun kaikki ovat oikeasssa.”

     Tämä ohje kuulostaa mainiolta koskipa tarina ihmisten välisiä suhteita tai ihmisryhmien välisiä yhteiskunnallisia ja poliittisia suhteita.

     Hemingway & Gellhorn ei pysty kummallakaan alueella noudattamaan Pricen ohjetta.

     Yksi Yhdysvaltain merkittävimmistä kirjailijoista, John Dos Passos (1896-1970) saa filmissä kummallisen kohtelun. Sekä Gellhorn että Hemingway halveksivat Dos Passosia, Gellhorn ehkä poliittisista syistä, Hemingway taiteellisista. Ohjaaja tuntuu olevan Hemingwayn kanssa samaa mieltä. Lyödään liian pehmeää miestä.

     Dos Passosin moderni läpimurtoromaani Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) ilmestyi 1925. Kokeellisen, vasemmistosävyisen U.S.A-trilogian teokset The 42nd Parallel (1930), Nineteen Nineteen (1932) ja The Big Money muodostavat kokonaisuuden, jota Alfred Kazin myöhemmin vertasi muihin aitoamerikkalaisiin suuriin keksintöihin - Wright-veljesten lentokoneisiin, Edisonin levysoittimeen, Luther Burbankin kasvihybrideihin, Thorstein Veblenin sosiaalianalyyseihin ja Lloyd Wrightin ensimmäisiin toimistorakennuksiin. Myös Jean-Paul Sartre huomasi Dos Passosin romaanien merkityksen. Vuonna 1938 Sartre julkitoi, että Dos Passos on”aikamme merkittävin kirjoittaja.”

     Ei ihme että Hemingway oli kateellinen (Kazinista ja Sartresta tietämättään) Dos Passosille.

     Kummallista tietenkin on, että Dos Passosin realistinen ja kaunistelematon romaani Espanjan sisällisodasta Adventures of Young Man (1939) on unohtunut täysin ja jäänyt Hemingwayn romanttisen sadun Kenelle kellot soivat varjoon – siitä huolimatta että se, kuten George Packer totesi The New Yorkerissa lokakuussa 2005, paremmin kuin Hemingwayn romaani ilmaisee miltä elämä todella tuntui 1930-luvulla.

     Yhtä kummallista on ettei U.S.A trilogiaa ole koskaan suomennettu vaikka se on yhtä merkittävä, kokeellinen ja eriskummainen kaunokirjallinen taideteos kuin esimerkiksi Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz.

pidän kommunisteista pidän kommun

”Pidän kommunisteista sotilaina. Pappeina vihaan heitä”, Hemingwayn kerrotaan sanotaan.

     Madridissa keväällä 1937 Hemingwayllä oli mainiota suhteet kansainvälisiin kommunistehin jotka asuivat samassa hotellissa kuin Hemingway ja lehtimiesporukka. Neukkujen komissaarien ja Espanjan tasavallan hallituksen suosiollisella avulla Hemingwayn pystyi Madridissa sodan keskellä nauttimaan koko ajan kaupungin parasta brandyä ja maukkainta ruokaa.

     Tasavaltalaisten joukoissa taisteli myös José Robles (elokuvassa nimellä Paco Zarra, näyttelijänä Rodrigo Santoro), joka tuli aristokraattisesta perheestä. Joris Ivensin filmatessa dokumenttielokuvaa maaseudulla, Ivens totesi saaneensa talteen filmin parhaan kohtauksen kun Paco Zarra (Robles) ratsasti kumpujen yli taistelijoidensa seuraamana.

     Mutta José Roblesia ei valmiista filmistä löytynyt.

Ivens noudatti Moskovan ohjeita. Dos Passosin tavoin Robles oli vääräuskoinen sosialisti.

     Robles oli 20-luvulla Yhdysvalloissa maanpaossa. Silloin hän mm. käänsi Dos Passosin romaanin Suurkaupungin kasvot espanjaksi. Wikipedian mukaan käännöstä pidetään esimerkillisenä.

     Miehistä tuli parhaimmat ystävät.

     Kaufmanin elokuvassa Robles (Zarra) tapetaan Moskovan käskystä. Hän syytetään vakoojaksi. Yht'äkkiä Robles (Zarra) katoaa madrilaiselta sotanäyttämöltä.

     Kun Dos Passos saa tietää mitä on tapahtunut ja kuinka vähän kommunistien terrorismi Hemingwaytä koskettaa, ja kun Ivens ja Hemingway poistavat Roblesia käsittelevät otokset filmistä, Dos Passos rikkoo välinsä Hemingwayhin ja vasemmistointellektuelleihin.

     ”Ihmisiä katoaa sodassa joka päivä”, Hemingway tyytyy sanomaan kun Dos Passos suree kadonnutta Paco Zarraa (Roblesia).

     George Packer lainaa The New Yorkerissa Dos Passosta, jonka kerrotaan sanoneen Hemingwaylle, että ” kysyn koko ajan itseltäni, mitä hyötyä on taistella kansalaisvapauksien puolesta, jos prosessissa tuhoamme kansalaisvapaudet?”

     Hemingwayn vastaus oli tyly: ”Paskan vapaudet. Oletko meidän puolella vai meitä vastaan?”

kaufman ei   kaufman ei 

Kaufman ei siis pysy Adam Pricen ehdottamalla reitillä: kiinnostavin tarina syntyy siitä että kaikki ovat oikeassa.

     Espanjan sisällisotaan on helppoa ja houkuttelevaa suhtautua vain sillä yhdellä sallitulla tavalla, niin kuin Gellhorn ja Hemingway suhtautuvat tässä elokuvassa. Madridilaisessa ravintolassa Gellhorn pilkkaa lehtimiehiä jotka pyrkivät kirjoittamaan objektiivisen ”totuuden” sisällissodasta.

     Sisällisotaa seuranneen Francon diktatuurin ja pitkään jatkuneen terrorin valossa moinen suhtautuminen on ymmärrettävää, ja ehkä ainoa inhmillinen (tunteellinen) kannanotto tasavaltalaisiin suhteessa falangisteihin.

     Mutta jos jälkiviisauden yrittää karistaa harteilta, kuva sisällissodasta ja sen synnystä on monitahoisempi ja sitä mukaa vaikeampi hyväksyä tai ymmärtää.

     Espanjan sisällisota ei ollut vain Espanjan rajojen sisällä tapahtunut veljessota, sanoo Antony Beevor kirjassaan Taistelu Espanjasta – Espanjan sisällisota 1936-1939 (2006. Suomentanut Matti Kinnunen. WSOY). ”Se sotkeentui kansainväliseen sisällisotaan, joka oli toden teolla alkanut bolshevikkien vallankumouksesta.”

     Stalin ja Göbbels käyttivät paholaismaisen nerokkaasti hyödykseen vihan ja pelon propagandaa. ”Siksi on väärin puhua Espanjan sisällisodasta 'veljesmurhana'”, Beevor sanoo.

     Kysymyksessä ei myöskään ollut, vaikka niin usein yksinkertaistetaan, pelkästään vasemmiston ja oikeiston yhteentörmäys. ”Syntyi myös kaksi muuta konfliktiakselia: valtiosentralismi vastassaan alueellinen itsenäisyys ja autoritaarisuus vastassaan yksilönvapaus.”

     Jotta historian tilannekuva ei olisi yksinkertainen, kannattaa muistaa että vasemmisto oli yrittänyt vallankaappausta 1934. Sen jälkivaikutukset elivät inhmisten puheessa, pelossa ja uhkailuissa.

     ”Tasavaltalaisten sisällissodan aikainen propaganda korosti”, Beevor sanoo, ”että heidän hallituksensa oli nimitetty laillisesti helmikuun 1936 vaalien jälkeen. Se on totta, mutta silti joutuu esittämään tärkeän kysymyksen. Jos oikeistokokoomus olisi voittanut kyseiset vaalit, olisiko vasemmisto hyväksynyt laillisen tuloksen? Sitä voi hyvällä syyllä epäillä. Sosialisti Largo Caballero uhkasi vaalien alla suoraan, että oikeiston voittaessa syttyisi avoin sisällisota.”

     Beevorin hahmottamaa poliittisesti monimutkaista ja moraalisen arvioinnin kannalta vaikeaa konkliktia ei Kaufmanin filmi tietenkään tavoita eikä se edes yritä tavoittaa. Tässä mielessä Hemingway & Gellhorn ui tyynesti valtavirran sovinnaisessa keskiuomassa, siitä riippumatta miten pommit putoilevat ja ihmiset raastavat toisiaan, ystävyyden ja rakkauden tunteita särkien.

     ”Hemingwayn luonteessa oli pimeä puolensa”, sanoo Scott Donaldson kirjassaan Hemingway vs. Fitzgerald – The Rise and Fall of a Literary Friendship (1999) ,”mustempi kuin Zimbabwen graniitti. Kun masennuksen demonit valtasivat hänen mielensä, hän saattoi olla kauhistuttavan julma ja kriittinen läheisiään kohtaan, aivan niin kuin hän kaiken päätteeksi oli itseään kohtaan antaessaan itselleen lopullisen tuomion.”

     Monien sotanäyttämöiden, mm. Suomen, jälkeen Gellhorn toteaa: ”Ainoa taistelu, josta emme selvinneet, käytiin kotirintamalla.”