Teeskenteletkö lukevasi

[vai muutenko vaan kirjoittelet?]

Jalmari Finne, 1927.

I-haa, vanha harmaa aasi, seisoi ypö yksin ohdakkeiden keskellä metsässä etujalat hajallaan ja pää kallellaan ja mietti asioita. Joskus hän ajatteli surumielisesti ”Miksi?” ja joskus hän ajatteli ”Siksi”, ja joskus hän ajatteli ”Kuinka?” – ja joskus hän ei tietänyt, mitä hän ajatteli. 

- A.A. Milne: Nalle Puh. Suom. Anna Talaskivi. WSOY, 1934. 

Tapahtuu Hollywoodissa.

    Kaksi nuorehkoa naista istuu baaritiskin äärellä. Toinen lukee kirjaa. Toinen tilaa drinkin ja katsoo kirjaa lukevaa. 

    Luetko ihan oikeaa kirjaa, drinkkiä odottava kysyy.

    Kyllä luen, toinen vastaa, ja näyttää kirjaansa, avaa sen ja plärää sen sivuja. Oikea painettu kirja kerta kaikkiaan.

    Oho, drinkin saanut ihmettelee ja kysyy voiko tarjota kirjaa lukevalle jotakin.

Kohtaus on amerikkalaisesta tv-sarjasta Nobody Wants This (20 jaksoa vuosina 2024-25).

    Suomessa on keskusteltu tästä samasta aiheesta. Voiko sivistystä näytellä, lukemista teeskennellä? Jos voi, mitä sillä voittaa?    

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen kirjoitti  kesäkuussa että ”lukemisesta on tullut luksusharrastus, jossa on tärkeää suorittaa ja performoida.” 

    Muutama päivä sitten (7.11) kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas kertoi Hesarissa, että lukufiilistely on ajanut kulttuurieliitin ilmiriitaan. Ylikangas viittasi Silvia Hosseinin julkaisemaan esseeseen, jota Ylikangas kuvasi näin: ”Kirjailija-kriitikko synnytti tulikivenkatkuisen kulttuurikiistan Imagessa julkaistulla esseellään. Siinä hän antaa ymmärtää, että lukemisen ja lukeneisuuden esittäminen on yksi oire sivistyksen rappiosta, ja siksi askel kohti fasismia.”

    Kovia ovat kirjallisuusporukan aseet, kun kritiikkiä ja kritiikin kritiikkiä ja senkin kritiikkiä aletaan kutsua fasismiksi. 

    Me eurooppalaiset piehtaroimme omahyväisesti eurooppalaisen kulttuurikylvyn vaahdossa, mutta eikö tämäkin keskustelunaihe virrannut tänne Yhdysvalloista? Sieltä näyttää hyvä, paha ja yhdentekevä keskustelu kulttuurista ja politiikasta yhä lennähtävän Eurooppaan.

Tauno Karilas, 1930.

Jostakin syystä ”fasismista” on tullut kulttuuri- ja politiikkakeskustelun ”muotisana”. Eikä juuri kukaan vaivaudu miettimään mitä se sana oikeasti tarkoittaa.

    Vladimir Putin uhoaa, että Ukrainasta pitää tuhota natsit. Se on erikoisoperaation ”juurikysymys”.

    Onko ”fasismin” löytäminen ja poistaminen ”kulttuurista” yhtä lailla ”juurikysymys”.

    Maaria Ylikangas kirjoitti Hesarin jutussaan että ”mitä fasismiin tulee, se tosiaan voi ottaa ideologista valtaa siellä, missä on sivistyksen, muistin ja kriittisen ajattelun tyhjiö.”

    Eikö ”sivistyksen, muistin ja kriittisen ajattelun tyhjiöstä” voi syntyä melkein millaisia yhteiskuntia tahansa? Esimerkiksi kommunistisia tai brutaalisti sivistymättömiä!

    Mussolinin italialaiset fasistit halusivat kieltää pastansyömisen, koska pastaruokien suosio levisi (palasi) Italiaan Yhdysvalloista. Pasta ei ollut isänmaallista sapuskaa fasistien Italiassa. Jos joku ravintotieteilijä vuonna 2025 kritisoi pastan terveellisyyttä, onko hänkin ”fasisti”?

Joskus tuntuu, että emme uskalla nähdä mitä kaikkea 1930-luvun fasismi ja kansallissosialismi pitivät sisällään ja reunoillaan. Samalla kun tiedämme (ja osaamme paheksua) kuinka paljon väkivaltaa noina vuosina ihmisille tehtiin, unohdamme kuinka voimakkaasti fasismi, kansallissosialismi ja kommunismi kiehtoivat monia kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja.

    Jos edellinen väite kuulostaa vääristelyltä, kannattaa lukea Tarmo Kunnaksen laaja teos Fasimin lumous (Atena, 2013), jonka alaotsikoksi Kunnas kirjoitti ”Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana”.

    Kunnas sanoi, että vaikka sana ”fasisti” vetoaa voimakkaasti tunteisiin, sen merkitys ei välttämättä ole täsmällinen: ”Kieli ei paljasta ilmiöiden ydintä… Fasismi on käsitteenä hankala, koska sen kuvaama ilmiö muuttui ja koska fasistiset liikkeet houkuttelivat puoleensa ihmisiä hyvinkin erilaisilla keinoilla: vetoamalla ihmisten huonoihin vaistoihin, mutta myös heidän ihanteellisuuteensa, rohkeuteensa ja uhrimieleensä. Kyse ei ollut vain marssimusiikin ja sotilasparaatien lumovoimasta.”

    Monet kulttuurikeskustelussamme yhä vellovat yhteiskuntakritiikit muistuttavat "ikuisia" teemoja, jotka kiehtoivat myös Hitlerin ja Mussolinin aikalaisia.

    Kunnas muistuttaa, että fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä oli traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys. ”Se kannatti myös heidän pessimististä visioitaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta.”

    Eikö tällainen asenne kuvastu myös monien oman aikamme kulttuurikriitikkojen puheenvuoroissa? 

    Ja Kunnas jatkaa: ”Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristittyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuuttaan.”

Valentin eli Ensio Rislakki, 1928.

Palataanpa vuoteen 1936 ja Olavi Paavolaiseen kirjaan Kolmannen valtakunnan vieraana.

    Paavolainen kertoi silminnäkijänä ja kokijana kuinka natsi-Saksassa traagisuutta, elämäntunnetta ja menetettyä taianomaisuutta yritettiin tavoittaa paluulla luontoon ja korostamalla nuoruuden vitaalisuutta. 

    ”Nuoruus sinänsä on meidän aikamme epäjumala!” Paavolainen huudahti katselleessaan Saksaa vuonna 1936. Asiaan kuului, että Italian fasistien taistelulaulu oli nimeltään Giovinezza, jossa laulettiin ”Nuoruus, nuoruus, kauneuden kevät…”

    Ja Paavolainen kertoi hämmästyneensä luettuaan, että Baldur von Schirachin suuren teoksen Hitler-Jugend mottona oli Hitlerin hellimä iskulause: ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa.”

    Jo ennen Hitlerin aikaa Saksassa ihannoitiin romanttista ulkoilmaelämää. Niinpä myös Hitlerin Saksassa nuorisoa kasvatettiin retkeilyelämällä. Mutta Hitler-Jugend ei ollut pelkkä retkeilyliike. ”Siksi ei retkeily ja ulkoilu ollut päämäärä sinänsä, kuten Wandervögeleillä ja Bündeillä”, Paavolainen huomautti, ”vaan kasvatuksen välikappale. Heimabende, koti-illat, retkeilyt ja leirielämä kasvattivat kaikki poikaa tajuamaan, että hän yksikseen ja yksilönä ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä tärkein tekijä.”

    Paavolainen kirjoitti, että retkeilyjen, leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen nuoriso, joka ei ajatellut, vaan ”uskoi, totteli ja taisteli”. ”Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’”    

Meillä aaseilla, kuten minulla ja I-haalla, on tapana keksiä omat siltamme, joita myöten ylitämme likaiset lammikot.

    Niinpä edellisistä huomioista seuraaviin.

    Aamuna toisena kuuntelin Ylen aamuykkösen uudenlaista juonnettua musiikkiohjelmaa, jossa toimittaja lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaiden julistamisen hengessä mietti, milloin lapsen on soveliasta ryhtyä lukemaan aikuisten kirjoja. Toimittaja muisteli omaa merkittävää kokemustaan, kun hän sai kirjastossa siirtyä lastenkirjaosastolta aikuisten kirjojen lainaajaksi.

    Minusta tarina kuulosti käsittämättömältä ja ahdasmieliseltä.

    Lasta ei voi koskaan pakottaa lukemaan kirjoja, jos hän ei halua lukea, mutta yhtä vähän häntä voi tai saa kieltää lukemasta mitä hän haluaa lukea.

    Tietysti puhun vain omista kokemuksistani. Mitäpä muiden asioista tietäisin.

    Menin kansakouluun syksyllä 1954. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin suorittamaan asevelvollisuutta Karjalan prikaatiin kesällä 1966. Väliin jäävän 12 vuoden aikana luin ”suunnattomasti” sekä lasten, nuorten että aikuisten kirjoja, varmaankin satoja ellei tuhansia - niin kuin laskutaidoton I-haa laskisi – romaaneja miettimättä, mikä kuuluu lapselle ja mikä aikuiselle luettavaksi, eivätkä vanhempani estäneet tai säätäneet lukemista. No, muistan kuinka kerran ihmetellessä mitä ryhtyisin lukemaan, isäni kehotti kokeilemaan Karl Mayn romaaneja. Niitä löytyi Kotkan kirjastosta vino pino. Luin yhden ja sitten kaikki.

    Pakinani kuvituksena on Otavan Poikien seikkailukirjoja melkein sadan vuoden takaa. Isäni osti ja/tai sai ne lahjaksi 1920-luvun lopulla. Niitä on tallella kolmisenkymmentä.

    Poikien seikkalukirjojen - joissa tarinat olivat usein isänmaallisia ja joissa pahan valtakuntana oli vanha Venäjä tai uusi Neuvostoliitto - rinnalla luin kotikirjahyllystä Jack Londonia, Jules Verneä, Fenimore Cooperia, Frederick Marryatia, Upton Sinclairia, Robert Louis Stevensonia, Netta Muskettia, Mickey Spillanea, Zane Greytä, Guy Maupassantia, Stendhalia, Jan de Hartogia, Roald Dahlia ja tietysti melkein kaikki Sapo- ja Salamasarjan dekkarit. Ian Flemingin Pallosalaman luin ennen kuin ensimmäistäkään James Bond -elokuvaa näytettiin Suomessa. ”Lainastosta” kahlasin Mika Waltarin suurteokset, Kafkaa, Simo Penttilää, John Steinbeckiä, Enid Blytonia ja Alberto Moraviaa ja ties mitä. 

    En tietenkään muista milloin ensimmäisen kerran menin kirjastoon tai koska lainasin ensimmäisen kerran ”aikuisten” romaanin. Sellaisesta ei jäänyt muistiin jälkeä, koska se ei merkinnyt mitään. Oleellista olivat romaanit, joita tahtoi lukea ja jotka tuli luetuksi.

    Sekin pitää muistaa, että kaiken edellä mainitun lisäksi me nuoret luimme paljon sarjakuvalehtiä (silloin ei ollut vielä telkkaria) ja tätä miettiessäni muistan myös jännityslukemistot. Oma suosikkini oli Kaliforniasta kertova El Coyete, jota ostin säännöllisesti. Se oli alkuaan, kuten nyt näen Wikipediasta, espanjalaisen kirjailijan kirjoittama. Suosikkisarjakuvalehteni oli Tex Willer. Se taas oli italialaisten tekemä Villin lännen sarjis, joten langat yhteen vetäen ei kannata kummastella, että 1960-luvun ”vallankumouksellisimmat” westernit kuvattiin Espanjassa ja niitä tekivät italialaiset elokuvantekijät.

   

Kalle Aaltokivi eli
Kaarlo Luoto, 1932.