[ja latteiden sanojen hämärä]
![]() |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään.
- Carl Sagan
Epäilyjä voi näet olla vain siellä, missä on kysymyksiä; kysymyksiä vain siellä, missä on vastauksia, ja vastauksia vain siellä, missä jotakin voidaan sanoa.
- Ludwig Wittgenstein
Mielentilasta se riippuu.
Marraskuun valo on joko kaunista tai kylmää; pehmeää tai kovaa; lempeää tai julmaa.
Valo paljastaa, luo värejä.
Värien kirjan (Andreas Kornerup ja Johan Henrik Wanscher, 1961) mukaan ihminen saattaa nähdä 2 miljoonaa erilaista väriä (sävyä) tai jopa 10 miljoonaa. Mutta kuinka monta me itse asiassa näemme marraskuussa?
Sanojakin on paljon. Nekin valaisevat. Niitä lukiessa valaistuu, jos on valaistuakseen.
Sanat eivät ole värien tavoin fysikaalista aivokemiaa. Ne syntyvät sivistyksestä, ihmisestä ja ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Joskus ne kertovat sivistyksen puutteesta. Sanat eivät koskaan ole koko ”totuus”. Siinä mielessä ne muistuttavat värisävyjä; ovat mielen illuusio todellisuudesta.
Muutama viikko sitten sanojen värejä ja muotoja kuurattiin Suomessa kunnolla. Sanna Marinin muistelmateos Toivo on tekoja (Gummerus, 2025) herätti enemmän vihastusta kuin ihastusta. Täsmällisemmin ilmaisten vihastusta herätti Helsingin Sanomien nuiva, melkein ilkeä kirja-arvostelu, jossa Arttu Seppänen kutsui Marinin teosta ”priimaluokan vedätykseksi” (HS. 4.11.2025).
Kohun jälkeen, nyt luettuna, Seppäsen kritiikki ei maistu kovinkaan ilkeältä, terävän kriittiseltä kuitenkin. Hänen mielestään puisevasti kirjoitettu kirja kertaa vanhaa. ”Heikkotasoinen teksti” on täynnä ”höttöistä tsemppipuhetta” ja ”latteaa ympäripyöreyttä”.
Viime viikolla Silvia Hosseini arvosteli Marinin kirjan Suomen Kuvalehdessä (14.11.2025). Jutun neutraalista otsikosta Sanna Marin korostaa edistyksellisiä arvoja huolimatta Hosseini kohteli kirjaa jopa rankemmin kuin Seppänen. Hosseinin mielestä Marin näyttää ”laatineen tarkoituksella mahdollisimman mitäänsanomattoman poliittisen muistelman”.
Vaikka kirja puhuu suurista asioista, siitä ei Hosseinin mukaan välity intohimoa eikä muitakaan tunteita. ”Marin ei ole kovin kiinnostava ajattelija tai arvojensa sanallistaja”, Hosseini sanoo. ”Vaikuttaa siltä, että Marinin naiivi käsitys ’omana itsenään’ olemisesta on aitoa ymmärtämättömyyttä julkisen imagon merkityksestä.”
Sekä Seppäsen että Hosseinin arvosteluista saa käsityksen, että Marinin teoksen kieli on latteaa ja että tuo latteus johtuu Marinin oman ajattelun latteudesta ja pinnallisuudesta.
Eräässä Ylen keskusteluohjelmassa - muistaakseni Heikki Pursiaisen suulla - todettiinkin, että Sanna Marin ei ole ”henkevä” eikä ”filosofinen”. Ehkä näin on, mutta mieleeni ei tule tämän hetken poliitikoista (puolueista riippumatta) yhtään poliitikkoa, jota uskaltaisi sanoa henkeväksi tai filosofiseksi ajattelijaksi. Kenties muutama on vähän sinne suuntaan.
Ehkä latteus sopii nykyajan poliitikon arkiasuun.
Liika filosofointi ja henkevyys karkottavat äänestäjät. Oman puolueen kärkeviäkin ohjelmakohtia saa toki julistaa päivästä toiseen, koska ne on viritetty niin korkealentoisella ja ympäripyöreällä sanastolla ettei Erkkikään ymmärrä mitä konkreettisesti tarkoitetaan.
Mielenkiintoista on, että Seppäsen kirjakritiikkiä moitittiin siitä, että arvostelija kritisoi teoksen kieltä, vähän niin kuin hän olisi kirjoittanut kaunokirjallisuudesta eikä tietokirjallisuudesta.
Miten kirjoja genrestä riippumatta pitäisi tai saisi arvostella?
Uusimmassa Parnassossa (5/2025) kirjailija ja tutkija Tiina Raevaara moittii tietokirjojen arvostelijoita siitä, että ”julkisuudessa tietokirja on pelkkä aihe” ja että ”tietokirjoja ei oikeastaan pidetä kirjallisuutena”.
Monenlaisia kirjoja, dekkareista tietokirjoihin, julkaissut Raevaara syytti arvostelijoita tietokirjojen aiheeseen, sisältöön keskittymisestä sen sijaan että myös kirjojen kielellistä ja rakenteellista ulottuvuutta arvioitaisiin ja arvotettaisiin. ”Tietokirja on toimittajien ja kriitikkojen silmissä ennen kaikkea aihe, ei kirja”, Raevaara sanoi. ”Kirjan näkeminen vain aiheena tarkoittaa, että olemme tyhmentyneet ja pinnallistuneet säälittävälle tasolle.”
Luulen että Raevaara oikaisee siitä, mistä se on helpointa. Hän on oikeassa ollakseen väärässä ja päinvastoin. Jos tietokirjan lukija ei syvennyt kirjan aiheeseen, niin miksi hän kyseistä teosta lukee? Raevaara taitaakin puhua narratiivisista, hieman kuin autofiktiivisistä tietokirjoista, joissa kirjoittajalla on suurempi rooli kuin kirjan aiheella. Mitä "hyvin" kirjoittaminen tarkoittaisi jos ei olisi tähdellistä sanottavaa?
Kysymys on lopulta lukijasta. Siitä mitä hän kirjasta etsii, haluaa ja löytää.
Kritiikkiä on monenlaista, moneen lähtöön. Mitään universaalisti oikeaa tapaa kirjoittaa romaaneista tai tietokirjoista ei ole.
Graham Greene sanoi muistelmateoksessaan Pakoteitä (1980), että katoliset ja marxilaiset kriitikot ovat parhaiten ymmärtäneet hänen romaaniensa laadun, he ovat tarkkanäköisempiä kuin muut kriitikot. Tämä tarkoitti hieman yksinkertaistaen, että hyvä kritiikki keskittyy romaanin aiheeseen eikä niinkään sen kieleen. Eräässä toisessa yhteydessä Greene opasti kirjoittajia sanomalla ettei romaanissa pidä viljellä adjektiiveja eikä adverbejä. Jännityskirjailijan pitäisi kavahtaa jännittävää tilannetta kuvatessaan ajatuksia, vertauksia, metaforia, koska jännitys on tilanne, ei sen reflektio.
Niinpä joskus kannattaa takertua kieleen ja toisinaan siihen mistä sanat kertovat. Edellä mainittuihin arvosteluihin viitaten Marin näyttää epäonnistuneen molemmissa.
Luumäellä syntynyt Petri Pykälä täytti viisikymmentä vuotta joulukuussa 2012. Julkisuudessa hänet tunnetaan bestsellerkirjailija Ilkka Remeksenä.
Suomen dekkariseuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden silloinen päätoimittaja Keijo Kettunen pyysi minulta lehteen synttärijuttua Remeksestä. Muistaakseni asetin kirjoittamisen ehdoksi sen, että voin tarkastella Remeksen tuotantoa myös kriittisessä valossa.
Niinpä ”taiteilin” kirjoituksessani nuorallakävelijän pyörryttävässä korkeudessa; toisella puolen olivat jännittävät romaanijuonet kansainvälisen politiikan kiehtovalta kentältä ja toisella puolen Remeksen romaanien aika lattea ja kulunut kieli.
On siis aihe ja on kieli. Sanojen väri ja valo, latteuden hämärä.
”En käytä mielelläni adjektiiveja ’hyvä’ ja ’huono’, koska ne eivät ilmaise juuri mitään ja joka tapauksessa vaatisivat täsmentävää selittelyä tuekseen” kirjoitin joulukuussa 2012 Ruumiin kulttuuri -lehdessä. ”Mutta ’hyvällä’ tarkoitan, että Ilkka Remes yhdistää pätevästi ja mielenkiintoisesti ympäröivän maailman ja kansainvälisen politiikan taustat tarinoiden jännityselementteihin. ’Huonolla’ taas tarkoitan tietynlaista laskelmointia, jolla tarinat rakentuvat ’moraalista’ ja inhimillisestä kosketuksesta piittaamatta. Huonoa on myös Remeksen proosakielen yllätyksettömyys. Hän käyttää kuluneita ilmaisuja, adjektiiveja jotka pulpahtavat jokaiselle kirjoittajalle ensimmäiseksi mieleen.”
Jatkoin että ”kirjailija virittää tarinan juonineen kiihkeäksi, mutta jättää lauseet heitteille… Remeksen romaani viettelee samalla tavalla kuin hyvä iskelmä: se kuulostaa tutulta, mutta on silti aivan uudenlainen, korvaan jäävä. Remestä lukiessa tuntuu, että samanlaisista asioista on lukenut jostain muualta, vaikkei pystykään sanomaan että mistä.”
Marraskuussa valo pakenee; se on lempeää ja julmaa, kylmää ja lämmintä.
Kirjatkin ovat. Ja sanat: latteita ja merkityksiä pullollaan, pyöreitä ja kulmikkaita, mustaa valkoisella.
Jos ihminen tajuaa 2 miljoonaa värisävyä, kuinka monta merkittävää sanaa hän ymmärtää ja jaksaa pitää mielessään?
![]() |
| Kyösti Salovaara, 2025. |



Ei kommentteja:
Lähetä kommentti