Amerikkalainen kirjailija

[Nelson DeMille täyttää 70 vuotta 23.8.2013]

Huomenna, perjantaina, Long Islandilla New Yorkin kupeessa asuva Nelson DeMille täyttää 70 vuotta.

     Paikka, amerikkalainen kultarannikko, kuvastanee menestyskirjailijaa hyvin ja monellakin tavoin.

Kirjailija Rahaa kuin rannan
 hiekkaa romaanin liepeessä.

     Siellähän F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby iltaisin katseli vihreää valoaan, menneisyyden unelmaa joka näytti iäksi kadonneen, vaikka olikin aivan siinä lähellä, käsin kosketeltavissa melkein. Ja sieltähän DeMille on kirjoittanut (ehkä) parhaan romaaninsa Rahaa kuin rannan hiekkaa (The Gold Coast 1990. Suom. 1991). Tätä romaania voi DeMillen mukaan luonnehtia romaaniksi missä Jay Gatsby kohtaa Kummisedän.

     Englantilaiset pioneerit asuttivat Long Islandin kauan sitten. DeMille sanoi viime keväänä amerikkalaisten sotaveteraanien American Legion -julkaisussa, että hän luo romaaninsa englantilaisten kirjailijoiden tavoin henkilökuvista ja dialogista. Toisin kuin amerikkalaisissa jännäreissä DeMillelle juoni ei ole oleellista vaan henkilöt.

     Kultarannikko-romaaninsa DeMille aloitti aloitti lainauksella Thomas Mannin Taikavuoresta: ”Ihminen ei elä vain henkilökohtaista elämäänsä yksilönä vaan myös, tietoisesti tai tiedostamattaan, aikakautensa ja aikalaistensa elämää.”

demillen romaaneja

DeMillen romaaneja on myyty kaikkiaan ja kaikkialla ja kaikissa muodoissaan (painettuna, e-kirjoina, äänikirjoina) yhteensä noin 50 miljoonaa kappaletta.

     Menestyskirjailija taiteilee kauppamiehen ja taiteilijan roolien välisellä rajalla, korkealle viritetyn nuoran pyörryttävässä vaarassa joka uhkaa jokaista nuorallakävelijää. Ei saa pudota häikäilemättömään kaupallisuuteen, ei horjahtaa siveään tekotaiteeseen.

     Tietenkin DeMille tunnistaa paikkansa nuoralla.

     ”Charles Dickens oli suosittu, kaupallinen kirjoittaja ja nyt hänen teoksiaan sanotaan klassikoita”, DeMille huomautti The New York Timesin haastattelijalle muutama vuosi sitten. ” Ehkä muutamasta minunkin romaanistani tulee klassikko, toivottavasti, mutta jos ei tule, niin sitten ei.”

     Suomessa DeMilleä on julkaissut kolme kustantajaa, Otava, Book Studio ja Tammi, joka lopetti DeMillen kääntämisen vietnamromaaniin Syvälle viidakkoon (Up Country 2002) vuonna 2002 . Kun nyt luin tämän hienon romaanin uudestaan, huomasin että Tammi on käännöksessä lyhentänyt alkuteosta, samoin kuin trilleriä Leijonan isku (2001. The Lion's Game 2000).

     Nykyaikana romaanien lyhentäminen on hävytöntä puuhaa, melkein rikollisluonteista eikä rikosta lievennä yhtään, että sen tunnustaa, niin kuin Tammi nimiölehdillä tunnnustaa.

on kirjailijoita

On kirjailijoita jotka löytävät äänensä heti esikoisromaanissaan eikä heidän kirjoittajanurallaan tapahdu kummoistakaan kehitystä kirjailijan varttuessa. Suomalainen Ilkka Remes on tällainen kirjailija, hänen ensimmäinen tai viimeisin romaaninsa tuntuvat samanlaisilta, yhtä jännittäviltä ja yhtä hyvin tai huonosti kirjoitetuilta. Tai ajatellaan amerikkalaisia Hemingwaytä ja Norman Maileria, jotka kirjoittivat merkittävämmät romaaninsa heti alkumetreillä ja sitten yrittivät epätoivoisesti löytää äänensä uudestaan.

     Sitten on Nelson DeMillen kaltaisia kirjailijolta, jotka yht'äkkiä monia romaaneja kirjoitettuaan tuntuvat löytävän äänensä, tavoittavan jonkinlaisen taianomaisen kertojanvarmuuden, melkein unenomaisen kyvyn vietellä lukija mukaansa tuntemaan ja kokemaan sen minkä kirjailija haluaa kertoa.

     Tällaisia ”oman äänensä” pitkällä urallaan löytäneitä ovat mm. Elmore Leonard (+), Ross Macdonald, ehkäpä myös Graham Greene ja jopa Philip Roth, joka kasvoi 60-luvun ”kohukirjailijasta” kertojamestariksi joskus 1970-luvun puolivälissä.

     Nelson DeMille siis ”löysi äänensä” (tämä ilmaisu kyllä kuulostaa aika kornilta) 90-luvun taitteessa romaanissa Rahaa kuin rannnan hiekkaa. Tuon romaanin rinnalle tekee mieli nostaa yhtä hienoina ja kirjailijan monipuolista kypsyyttä kuvaavina romaaneina dekkarimainen Kenraalin tytär (The The General's Daughter 1992. Suom 1997), niin ikään longislandilainen Luumusaari (Plum Island 1997. Suom 1998) ja josephconradmainen Syvälle viidakkoon.

     DeMille on sanonut että hänen mielestään romaaneista pitää oppia jotakin. Paikkoja, historiaa, henkilöiden kautta aikakauden tuntoja, psykologiaa ja moraalia. DeMille kuulostaa erittäin tyytyväiseltä kertoessaan haastattelijalle, että romaania Rahaa kuin rannan hiekkaa on verrattu Edith Whartonin amerikkalaisiin (yläluokan) taparomaaneihin.

     DeMille palveli Vietnamissa nuorena upseerina 1967-68. Syvälle viidakkoon on ikään kuin paluuta tuohon aikaan, menettyyn viattomuuteen, jaettuun kunniattomuuteen, koettuun sankaruuteen. Tässä romaanissa DeMille lähettää sankarinsa Paul Brennerin, armeijan rikostutkijan 90-luvun lopulla selvittämään Vietnamissa 1968 Tet-hyökkäyksen aikana tapahtunutta amerikkalaisen sotilaan murhaa. Epäiltynä on toinen amerikkalainen sotilas.

     Samalla kun romaani on eräänlainen matka pimeyteen Joseph Conradin hengessä, se on kasvukertomus ja vapautumiskertomus. Historiaa ei voi unohtaa, mutta sen voi hyväksyä tai ainakin ymmärtää.

     Syvälle viidakkoon on yhtä koskettava ja merkittävä romaani kuin ovat tuolta samalta alueella ja suunnilleen samoilta vuosikymmeniltä kertovat Graham Greenen Hiljainen amerikkalainen (1955) ja John le Carrén Sota ilman sankareita (The Honourable Schoolboy, 1977).

     Erään romaaninsa esipuheessa DeMille lainaa George Orwellia, joka kirjoitti että ”se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.”

     Tässäkö kirjailijan tehtävä: kuvata (kriittisesti) miten menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyketkeä hallitaan ja kontrolloidaan.

mietin että

Mietin että uskallanko sanoa DeMilleä tyyliniekaksi.

     Sanon häntä siis tyyliniekaksi, silläkin uhalla että menestyskirjailijana DeMille pyrkii viihdyttämään ja myös sen muistaen, että minä-muodossa kirjoitettua proosaa kirjallisuustutkijat usein pitävät rajoittuneena ja kevyenä kirjallisuutena.

     Yhtä kaikki DeMille tuntui löytävän oman persoonallisen tapansa kertoa tarinoitaan minä-kertojiensa myötä. Mafiakuvioihin sotkeutuva lakimies John Sutter (Rahaa kuin rannan hiekkaa, The Gate House 2008), armeijan rikostutkija Paul Brenner (Kenraalin tytär, Syvälle viidakkoon ja sivuhenkilönä romaanissa The Panther 2012) ja FBI-tutkija John Corey (Luumusaari, Leijonan isku, Night Fall 2004, Wild Fire 2006, The Lion 2010, The Panther) ilmaisevat itseään - ja kirjoittajansa näkemystä ajastaan ja aikansa tavoista – letkautuksillaan, kovaksikeitetyllä puheellaan, sarkasmeillaan ja martininkuivalla huumorilla joka koettelee vastahenkilöiden kykyä reagoida puheeseen samalla mitalla.

     Oikeastaan on hienoa, että DeMille uskoo vankkumattomasti provokatiivisen puheen, sanojen sisällön vaikutukseen ja merkitykseen.

     Minä-kertojan käyttämisessä on toki huonot puolensa. Romaanien kokonaisuudesta irroitettuna olisi vaikea tietää, koska puhuu Brenner, koska Corey tai Sutter, mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Tärkeää on kirjailijan ääni - DeMillen ääni joka kommentoi maailman menoa.

vaikka demille

Vaikka DeMille kertoo olevansa englantilaisen jännityskirjallisuuden ja kirjallisuuden ”perillinen”, hänen tyylissään jalostuu tietysti amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanin perinne, yhdistettynä ehkäpä sitten fitzgeraldimaiseen tai whartonimaiseen moraalikerrontaan.

     En tietenkään vähättele DeMillen ajatusta kuulua englantilaisten kertojien perheeseen: Dickensin runsauteen; Greenen yhteiskunnallisuuteen ja hyvän ja pahan välisen dilemman pohtimiseen; le Carren älyllisyyteen ja taitoon kuvata insituutiota ja organsaatioita ihmisten puheen kautta.

     Mutta mitäpä muuta amerikkalainen kirjallisuus voisikaan olla kuin englantilaisen ja sitten lopulta amerikkalaisen kirjallisuuden yhdistämistä? Synteesi, sovitus, pelastus.

     Kuinka komeasti huomenna perjantaina 70 vuotta täyttävä Nelson DeMille kunnioittikaan saamaansa kulttuuriperintöä lainatessaan Long Island -romaanissaan Walt Whitmania: ”Amerikka on jo sinänsä suurinta runoutta.”

     Tai universaalia kulttuuriperintöä lainatessaan toisaalla Georges Braqueta: ”Totuus on olemassa, valhe on keksittävä.”

     Ja kas, näin päädyimme Platoniin.

     Eikä sen pidemmälle tarvitse mennä.

___________________________________________________________

(+) Kuluvan viikon tiistaina, juuri kun olin saanut pakinani ensimmäisen version valmiiksi, kantautui merien yli surullinen viesti Detroitista: Elmore Leonard kuoli 87 vuotiaana. Detroitin Dickensiksi sanotulta Leonardilta (1925-2013) jäi kesken hänen 46. romaaninsa. 

Ylläolevaan tekstiin sopii hyvin kasku Leonardista: kun Leonardin romaani Stick julkaistiin Eglannissa vuonna 1984, muuan kriitikko kutsui sitä hienoksi esikoisromaaniksi. Leonard oli tuolloin melkein 60 vuotias ja Stick oli hänen 21. romaaninsa.

Playboy

[John Reedin henkilökuva]

John Dos Passos: Playboy

(Otteita romaanista Nineteen Nineteen, 1932)

John Reedin

     isä oli U.S. sheriffi, merkkihenkilö Oregonin Portlandissa

     Jack oli lupaava poika

     siispä hänen väkensä lähetti hänet Itään kouluun

     ja Harvardiin.

     Reed oli lupaava nuorukainen, hän ei ollut juutalainen eikä sosialisti eikä hän

tullut Roxburystä; hän oli vahva ahnas kaikkeen viehtynyt; miehen on elämässään

pidettävä monista asioista.

     hän piti miehistä hän piti naisista hän piti syömisestä ja kirjoittamisesta ja ryyppäämisestä ja sumuisista öistä ja jalkapallosta ja riimillisestä runoudesta

     luentosalien hälinästä

     väistyvästä syksystä jalavista vanhojen talojen tiilistä;

     ruosteinen koneisto vinkui, dekaanit värisivät, hammasrattaat pyörähtivät

päättäjäispäivään, ja Reed oli ulkona maailmassa.

Linc Steffens puhui osuustoiminnallisesta yhteiskunnasta.

     Diogenes Steffens, Sokrates Steffens kyseli miksi ei vallankumousta?

Jack tahtoi elää tynnyrissä ja kirjoittaa runoja; mutta hän tapaili pummeja työmiehiä riskejä kavereita joista hän piti kavereita vailla onnea vailla työtä miksi ei vallankumousta?

     Hän ei voinut keskittyä työhönsä kun niin monet olivat onnea vailla:

     Elämä, vapaus, onnen tavoittelu;

     kaikkea muuta silkkikehräämöjen tykönä kun

     yhdeksäntoista-yhdeksäntoista

     hän meni Patersoniin kirjoittamaan lakosta, poliisit pieksemässä marssivia tekstiilityöläisiä, lakkolaiset vankilassa; ei aikaakaan kun hän oli marssiva lakkolainen poliisien pieksemä vankilassa;

     hän ei halunnut vapaaksi lehtensä takuilla, hän oppisi enemmän lakkolaisten kanssa vankilassa.

     Hän oppi toivon uudesta yhteiskunnasta missä kukaan ei olisi onnea vailla.

     miksi ei vallankumousta?

 

Metropolitan Magazine lähetti hänet Meksikoon

     kirjoittamaan Pancho Villasta

     Pancho Villa opetti hänet kirjoittamaan ja vuoristo ja kookkaat kaktukset ja pienillä toreilla soittavat yhtyeet ja panssaroidut junat

     ja kirottu pöly ja luotien vihellys

     autiomaan kauheassa yössä ja maatyöläiset jotka kuolivat näkivät nälkää tappoivat vapauden tähden

     maan veden koulujen tähden.

     Meksiko opetti hänet kirjoittamaan.

Sota puhalsi sammuksiin kaikki Diogenesin lyhdyt;

     Jack Reed oli aikansa paras amerikkalainen kirjailija, jos ihmiset olisivat halunneet tietoja sodasta he olisivat voineet lukea mitä hän kirjoitti artikkeleissaan

     Saksan rintamalta

     Serbiasta

     Salonikista

     linjojen takaa tsaarin vaappuvassa valtakunnassa

     vankina Cholmissa.

     Kaluunaherrat eivät meinanneet päästää häntä Ranskaan koska hän oli kuten sanottiin hupaillut saksmannien juoksuhaudoissa tykkijoukkueen kanssa ja hunnien tykki osoitti Ranskan sydämeen... playboy hommia, mutta oliko sillä loppujen lopuksi väliä kuka laukaisi tykit tai mihin ne oli suunnattu? Reed oli poikien kanssa joita räjäytettiin helvettiin,

     saksalaisten ranskalaisten venäläisten

     ja yhdeksäntoista-seitsemäntoista

     hän oli sotilaiden ja talonpoikien kanssa

     Pietarissa lokakuussa:

     Smolna,

Kymmenen päivää jotka järkyttivät maailmaa;

ei enää Villaa, maalauksellista Meksikoa, Harvard Clubin playboy kamaa, riimillistä runoutta, vanhanajan sotakirjeenvaihtajan hyviä juttuja,

     tämä ei enää huvittanut.

Kotona Valloissa syytteitä, Masses-lehden oikeudenkäynti, wobblien oikeusjuttu, Wilson sullomassa vankilat täyteen,

     väärennettyjä passeja, puheita, salaisia asiapapereita, piilopaikkoja   höyrylaivojen kolikomerossa;

     vangittu Suomessa kaikki paperit varastettu;

     ei enää mahdollisuutta riimittää runoja mukavia juttuhetkiä.

     Maailma ei huvita enää,

     on vain konekivääritulta ja tuhopolttoja

     nälänhätää täitä luteita koleraa pilkkukuumetta

     ei liinoja siteiksi ei kloroformia eikä eetteriä kuolio tappaa tuhansia haavoittuneita ja kaikkialla on vakoilijoita.

     Smolnan ikkunat valkohehkuisina kuin bessemerrauta,

     Smolnassa ei nukuta,

     Smolna jättiläismäinen valssaamo käy kaksikymmentäneljä tuntia päivässä valssaten miehiä kansakuntia toiveita vuosituhansia kiihokkeita pelkoja,

     raaka-ainetta

     uuden yhteiskunnan

     perustaksi.

Miehen on elämässään tehtävä monia asioita.

     Reed oli lännestä ja hän tarkoitti mitä sanoi.

     Hän heitti menemään sen minkä omisti ja itsensä Smolnaan,

     proletariaatin diktatuuriin;

     neuvostoliitto

     ensimmäinen työläisten tasavalta

     perustettiin ja kestää.

     Reed kirjoitti, otti huolekseen tehtäviä (kaikkialla oli vakoilijoita), työskenteli kunnes kaatui,

     sai pilkkukuumeen ja kuoli Moskovassa.

(vapaasti ja lyhentäen suomentanut Suomen Sosialidemokraattiin 8.3.1980 Kyösti Salovaara)

P.S.

John Dos Passosin ja hänen aikalaiskirjailijoidensa elämää sivuttiin parin viikon takaisessa pakinassani Hemingway & Gellhorn.

John Reed 1887-1920.

Warren Beattyn ohjaama elokuva Punaiset (Reds, 1981) kertoi John Reedin elämästä ja sai kolme Oscaria, mm. parhaasta ohjauksesta.

Leikkeitä vuosien varjosta