torstai 28. marraskuuta 2019

Punainen musta


[Anteeksi, saiskos pluvan?]


Kyösti Salovaara, 2019.


Totisesti, hämärää on.
    Nytkö historia toistaa itseään farssina?
    Telkkarin vanhoja sketsejä vaaditaan tilille epäasiallisesta huumorista. Pirkka-Pekka Petelius pyytelee anteeksi yhdeltä porukalta, mutta ei muista tehneensä karikatyyrejä kaikista ihmistyypeistä, lappalaisista, homoista, romaneista ja ylioppilaista selvinpäin huojuviin ja kännissä taapertaviin. Ja oikeuslaitos käy kuumana. Jopa Raamatun lainaaminen kuulostaa vihapuheelta vuonna 2019.
    ”Polttakaa minut!” vaati saksalainen kirjailija Oskar Maria Graf wieniläisessä Arbeiter-Zeitungissa Snellmaninpäivänä toukokuussa 1933.
    Kaksi päivää aikaisemmin ylioppilaat polttivat Berliinissä kansallissosialistiselle ja saksalaiselle aatteelle vaarallista kirjallisuutta. Grafin teoksia ei poltettu. Se harmitti häntä.
    ”Kun hallitus antoi käskyn julkisesti polttaa / vaarallista tietoa / sisältävät kirjat, ja aasit pantiin kaikialla kiskomaan kirjarattaita roviolle, keksi / eräs karkotettu runoilija, eräs parhaista, / poltettujen listaa tutkiessaan, että hänen kirjansa / oli unohdettu”, kirjoitti Bertolt Brecht runossaan Kirjaroviot. ”Hän hirmustui. Viha kiidätti hänet / työpöydän luo, hän kirjoitti kirjeen vallanpitäjille. / Polttakaa minut! Hän kirjoitti kynä suihkien, / polttakaa minut!”
    Ehkä Grafia loukkasi sekin, että hänen teoksensa unohdettiin kirjaroviolta vaikka siellä kärysi tuhkaksi niinkin ”viattomien” kirjailijoiden kuin F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja H.G. Wellsin romaaneja.
    ”Tämä tarkoittaa äärimmäisen juutalaisintellektualismin aikakauden loppua”, julisti Joseph Goebbels liekkien valaistessa hänen poskipäänsä. ”Tulevaisuuden saksalainen ei ole pelkkä kirjojen lukija vaan ihminen jolla on luonnetta”, Goebbels ennusti.
    Miksi ihminen haluaa polttaa toisenlaiset ajatukset?


Tuntuu ehkä kohtuuttomalta verrata natsien kirjarovioita Suomessa käytävään uuspuritaaniseen keskusteluun, jossa vaaditaan räikeän puheen, pilkan ja satiirin kieltämistä ja vanhojen tekstien ja esitysten paheksumista, kenties jopa niiden tekijöiden rankaisemista.
    Vertaus on kohtuuton jos siltä tuntuu. Siksi puhun farssista.
    En epäile etteikö media olisi liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Jos huumori käy huonoksi, jos vähemmistöjä pilkataan, jos naurua herätellään ihmispolon puutteita ja erityispiirteitä liioitellen, eikö semmoinen osoita huonoa makua?
    Mutta miksi hyvä tahto haluaa kieltää ja polttaa erilaiset, irvokkaatkin ajatukset, sanat ja kuvat? Ketä karikatyyri lopulta kuvaa: tekijää vai kuvan kohdetta? Sitä paitsi: onko taidetta olemassakaan ellei liioitella jotakin?
    Olihan natsimielisillä ylioppilaillakin Berliinin ooppera-aukiolla 10.5.1933 omasta mielestään hyvä tarkoitus. He polttivat kirjoja, joita pitivät moraalittomina ja rappeutuneina. Saksalaisen perheen ja valtion kunniallisuus ja säädyllisyys piti nostaa esille ja ylös, kansakunnan johtavaksi tähdeksi.
    Se että meistä, meidän aikamme ihmisistä kirjanpolttajien ”hyvä tarkoitus” tuntuu täysin väärältä ja kierolta, ei johdu itse tarkoituksesta vaan siitä että natsit vähän myöhemmin syyllistyivät pahaan, jota on vaikea antaa anteeksi ja vielä vaikeampi ymmärtää. Jos Hitler olisi käyttäytynyt kohtuullisemmin ja Saksasta olisi tullut pysyvä maailmanvalta, kenties Berliinin Bebelplatzilla käveltäisiin nyt katsomassa toisenlaisia muistomerkkejä moraalisesta suoraselkäisyydestä ja ihmisen pelastamisesta huonoilta vaikutuksilta.
    Tämä on ironiaa farssin kääntöpuolella.
    Miksi toimittajat, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto etunenässä, ymmärtävät kovin hyvin menneisyytensä kieltävää Peteliusta, mutta eivät ymmärrä lainkaan niitä, jotka pitävät Peteliusta tekopyhänä ja jotka pelkäävät sananvapauden suitsimista tämän(kin) käytännön esimerkin seurauksena?
    Onko sana vapaa kunnes toisin määrätään? Pitääkö mielipiteet hyväksyttää lehtien toimituksissa, kirkkojen rippituoleissa vai kaupunkien poliisikonttoreilla? Onko tänään mietittävä (ja pelättävä) mitä sanoistani ajatellaan 30 vuoden päästä?


Kyösti Salovaara, 2012.
Kirjarovioitten muistomerkki (osa) Bebelplatzilla Berliinissä.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä...


Joskus tulee mieleen, että täällä – ja tietysti kaikkialla länsimaissa – käydään eräänlaista ”valtataistelua” siitä kuka määrittelee keskustelun aiheet, keskustelun sisällön ja sen kuka saa osallistua siihen.
    Aikaisemmin tuo valta kuului yksiselitteisesti medialle. Jossakin määrin myös tiedeyhteisö vaikutti käytävään keskusteluun.
    Internet näyttäytyy medialle (vaikka media tietysti pyristelee itsekin netissä säilyttääkseen entisen mahtinsa) helvetin esikartanona, jossa kaikilla pölkkypäillä ja höyrähtäneillä näyttää olevan samanlainen vapaus ja oikeus sanoa, liioitella, pilkata, kritisoida ja olla yhtä lailla puolueellinen kuin aikaisemmin oli pelkästään median toimijoilla.
    Palauttaakseen mahtiasemansa yhteiskunnallisen keskustelun moderoijana ja synnyttäjänä, monet toimittajat ovat valmiita jopa kieltämään toisenlaisen puheen ja toisenlaisen kritiikin, vaikka kritiikki ja toisenlainen puhe olisi usein aivan samanlaista kuin median itsensä harrastama.
    Ollaan ikään kuin peruuttamassa YYA-aikaan, jossa Neuvostoliiton kritisoiminen tarkoitti ”neulanpistoja” hyvään naapurisuhteeseen. Neulanpistojournalismia paheksuttiin, sitä jopa jahdattiin; neulanpistoja harrastaneita poliitikkoja seisotettiin hallituskammareiden porstuassa vuosikymmeniä.
    Nyt neulanpistot toki kohdistuvat toisaalle; niillä järkytetään suvaitsevaksi itseään kutsuvan porukan kurinalaista ja toisinaan varsin puritaanista maailmankäsitystä. Berliiniläiset ylioppilaat luulivat olevansa oikeassa polttaessaan ”moraalittomia” kirjoja. Säädyllisyyttä ja tolkkua vaativat toimittajat kuvittelevat olevansa oikeassa asetellessaan sanoille ja sanojen merkitykselle raja-arvoja ja vaatiessaan väärin puhuvia raastuvanoikeuteen.
    Yhtäällä on paheksumisen puritaaninen journalismi. Toisaalla on somessa vallitseva ilmiantokulttuuri. Yhdessä ne musertavat toisinajattelun mahdollisuudet. Ei ole yhtä suurta asiaa paheksua, vaan kaikki sopii. Paheksumisesta on tullut nettitodellisuuden tosiviihdettä.
    Tunnustan että minua ei naurata juuri mikään näinä päivinä, mutta jos huumorista ylisummaan poistetaan satiiri, ironia, sarkasmi ja karikatyyrit, mitä siihen jää? Onko sen jälkeen mitään muuta koomista kuin se, että tasavallan presidentti liukastuu banaaninkuoreen? Vai onko tämäkin vihainen ajatus?


En tiedä mihin perustuu mielikuva, että rahvas olisi nykyään siivottomampaa suustaan kuin ennen. Mistä nämä juhatypöt ammentavat käsityksensä lähihistoriasta?
    Jokainen historiaa lukenut ja sitä mahdollisesti itse elänyt tietää ja muistaa kuinka raadollista päivän politiikka oli vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Nykyisin sellaista kielenkäyttöä olisi vaikea hyväksyä, vaikka se toki piristäisi harmaata parlamentarismia.
    Kun me pikkupojat marssimme 1950-luvulla Kotkassa Koulukadulla hoilaten yhteen ääneen ja mahdollisimman kovaa, että ”hei mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo”, me ilmensimme demaripunaisen Kotkan käsitystä lurjusmaisesta Urho Kekkosesta. Niin sai ajatella ja se "piti" laulaa julki. Itse asiassa tuolloin oli karismaattisempia tyyppejä paheksuttavaksi kuin nykyään.
    Suomen Sosialidemokraatissa kirjoittivat 1970- ja 80-luvuilla Aimo Kairamon ja Arvo Salon kaltaiset sanataiturit, joille mikään yhteiskunnallinen asia tai poliittinen toimija ei ollut liian pyhä pilkattavaksi eikä karikatyyrin aiheeksi.
    Takautuvasti, tosin tästä elämästä poissaolevina, heidätkin voitaisiin vetää uuden inkvisiition tutkittaviksi.
    Entä sitten Pentti Linkolan kaltaiset ”ihmiskunnan vihaajat”?
    Kun Linkola vaati, että ”tiimityö rangaistaan kuolemalla”, hänen proosaansa pidettiin komeana retoriikkana eikä lainkaan vihapuheena; kun Linkola hekumoi tyytyväisenä kuullessaan Biafran lasten nälkäkuolemista ja Bangladeshin tulviin hukkuneista onnettomista ja vaati Punaista ristiä häipymään telttoineen ja huopineen ihmisiä pelastamasta, hänelle myönnettiin Eino Leinon seuran vuosipalkinto ansioituneesta kulttuurityöstä.
    Eikä Linkolaa pidä kieltää päästelemästä kauheuksiaan. Hän avaa silmiä hyvään ja pahaan. Jokainen lukija on itse vastuussa lukemisen ymmärtämisestä. Jos liioittelu ja kärjistäminen kielletään, kuinka erottaa mitään harmaassa päivänvalossa, jossa kausivalojen tuikut himertävät kauniina mutta juuri mitään valaisematta?
    Kun niin paljon vaaditaan tolkkua ja jopa sensuuria, saattaisi olla hyvä tajuta, että ”yksilöihin ja kollektiiveihin kohdistuvat toimintavapauden rajoitukset lamauttavat aina myös jäljelle jääneen yhteiskunnan osan toimintakykyä.” (Yrjö Ahmavaara.) Ja edelleen: ”Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeittein tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.”


Anteeksi!
    Saiskos pluvan?


Kyösti Salovaara, 2019.


15 kommenttia:

  1. Valtataistelu, ehdottomasti sitä se on. Se on ollut näkyvissä ja kovenee yhä vain. Välillä sitä ihan hieraisee silmiään, kun jotain uutta taas ilmaantuu kieltolistalle.
    Minä olen pahoillani siitä, että perinteinen Victoria's Secret alusvaatemuotinäytös on peruttu. Katselin näitä näytöksiä aina haltioissani telkkarista. Ne olivat kuin satua ylimaallisen kauniine malleineen ja asuineen. Nykyään toinen ei saa olla toista kauniimpi ja alusasuja pitäisi esitellä tavallisten ja tavallista rumempien ylipainoisten naisten (ja miesten vastaavissa miesten vaatteiden näytöksissä) niin että jokainen paitsi poikkeavan siro ja kaunis voisi niihin samaistua. Meinaan kirjoittaa tästä joskus tässä.

    En kyllä pitäisi mediaa puritanismitrendin pahimpana syntipukkina. On paljon tahoja, jotka pyrkivät päättämään, mikä on hyväksyttävää ja mikä tuomittavaa. Valitettavasti jotkut toimittajat ovat myös näiden tahojen äänitorvia, mutta ei media kokonaisuudessaan.

    Someälämölö on siitä vaarallista, että siinä voidaan ottaa maalitauluksi joku viaton ja hyvin tehokkaasti ja nopeasti tuhota hänet.
    Petelius näki, miten kävi Al-Taeelle, kun tonkijat iskivät. Siksi hän toimi hieman etukäteen, mistä vastustajat kimpaantuivat, kun saalis karkasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, "joskus tässä", en siis tässä sinun blogissasi, vaan omassani ehkä lähiaikoina.

      Poista
    2. Median ja somen suhde toisiinsa ja todellisuuteen niiden ympärillä ja sisällä on niin monimutkainen verkko etten yrittänyt enkä yritä sitä kuvata tai teoretisoida.

      Aika paljon johtuu siitä, ettei tänään ole oikeastaan mitään yhtä tai kahta isoa "asiaa" jonka puolesta/vastaan kansalaiset ovat (vaikka tuntuu oudolta väittää, kyllä Suomi vielä 1960-luvulla oli aika selkeä luokkayhteiskunta, toisin kuin tänään).

      Me elämme satojen tai tuhansien pienien arvomaailmnoiden verkostoissa ja jokainen meistä kuuluu moneen. Väitän että tuo "puritaanisuus" syntyy juuri siitä (eikä poliittisesta todellisuudesta) eli sen oman identiteetin melkein raivoisasta puolustamisesta.

      Mitä siten mediaan (ja someen) tulee, niin minusta tuntuu että tänään media on paljon reaktiivisempaa kuin ennen, eli se muuttaa koko ajan "suuntaa" kun "kentältä" (eli somesta) ilmaantuu jotakin mihin reagoida. Ja poliittiset liikkeet näyttävät toimivan samalla reaktioperiaatteella.

      Jos julkkikset joutuvat myllytykseen, eikö se ole ihan oma vika?

      Tänään radion pääutinen aamulla oli että joku pirun poppari palaa julkisuuteen Suomen "hienolla" stadionilla. Siis mitä? Onko tuo stadionin korjattu miljoonilla euroilla jollelin Tuiskulle? Hesarissa Tuiskun paluu yhtä iso juttu. (Stadoion ei mun mielestä ole lainkaan hieno arkkitehtonisesti mutta se on toinen juttu.)

      Kun katselee mitä julkkikset itsestään kertovat, ja millaisia valokuvia yms nettiin laittavat, en ainakaan minä sääli yhtään heitä siitä että hyeenat koluavat viimeisetkin kaapit etsiessään jotakin... vastavoimaa itsetehostukselle.

      Mitä Petelius näki - sitähän me emme tiedä. Ulkopuolinen näkee tekopyhän poliitikon, joka yrittää häivyttää menneisyytensä. Minä tykkäisin paljon enemmän ihmisestä (jopa poliitikosta) joka analyyttisesti kertoisi missä asiassa on joskus ollut väärässä ja miksi on ollut ja miksi nyt ehkä toimii toisella tavalla jne.

      Jos minun pitäisi pyytää anteeksi juttujani, niin pyytäisin Amerikalta, koska 1970-luvulla ja 80-luvun alussa kritisoin jutuissani pelkästään USA:ta enkä lainkaan Neuvostoliittoa, vaikka todellisuudessa luin pelkästään amerikkalaista kirjallisuutta enkä lainkaan venäläistä. Eli yya-syntiä voisi tai pitäisi pyytää anteeksi.

      Poista
    3. Olipa kirjoitusvihreitä! Pitäisi tsekata mitä näpyttelee.

      Poista
    4. En huomannut kirjoitusvirheitä, ne korjautuvat lukiessa.

      No niin, vastaus tutkintapyyntöihin koskien Peteliusta, Kallialaa, Jope Ruonansuuta, Salatut elämät -tekijäryhmää, Pekka ja Pätkä -filmien tekijöitä (eikö ne ole jo kuolleita?) ja Ismo Leikolaa (kilttiä Leikolaa!) on hylätty. Poliisista todetaan, että Helsingin poliisilaitos ei ole erilaisten kulttuurituotteiden asianmukaisuuden jälkivalvontaviranomainen.

      Joo, kyllä julkkiksissa on heitä, joille kaikki julkisuus on toivottua julkisuutta. Tämä koski ennen etupäässä vain nitä, jotka olivat tulleet julkkiksiksi jonkun tositv-ohjelman kautta ja joilla ei ollut muuta ammattia kuin olla julkkis ja toive nousta ohjelmiin osallistujasta juontajaksi, mutta nykyään esim. näyttelijät "avautuvat" haastattelijoille siitä, miten heillä on kuumaa seksiä ym henkilökohtaista.

      Mutta sitten on yksityishenkilöitä, jotka toimivat paparazzeina ja kiirehtivät tutkimaan rikoksia, joista poliisi ihan aiheesta, tutkimussyistä, aluksi vaikenee. Siellä on levitetty tietoja ja nimiä, jotka eivät pidä paikkaansa, yleensä sen suuntaisesti, että taas asialla maahanmuuttaja. Kun sitten paljastuu, että näin ei ollut, niin viestejä poistetaan ja asia ei enää kiinnosta, mutta mustamaalaus on jo tapahtunut.
      Luulen, että ne ovat nämä samat tonkijat käyvät poliitikkojen elämiä läpi lapsuuteen asti, sellaisten, jotka eivät edusta heidän omaa poliittista kantaansa. Halveksittavaa hommaa. Tämä saattaa vaikuttaa jopa niin, että fiksummat ihmiset eivät enää lähde politiikkaan raadeltavaksi.

      Some on demokraattista, mutta niin vaikeaa. Mediaväki ja poliitikot tuntevat ehkä, että heidän on reagoitava enemmistön kantoihin, mutta eikö se pöhinä kuitenkin ole useimmiten äänekkään vähemmistön aikaansaamaa. Jos sen täysin ohittaa, niin sekään ei ole hyvä ja lisää vaatimuksia ja moitetta ropisee niskaan.

      Poista
    5. Palautuuko tämä lopulta ihmisten hinkuun levittää huhuja? Ja somessahan ne liikkuvat vikkelästi. Sen lisäksi ihmisillä on taipumus etsiä uhreja kiusattavaksi, niin kuin jokainen kouluajoiltaan muistaa.

      Koska kaikilla ihmisen käyttäytymistavoilla on jokin ryhmätoimintaan liittyvä ”tarkoitus”, niin mikä se sitten on ”koulukiusaamisessa” (tai somessa tapahtuvassa)? Onkohan tätä kukaan yrittänyt selittää?

      Vanhoissa SF-filmeissä puhelinkeskuksen ”Sandra” oli paikallinen some joka levitti tietoja ja juoruja. Oliko noin todellisuudessa, sitä kai on vaikea tietää.

      Yrjö Ahmavaara kirjoitti teoksessa Informaatio (3.p, 1975), että huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikka sitä ei tiedetä todeksi. Ja edelleen hän sanoi, että huhun uskominen todeksi riippuu siitä, sopiiko se yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan. ”Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä valitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”

      Pitääköhän edellä lainattu paikkansa myös some-yhteisöissä?

      Poista
    6. Kiusaajaa motivoi ilmeisesti usein se, että kun toiset saadaan näyttämään huonolta, niin oma itse nousee siinä vertailussa.

      On työyhteisöjä, joissa tarvitaan syntipukki. Kun kiusattu tai pääkiusaaajat jäävät eläkkeelle niin syntyy ikään kuin tyhjiö, joka pitää täyttää, koska muuten on tylsää, ja niin porukasta nousee uusia kiusaajia ja kohdehan löytyy aina. Sille, joka on toivonut rauhallisempaa tunnelmaa ja yrittänyt sitä luoda, jää usein ainoaksi vaihtoehdoksi lähteä pois.

      "Huhuistaan yhteiskunta tunnetaan" kuulostaa osuvalta päättelyltä.
      Someparveilussa on helppo jäädä toisten selän taa, kun joku on ajettu vaikka itsemurhaan maineen mustaamisen kautta.
      Sellaisiakin tapauksia on ollut, että kun joku henkilö postaa mielipiteensä juuri ennen lentoaan tai lennon aikana ja se ei miellytä jotakin tiettyä parvea, niin on koottu tulokentälle vastaanottokomitea (lynkkauspartio!) buuaamaan.
      Someyhteisöt ovat näin vaarallisempia kuin sentraalisantrat, koska heidän vaikutuspiirinsä ulottuu kaikkialle missä on digitekniikkaa.

      Poista
    7. Tuo huhun leviämisen filosofia on helppo ymmärtää: se tukee yhteisön turvallisuudentunnetta. Ja periytyy pitkältä esi-ihmisen ajoilta, jolloin "oikeaa" tietoa oli vähän, mutta luuloja ja uskomuksia sitäkin enemmän. Ei siis "kannattanut" levittää tietoa tai uskomusta joka olisi uhannut lauman yhteisyyttä.

      Kiusaamisen idea on kyllä vaikeampi ymmärtää. Mitä yhteisön säilymisen periaatetta se tukee? Ja jos ei tue mitään, mitä se sitten on?

      Yleensähän kiusaamisessa (esim. koulussa, luulen) porukka on jotakin yksilöä vastaan. Yrittääkö porukka nostaa itseään? En oikein usko, että se on noin yksinkertaista. Vai onko tässäkin kysymys samasta kuin huhujen levittämisessä. Siis kiusaamisen kohde on jollakin tavoin erilainen kuin yhteisön keskiarvot ovat ja siten uhkaa lauman yhtenäisyyttä.

      Minua kiusattiin jossain määrin pikkupoikana punaisen tukan ja vasenkätisyyden takia. Erilaisuus harmitti joitakin ihmisiä, jopa aikuisia.

      Tämä somen "joukkokiusaaminen" on sitten oma lukunsa, josta on vielä vaikeampi sanoa, että mitä tarvetta se oikein tyydyttää. Joukossahan tyhmyys tiivistyy (kuten esim. aikoinaan lynkauksissa), mutta eihän somekäyttäjä sinänsä ole missään joukossa vaan kotona yksinään, joten joukko ja lauma on vain ajatuksellinen, ei fyysinen kokonaisuus. No, ehkä ihminen on niin pirun viisas, että pystyy mielikuvituksessaankin luomaan joukon johon kuulua.

      Poista
  2. Marjatta, Kyösti: Olen tenttinyt tuon Ahmavaaran muistaakseni 1976. Kirjaa mulla ei ole, sitä ei ollut yliopiston kirjastossa (Tampereen) tai se oli lainassa, joten piti käyttää kopiokonetta ja kopsata koko halvatun opas. Muistan ajatelleeni että Ahmavaara on hyvä tyyppi. Luulen että tuo juoru/huhu -juttu oli ajankohtainen myös silloin. Tuli lehdistöopiskelijalle mieleen, että puhutaan lukija-palstan kirjoittajista. Minulla on sellainen käsitys että sen ajan mielipiteen esittäjät perustelivat väitteensä. Sitä on ehkä vähemmän nyt. Mielipidesuunnat ovat suoraan toisiaan vasten, silloin piti Kekkosen ajan puhekulttuuri vähän sordiinoa vastakkainasetteluissa.

    Tuo Brechtin runo on hyvä. Se pitää mielestäni paikkaansa edelleen. Silloin kun siis minästä tulee poliittinen hahmo, joko siksi että on pakko tai siksi että henkilö kärsii suuruudenhulluudesta ja päätyy leirille.

    Kyllä sellaista on edelleen. Eurooppa on pieni kolkka maailman meressä. Nyt päädyn toivomaan että ihmiset rauhoittuisivat ja päästäisiin miettimään miten kaikki ongelmat ratkaistaan.

    Ajattelin tänään tätiäni, joka kerran pysähtyi siihen mäelle Annankadun kulmaan ja osoitti kädellään taaksemme, linja-autoasemalle. Tuohon kulmaan putosi pommi. Minä olin tässä, hän sanoi. Se tuntui niin hirveältä että en osannut sanoa siihen mitään.

    Mentiin elokuvateatteriin katsomaan sen yhden korealaisen tai kiinalaisen leffaa, Paul Austerin kirjoittamaa nimeltään Smoke. Poltettiin tupakat ennen sisälle menoa.

    VastaaPoista
  3. Niinpä niin, hyvä toive tuo, Ripsa!

    Kunpa ihmiset rauhoittuisivat ja, lisään, keskittyisivät suuriin linjoihin eivätkä taistelisi lillukanvarsista.

    Mutta.

    Onko suuria asioita olemassakaan, enää? Tietysti on ilmasto, maahanmuutto, tekniikka, väestönkasvu, väestön väheneminen (Suomi ja kaltaisensa) jne., mutta mitään noista ei ratkaista jollakin tietyllä "ismillä". Kaikki ongelmat - haasteet - ovat moniongelmaisia, monikeskeisiä, monitulkintaisia. Ei ole enää vasemmiston visiota, porvareiden visioita vaan on yksittäisiä isoja asioita, joissa mielipiteet aina jakautuvat jyrkästi kahtia - nolla tai ykkönen, maailman bittikartta.

    Ja jos ei ole isoa yhtä visiota, miten sitten pitäisi toimia? Sehän tässä taitaa olla länsimaisten demokratioiden ongelma juuri nyt.

    Tällä viikolla Matti Vanhasen pohdiskelevassa tv-ohjelmassa (Alfalla) pohdittiin valtaa ja perustuslakeja yms. Oikeuskansleri Tuomas Pöystikin totesi, että jos äänestäjät tekevät todellakin äänestyspäätöksensä jonkin yksittäisen (vaikka vaalipäivänä mieltä hiertävän) asian perusteella, koko demokraattinen koneista alkaa olla vaarassa ajautua tempoilevaan toimintaan. Jos eduskunta ei pysty pitkäjänteiseen, isoihin linjoihin pureutuvaan kehittämiseen, koko valtiomuoto alkaa olla legimiteettiongelmassa.

    Demokratiahan on vain eräs tapa hallita, ei mikään luonnonlaki. Jos se alkaa muistuttaa Prisman hyllymetrejä joilta löytyy 150 olutmerkkiä ja 200 erilaista limsamerkkiä, ei kukaan enää tiedä miksi valita tuota tai tätä. Kaupasta on kiva ostaa erilaisia oluita täysin ex-tempore mutta vastaava impulsiivisuus ei ehkä sovi päätöksentekoon ja maailmanhallintaan.

    VastaaPoista
  4. Luen usein Yhdysvaltain radion juttuja. Juuri löysin kommentin NPR:n (siis National Public Radio) toimittajalta, jossa hän ruoti aika lyhyesti Anonymous-nimisen henkilön kirjoittamaa kirjaa Trumpin ajasta.

    Tämä on tietysti erityistapaus kiusaamiskertomuksista, mutta tarina alkaa siitä, että suunnilleen kaikki presidentin lähimmät neuvonantajat ja suuri osa n.k. kabinetista ovat lähteneet. He eivät selvinneet työssään tämän presidentin kanssa, joka ilmeisesti ei ole kaikin ajoin järjissään. Lääkärit ovat pohdinnoissaan päätyneet siihen, että aivojen etulohkojen välinen kommunikointi ei oikein toimi.

    En tiedä näitä seniliteetin kiemuroita, koska ajastani Tukholman suuressa vanhainkodissa on kulunut jo yli 50 vuotta. Silloin jotenkin otin annettuna, että oikein vanhat hassahtavat. Silloin usein käy niin, että persoonallisuuden peruspiirteet tulevat terävästi esiin.

    Koulu- ja työpaikkakiusaamisissa ei ehkä ole kyse siitä, vaan jonkinlaisesta narsistisesta häiriöstä josta käsittääkseni sosiopaatit kärsivät.

    Kun puhuit valtiomuodoista, niin sehän tässä on viime päivinä tullut mieleen koska juuri ja juuri alkuunpäässyttä hallitusta yritetään nyt heiluttaa irti. Sitä kutsutaan politiikaksi.

    Muistan aika hyvin kun joskus vuonna 2015-16 oli aika suuria mielenosoituksia rasisteja ja fasisteja vastaan. Olen siis miettinyt että kummallista ettei eduskunnan oppositio saa nyt aikaan yhtä lailla isoja mielenosoituksia, vaikka kovasti kriisistä puhutaan.

    Eikä ole kauan kun joku mietti sitä, miten alatyyliseksi Suomen eduskunnan keskustelu on mennyt. No, tulee tässä sekin mieleen että miten tämä voi olla maailman onnellisin maa?

    Työtä olisi vaikka kuinka. Kyllä poliittinenkin työ on työtä, koska ei sitä mielipitein tehdä, päätöksiä ja linjanvetoja. Edellisen hallituksen suosiossa taas oli esimerkiksi kaivostoiminta ja turvetuotanto, jotka ovat pilanneet ympäristöä. Sehän on elämisen ehto, onnellisena tai onnettomana, että voi hengittää puhdata ilmaa ja juoda puhdasta vettä.

    Ja esimerkiksi syödä hyviä järvikaloja, miksei merestä, no kun ne silakatkin ovat vähentyneet! Kala pitäisi ihmisen kunnossa. Siis ilmastonmuutosta pitäisi äkkiä saada pienennetyksi. Turhia touhuja nämä näytelmät juuri nyt. Mutta poliitikot ovat hirveän riidanhaluisia sitten nyt, kun pitäisi päästä tekemään jotain, viimeinkin.

    VastaaPoista
  5. Hieman totisena saivarrellen totean, että jos ei ole kaivoksia, ei meillä ole paljon mitään muutakaan, ei edes sähköautoja, puhumattakaan jääkaapeista, puhelimista, telkkareista, lapioista, talikoista, lampuista jne eli aika vähän hyödykkeitä pelkästä puusta tai pensaasta ja hiekasta saa aikaiseksi. Ja hiekkaakin pitää "kaivaa". No, tietysti kaivaa voi pahalla tai hyvällä tavalla.

    Luonnonkalat ovat myös ongelma - ei ehkä suomalaisessa järvessä kuitenkaan. The Guardianissa on ollut parikin kertaa juttu sukupuuton partaalla olevista isojen vesien kaloista. Esimerkiksi noiden juttujen perusteella turskaakaan ei tiedostava ihminen syö. Aika hankalaa. Niinpä minäkin nuo jutut luettuani syön hyvällä omallatunnolla norjalaista kasvatettua kalaa - se ei kuole sukupuuttoon syömällä. Jotain tuommoista taisi englantilainen tutkijakin suosittaa, vaikka sanoikin että norjalaisen kalan syöminen tekee "kipeää".

    Toinen juttu (Suomessa, aika lailla muuallakin) on kalan "tolkuton" hinta. Jos ei särkeen tyydy, niin kaupassa saa ahven- ja kuhafileestä maksaa yli 30 e/kg ja kenellä semmoiseen on varaa, ainakaan jos pitäisi syödä kalaa kaksi kertaa viikossa. Hyvää sianlihaa saa seitsemällä tai korkeintaan yhdeksällä eurolla kilo.

    Poliitikot riitelee, mutta onko sen takana keskenään eri mieltä olevien kansalaisten ryhmät? Ekös politiikka ole kansan peili, loppujen lopuksi?

    VastaaPoista
  6. Kyösti: sehän tässä onkin, kun sen pitäisi olla kansan peili. En tiedä minkä peili tämä kummallinen näytelmä Arkadian mäellä. Et in Arcadia ego. Minuuksia siellä pylväiden keskellä.

    Tarkoitus olisi, että ihmiset voisivat olla rehellisesti ylpeitä siitä, että ovat päässeet sinne viisauden maailmaan. Että vain viisaat voisivat päättää ja sitten kaikilla olisi hyvin.

    No, löysin Vergiliuksen tekstin aiheesta Daphnis taivaan portilla. Ja joka siis liittyy hautausmaahan, jossa Vergiliuksen mielestä on teksti Et in Arcadia ego.

    Meillä on täällä saaristossa vielä jonkun verran ammattikalastajia. Syksyllä tulee kalaa joskus aivan hyvinkin hinnoin, mutta sanotaan että Merenkurkun vedet ovat aika puhtaat. En ole kyllä nähnyt viimeaikaisia mittauksia.

    On minusta aika paha asia jos turska jo toisen kerran meidän elinaikanamme joutui pyyntikieltoon. Se on nyt uudestaan ryöstökalastettu Norjan rannikolla.

    Meillä taitaa olla kyllä osittain nyt nukkehallitus. Oli pakko panna telkkari kiinni ettei tule vielä kehnompia unia ensi yönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nukkehallitus! Joo, hyvin sanottu. Hyviä unia kuitenkin, Ripsa!

      Poista
  7. Samoin sinulle. Nyt pitää nähdä hyviä unia, että me kaikki pysytään skarppeina ja toimintakuntoisina. On syytä.

    VastaaPoista