torstai 14. marraskuuta 2019

Noppamiehen maailmanloppu


[Luke Rhinehart]


Kyösti Salovaara, 2018.
Voiko maailmanloppua paeta Atlantille?
Mitä maailmanreunan takana on?



Tositarina miellyttää lukijaa. Siinä hehkuu arvoituksellisuus. Kysymys on tarinasta, siis osittain fiktiosta. Mutta myös tosi on läsnä.
    Englannissa julkaistaan tänään torstaina ranskalaisen kirjailijan, käsikirjoittajan ja elokuvaohjaaja Emmanuel Carrèren (s. 1957) kirjoituskokoelma 97,196 Words. Tähän teokseen sisältyy essee Noppamiestä etsimässä. Kirjan esseet ovat ilmestyneet Ranskassa viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.
    The Guardian julkaisi viime viikolla lyhennetyn version tuosta esseestä. Siinä Carrère selvittelee amerikkalaisen Luke Rhinehartin arvoitusta. Hän lähtee liikkeelle Rhinehartin kulttikirjasta The Dice Man (1971) ja lukee sitä omaelämäkerrallisena tosikertomuksena, niin kuin monet ovat lukeneet, mm. Suomessa Merete Mazzarella teoksessaan Elämän tarkoitus. The Dice Man on sekä arveluttava että koukuttava teos. Mazzarella paheksuu sen elämänasennetta enkä ihmettele lainkaan.
    Luke Rhinehartista tulee heti mieleen jännitysromaani Pelastukoon ken voi, joka julkaistiin Suomessa syksyllä 1983, samana vuonna kuin Yhdysvalloissa.


Joskus, tosin harvoin, kirjoista pääsee keskustelemaan itsestäänselvyyksien ohi.
    Lokakuussa 1983 Eino Leinon seuran kokouksessa virallisen ohjelman jälkeen ”meidän pöydässä” tuli puheeksi kirjat, joista ei yleensä puhuta. Tarkoitus oli välttää kehumasta itsestään selvyyksiä, kuten Joycen Odysseusta, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Tolstoin Sotaa ja rauhaa tai Chandlerin Pitkiä jäähyväisiä.
    Kerroin lukeneeni juuri ilmestyneen Luke Rhinehartin romaanin Pelastukoon ken voi ja sanoin, että se saattaa olla syksyn tärkein romaani. Minua vastapäätä istuva Seppo Loponen, yleensä rauhallinen ja tuumaileva kaveri, hyppäsi melkein seisomaan ja huudahti: ”Noppamies!” Sen jälkeen Loponen ryhtyi ylistämään Luke Rhinehartin teosta The Dice Man. Hän kertoi suomentaneensa sen 1970-luvulla.
    Minä en tietenkään ollut edes kuullut Noppamiehestä. Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjoitin Rhinehartin jännäristä Pelastukoon ken voi kiittävän arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin.
    ”Rhinehartin jännittävän ja hienon romaanin alkuperäinen nimi Pitkä matka takaisin sopii teoksen hengelle ja merkitykselle paremmin kuin suomennoksen tylsä Pelastukoon ken voi”, sanoin Demarissa marraskuun lopulla. ”Romaanissahan kerrotaan, kuinka pienehkö amerikkalaisseurue pakenee purjeveneellä Yhdysvaltain aloittaman ydinsodan kauhuja. Pako alkaa luhistuvan sivilisaation sydämestä ja päättyy jonnekin maailmanreunan taakse… Rhinehartin romaanissa korostetaan sitä konfliktia mikä väistämättä syntyy maailman tuhonneiden suurvaltojen ja muun, sinänsä syyttömän maailman välille… On ehkä liioittelua sanoa Rhinehartin romaania syksyn käännöskirjallisuuden merkkitapaukseksi. Mutta paljon muutakaan ei voi sanoa. Se on merkkitapaus. Voiko seikkailuromaani olla merkittävä?”
    Kirjoituksessani ihmettelin kuka tämä Rhinehart on. Jännityskirjallisuuden vuonna 1980 ilmestyneestä ”raamatusta” häntä ei löytynyt, sillä eihän maineikas Noppamies ollut jännäri. ”Voi olla että Luke Rhinehart on George Cockcroft –nimisen miehen kirjailijanimi”, arvelin Demarin arvostelussa.
    Päätin kirjoitukseni lainaamalla Loposta: ”Tuota Noppamiestä Seppo Loponen piti loistavana teoksena, jolla oli kaikki kulttikirjan ominaisuudet. Hieman samaa makua on tässä uudessakin romaanissa. Se pitää lukea. Kuuluu asiaan lukea hyviä ja vaikuttavia kirjoja. Tänään täällä Suomessa.”



Päällys: Eeva Mehto.



1960-luvun loppupuolella Luke Rhinehart työskenteli psykiatrina New Yorkissa ja oli kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä, aloittaa Emmanuel Carrère esseensä. Asiakkaiden väkivaltaiset pakkomielteet tuntuivat yhdentekeviltä. Mene ja tapa vaimosi, jos siltä tuntuu, Rhinehart olisi halunnut sanoa asiakkaalleen. Jos haluat raiskata ja tappaa pikkutytön, siitä vaan, kunhan et rasita minua fantasioillasi.
    Rhinehart ihaili psykiatrikollegansa kaunista vaimoa Arlenea. Hänen teki mieli, mutta hän ei uskaltanut. Sitten hän päätti heittää noppaa. Jos tulee joku silmäluku kakkosesta kuutoseen, pesen hampaani, otan pari aspiriinia ja menen nukkumaan vaimoni viereen. Jos tulee ykkönen, menen Arlenen luo ja rakastelen hänen kanssaan.
    Noppa antoi ykkösen. Rhinehart meni Arlenen luokse. Rakasteli tämän kanssa ja palasi kotiin muuttuneena miehenä.
    Myöhemmin hänen poikansa kertoi, että muuan koulukaveri kiusasi häntä. Isä kehoitti poikaa kirjoittamaan paperille kuusi asiaa mitä hän halusi tehdä. Yksi niistä oli kiusaajan pahoinpitely. Sen jälkeen isä neuvoi poikaansa käyttämään noppaa. Jos tulisi ykkönen, hän menisi hakkaamaan kiusaajansa. Niin tapahtui. Kotiin palattuaan poika pyysi nopan itselleen. Hän oli muuttunut, vapautunut.
     Vaimonsa hylkäämä Luke Rhinehart ajautui vähitellen noppansa kanssa yhä syvemmille ja kyseenalaisemmille vesille, vaikka hän olikin löytänyt uudenlaisen vapauden: sattuman tottelemisen. Lopulta hän perusti "Totaalisen satunnaisuuden kokeilukeskuksia" levittääkseen uudenlaista vastakulttuuria. Niistä tuli samanlaisia skandaalimaisia, sivilisaatiota uhkaavia järjestöjä kuin Timothy Learyn narkkariyhteisöt tai Charles Mansonin satanismia ja kommunismia lietsovat ”opintopiirit”.
    Lopulta, niin kuin Carrère kertoo, FBI pidätti Luke Rhinehartin ja tämä vietti 20 vuotta vankimielisairaalassa.


No, tämä oli tositarinan tarina.
    Nykyhetkessä – vaikka Carrèren esseessä ei käy tarkalleen ilmi että minä vuonna, luultavasti 2014 – Carrère sai nopeasti selville, että Luke Rhinehart on Albanyssa, New Yorkissa 15.11.1932 syntyneen George Cockcroftin kirjailijanimi. Netistä löytyi kirjailijan kotisivu ja yhteystiedot. Kirjailija johon Carrère oli ihastunut 16 vuotiaana oli yhä hengissä, ja hänellä oli email-osoite.
    Carrère oli mielikuvissaan ajatellut, että Luke Rhinehart on Carlos Castanadan, William Burroughsin ja Thomas Pynchonin ruumiillistuma, mutta nyt netissä olevassa kuvassa stetsonpäinen Cockcroft vaikutti enemmänkin sarkastisen luisevalta lännenmieheltä.
    Carrère sopi haastattelusta. Hän saapui New Yorkiin. Siellä stetsonpäinen Cockcroft oli vaimonsa Annin kanssa vastassa. He ajoivat vieraansa kanssa Albanyyn perheen hienolle kartanolle.
    Kun Carrère kysyi Cockcroftilta psykiatrin ja psykoanalyytikon ammatista, tämä kertoi olevansa englanninkielen opettaja. Noppamiehen kansiteksissä kyllä kerrottiin, että kirjailija on psykiatri, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Kävi ilmi ettei juuri mikään Luke Rhinehartin ”elämästä” muistuttanut George Cockcroftin perhe-elämää. Annin kanssa hän meni naimisiin 1956 ja parisuhde jatkui yhä sopuisana. Heillä oli kolme poikaa, tavallisia Budweiserista tykkääviä amerikkalaispoikia ruutupaidoissaan. Yksi pojista oli puuseppä, toinen talomaalari. Kolmas poika asui vanhempiensa kanssa, koska sairasti skitsofreniaa.
    Cockcroftit asuivat 1960-luvulla Mallorcalla, missä George opetti amerikkalaisessa koulussa englantia. Siellä hän kirjoitti neljä vuotta Noppamiestä. Elämä Baleaareilla oli 60-luvulla villiä, mutta George ei harrastunut huumeita eikä ollut uskoton.
    Mallorcalla Cockcroft näytti Deiàn kylässä (joka muuten oli mm. englantilaisen runoilijan Robert Gravesin kotikylä) käsikirjoitusta eräälle englantilaiselle kustannustoimittajalle ja tämä innostui. Cockcroft sai kustannussopimuksen ja kirjan filmausoikeudet myytiin heti Paramountille. Näillä rahoilla perhe osti maatilan Albanystä, läheltä Georgen syntymäkotia.
    Emmanuel Carrère hämmästyi kohdatessaan tavallisen ihmisen eikä 1960-luvun vastakulttuurien sekoittamaa kestohippiä. 


Todellisuus näytti paljon arkisemmalta kuin Luke Rhinehartin elämä. ”Mutta mitä minä lopultakaan tiedän todellisuudesta?” Carrère ajatteli Cockcroftin tavattuaan. Kertoiko mies kaiken? Mitäpä jos hän kuitenkin heittää noppaa elämällään?
    Kun Carrère oli palannut Ranskaan, tositarina sai epiloginsa.
    Eräänä päivänä hän sai sähköpostitse uutisen, jossa kerrottiin että Luke Rhinehart on kuollut rauhallisesti ja ilman tuskia. Carrère soitti New Yorkiin esittääkseen Annille surunvalittelut. Ann vastasi puhelimeen. Kuultuaan kuka soittaa, hän sanoi että pyytää Georgen puhelimeen.
    George kertoi, että Luke Rhinehart on kuollut, ei hän. Hän keskittyisi nyt omaan elämäänsä ja karistaisi Rhinehartin harteiltaan lopullisesti.
    Mihin kannattaa uskoa?
    George Cockcroft näytti Albanyssä Carrèrelle englantilaisen gonzo- ja musiikkijournalistin Ben Marshallin dokumentin (Diceworld, 1999), missä toimittaja elää kolme kuukautta noppamiehen elämänohjeella. Siinä haastatellaan myös kirjailijaa itseään, joka stetson päässään saarnaa kuin televisioevankelista: ”Vietät tylsää elämää, orjan elämää, sellaista joka ei tyydytä sinua, mutta siitäkin on olemassa ulospääsy. Tarvitset vain nopan. Anna mennä, antaudu nopalle ja huomaat että elämäsi muuttuu, sinusta tulee jotakin mitä et osannut edes kuvitella.”
    Ehkäpä monet ovat noudattaneet Luke Rhinehartin ohjetta. Antaa sattuman viedä… Noppamiehen väkivaltaisista fantasioista ja niiden toteuttamisesta näkee yhä kopioita jännityskirjallisuudessa. Esimerkiksi ruotsalaisen Stefan Ahnhemin Fabian Risk -romaaneissa Noppamiehen elämänohjeita noudatetaan vastenmielisellä pieteetillä.
    Mitä sitten kävi Seppo Loposen Noppamies-suomennokselle 1970-luvulla? Puhuttiinko siitä kahviloissa ja kodeissa? Tuliko romaanista vuoden tapaus?
    Ei puhuttu eikä tullut. 
    Loponen kertoi syksyllä 1983, että kustantaja (A-lehtien kustannusfirma) ei julkaissut romaania. Kenties sitä pidettiin arveluttavana. Lopulta kustantaja hukkasi käsikirjoituksen joten Loponen ei voinut tarjota sitä muuallekaan. Noppamies suomennettiin "uudestaan" 1995, kustantajana Pikku-idis.
    Tositarinoilla on puolensa. Ne viehättävät lukijaa, koska lukija ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua.


Kyösti Salovaara, 2019.
Onneksi fiktio on fiktiota - eikö?

---
Emmanuel Carrère: Who is the real Dice Man? The elusive writer behind the disturbing cult novel. The Guardian, 7.11.2019.
Luke Rhinehart: Pelastukoon ken voi. (Long Voyage Back, 1983.) Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1983.
Kyösti Salovaara: Merimatkalla lopun jälkeen. Suomen Sosialidemokraatti, 26.11.1983.

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , ,

8 kommenttia:

  1. Marjatta Mentula14. marraskuuta 2019 klo 13.46

    Kiehtova tapaus.
    Mistä sinä päättelit silloin 80-luvulla, että Luke Rhinehart -taiteilijanimen takana on George Cockcroft? Oliko siitä jotain arveluja liikkeellä?

    Samantyylinen on tapaus Forrest Carter, joka kirjoitti vuonna 1976 intiaanien kulttuuria arvostavan romaanin The Education of Little Tree, jossa myös mustat näytetään hyvässä valossa ja ainoita ketkuja ovat valkoiset. Kirjaa pidettiin aikuiseksi kasvaneen Pikku Puun omaelämäkertana, mutta kirjoittajaksi paljastuikin alabamalainen Ku Klux Klan -johtajana ja rotuerottelun kannattajana kunnostautunut Asa Earl Carter.
    Carter oli kirjoittanut pari lännenkirjaa (elokuva Lainsuojaton on tehty yhden pohjalta) ja ollut kuvernööri George Wallacen puheiden kirjoittajana. Hän oli habitukseltaan lännenmies, joutui pidätetyksi tappelusta ja kuolikin tapeltuaan poikansa kanssa nyrkein.
    Pikku Puun kasvatusta on vaikea uskoa hänen kirjoittamakseen. Kirja saattaa olla katumuksen osoitus tai sitten meissä tai joissakin meistä on monta persoonaa.

    Kauhea ajatus, antaa nopan päättää.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara14. marraskuuta 2019 klo 18.20

      Ehkä mulla oli meedion taitoja... tuohon aikaan.

      No ei tietenkään. Siihen aikaan tilasin sekä New York Timesin että Timesin (Lontoosta siis) viikottain ilmestyviä kirjallisuusliitteitä, mutta ei se niistä voinut tulla, koska tuo on kirjoitettu noin epäilevästi. Ja niin kuin sanon, käytössäni olleissa hakuteoksissa (jotka oli aika kattavia, myös vakavasta kirjallisuudesta) ei Rhinehartia löytynyt.

      Selitys on paljon yksinkertaisempi. Todennäköisesti pisti silmääni suomennoksen copyright-tiedoissa oleva "George Cockcroft 1983", mistä saattoi epäillä, että Rhinehart oli kirjailijanimi. Tämä (c) ei aina kerro kirjailijaa, koska siinä saattaa olla vaikkapa perijän nimi tai jostakin syystä muuten oikeudenomistajan nimi.

      No, tuo arvaus osui silloin oikeaan.

      Jos unohtaa nopan käyttämisen pahoihin tekoihin (mitä noissa dekkareissa on), asiassa on paljon filosofisia puolia, jotka liittyvä vapaaseen valintaan ja sen puutteeseen. Olen joskus jostakin lukenut ihan fiksua pohdiskelua tästä, mutta en nyt löytänyt hyllystä tuommoista teosta - joku matemaatikko se oli joka sattuman käyttämistä yksilön tekemissä valinnoissa syvällisesti pohti.

      John le Carrén kirjoissa muuten oli yhteen aikaan copyright sveitsiläiselle yhtiölle (eikä David Cornwellille) mistä saattoi päätellä miehen kenties hyödyntävän verosuunnittelua - kauniisti sanottuna.

      Poista
  2. Ripsa17. marraskuuta 2019 klo 17.58

    Kyösti, Marjatta: minulle tuli mieleen paljon vähemmän kirjallinen viittaus arpakuutioon. Se on Carl Barks'n kirjoittama/piirtämä Aku Ankka, eli Donald Duck, joka nykyisen kaimansa lailla pyöri ympäriinsä kuin mikäkin tuuliviiri, jos nyt ylipäänsä muisti mitä piti tehdä.

    Sen Aku Ankka-vihkon tarina oli tarina höpsismistä. Siinä yhdessä kohtauksessa oli suuri liikenneympyrä, monessa kerroksessa ja monelta suunnalta tulevalle liikenteelle. Aku otti noppansa ja heitti: ykkönen niin käännyn vasemmalle, kakkonen niin oikealle jne. Nyt en muuten olekaan varma siitä, heittikö Aku noppaa vai kolikkoa. Mutta idea on muuten ihan sama.

    Joka tapauksessa oli kyse siis höpsismistä, jonka saloihin Akun perehdytti joku hämärämies. Semmoinen täysverinen roisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara18. marraskuuta 2019 klo 9.19

      Hah, joo, ehkä Barks oli lukenut filosofeja, jotka maalailivat sattumasta yksilön vapauttajaa, siis vapautumista omista ennakkoasenteistaan. Onko se höpsismiä - en tiedä.

      Yhteiskunnassa - jossa Big Datalla - meitä vahditaan yhä tiiviimmin, tällä noppajutulla voisi sekoittaa kaikkien seuraajien pasmat. Kun menet Prismaan (esimerkiksi), et ostakaan sitä mitä yleensä ostat, vaan annat nopan päättää mitä syöt ja juot. Ja seuraavana päivänä päätät nopalla mihin kauppaan ylipäänsä menet. Ja kirjastosta lainaat sen kirjan johon nopan silmä osoittaa. Vähitellen profiilisi on niin arvaamaton ettei kukaan pysty ennakoimaan seuraavaa askeltasi.

      Poista
  3. Kyösti Salovaara18. marraskuuta 2019 klo 9.32

    Mennäkseni sivuraiteelle perille päästäkseni, tein haun sattumanvaraisesti päättämisestä ja törmäsin Guardianissa julkaistuun Oliver Burkemanin kolumniin vuodelta 2014. Siitä pari lainausta alkukielellä:

    "The other day, US neuroscientists published details of experiments on rats, showing that in certain unpredictable situations, they stop trying to make decisions based on past experience. Instead, a circuit in their brains switches to “random mode”. The researchers’ hunch is that this serves a purpose: past experience is usually helpful, but when uncertainty levels are high, it can mislead, so randomness is in the rats’ best interests."
    ...

    In certain walks of life, the usefulness of randomness is old news: the stock market, say, is so unpredictable that, to quote the economist Burton Malkiel, “a blindfolded monkey throwing darts at a newspaper’s financial pages could select a portfolio that would do as well as one carefully selected by experts”."
    ...
    "Generally, as Michael Schulson put it recently in an Aeon magazine essay, “We take it for granted that the best decisions stem from empirical analysis and informed choice.” Yet consider, he suggests, the ancient Greek tradition of filling some government positions by lottery. Randomness disinfects a process that might be dirtied by corruption."
    ...

    "Randomness can be similarly useful in everyday life. For tiny choices, it’s a time-saver: pick randomly from a menu, and you can get back to chatting with friends. For bigger ones, it’s an acknowledgment of how little one can ever know about the complex implications of a decision. Let’s be realistic: for the biggest decisions, such as whom to marry, trusting to randomness feels absurd. But if you can up the randomness quotient for marginally less weighty choices, especially when uncertainty prevails, you may find it pays off."

    VastaaPoista
  4. Ripsa18. marraskuuta 2019 klo 20.28

    Kyösti, pitkä huokaus tuohon perään! Meillehän on kauan selitetty että maapallo ei tuhoudu kokonaan vaan rotat ja torakat säilyvät hengissä. Ja ilmeisesti jotain muutakin. Ihminen olisi sen teorian mukaan liian monimutkainen tyyppi, eikä siis selviäisi atomipommista tai ilmastokatastrofista.

    Sitten tuli mieleen epäillä tutkimusta. Nuo eläimet ovat koe-eläimiä. Niiden päät ja muukin fysiikka on sotkettu kertakaikkiaan. Sitä paitsi niitä ottaa päähän että ne joutuvat olemaan koekaniineja vaikka eivät kaniineja olekaan.

    Disneyn piirrettyjen tyypeistä Barks minusta edelleen vaikuttaa parhaimmalta visuaalisten juttujen kertojalta siinä firmassa. Sitten tykkään siitä sen takia, että se kertoo Oregonista, josta se on kotoisin. Siellä kun olen itsekin asunut. En ihmettelisi vaikka olis lukenutkin. Barksista on kirjoitettu elämänkertaopuskin, mutta en ole kuin selannut sitä. Disney halusi että ihmiset kuvittelisivat Disneyn itsensä piirtäneen ja kirjoittaneen ne sarjikset. Tuntemani oregonilaiset pitivät Barksia hienona tyyppinä.

    Mutta tuo sattumanvaraisuuden tutkimus on tietysti tarpeen. Tänne Pohjanmaalle on rakennettu jonnekin Seinäjoen lähelle Ideapark. Kun jossain viestiketjussa sanoin että en menisi vaikka maksettais, niin joku vastasi että en sitten ymmärrä ihmisten viihtymistä "erilaisessa" paikassa. Voi pyhä sylvi, sanoisin, mutta se Kekkosen vaimo oli kyllä fiksu nainen.

    VastaaPoista
  5. Marjatta Mentula21. marraskuuta 2019 klo 9.59

    Kreikkalaisten hallintopaikkojen täyttämistapa toisi meille varmaan yhtä hyvät ellei paremmat päättäjät kuin nykyään, ja paljon vähemmällä vaivannäöllä ja kuluilla.
    Sattunmanvarainen valinta pikkuasioissa voisi myös tuoda hyvää siinä mielessä, että tulisi poiketuksi totutusta.

    Ripsa, ostoskeskukset on minusta kivoja. Käyn usein elokuvissa ja syömässä meidän lähellä Veturissa. Kesällä kävin Zsar Outlet Villagessa Virolahdella ja tein onnistuneet sandaaliosotokset.
    Kouvolan keskusta on Veturin takia tyhjentynyt kaupoista, mutta tilalle on tullut pieniä ravintoloita ja kahviloita. Pääkirjasto suunnitellaan siirrettäväksi kävelykadun varrelle tyhjään liiketilaan, mihin ratkaisuun olen myös tyytyväinen, jos vain sinne tehdään myös tilat, joissa on nousevat istuimet ja mahdollisuus katsoa elokuvia, kuten nykyisessäkin kirjastossa. Tilojen käyttö muuttuu, mutta ei mitenkään huonompaan suuntaan. Ruokakauppoja on keskustassa edelleen kaksi, samoin joitain pikkuliikkeitä.
    Kauppakeskuksissa on helppo asioida räntäsateellakin. Vanhusten on helpompi liikkua sisätiloissa, viedä vaikka päällysvaatteet säilytyslokeroihin, ja lapsille on omat leikkihuoneensa.
    Huono puoli ostoskeskuksissa on työntekijöille se, että useimmissa on rasittava äänimaailma. Siinä on korjaamisen varaa.

    VastaaPoista
  6. Kyösti Salovaara21. marraskuuta 2019 klo 11.17

    Niinpä, kyllähän suomalainen kaupunki, jopa "vilkas" Helsinki on rospuuttokukausina ja talvella aika ankea maisemallisesti - ei siellä paljon huvikseen kulje (ulkona siis). Tässä mielessä katetut kauppakeskukset tuovat ikään kuin kesän keskelle talvea.

    Nythän näissä uusissa komeissa kauppakeskuksissa on paljon muutakin kuin kauppoja, esimerkiksi ravintoloita ja baareja, mikä on kivaa, mutta jos olet liikkeellä autolla, ei ravintolasta ole hyötyä jos haluat nauttia viiniä tms. sapuskan kanssa.

    Suurissa outleteissä olen käynyt parin vuoden aikana Barcelonassa, Madridissa, Lissabonin lähellä, Saksassa parissa paikassa ja tietysti Malagan lähellä vaikkei se oikea outlet olekaan (kohta sielläkin on). Pinnallisesti toteaisin ettei outleteissä ole niinkään ravintoloita kuin suomalaisessa uusissa kauppakeskuksissa, ainakaan silloin kun ne ovat kaukana keskustoista.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)