Noppamiehen maailmanloppu

[Luke Rhinehart]

Kyösti Salovaara, 2018.
Voiko maailmanloppua paeta Atlantille?
Mitä maailmanreunan takana on?

Tositarina miellyttää lukijaa. Siinä hehkuu arvoituksellisuus. Kysymys on tarinasta, siis osittain fiktiosta. Mutta myös tosi on läsnä.

    Englannissa julkaistaan tänään torstaina ranskalaisen kirjailijan, käsikirjoittajan ja elokuvaohjaaja Emmanuel Carrèren (s. 1957) kirjoituskokoelma 97,196 Words. Tähän teokseen sisältyy essee Noppamiestä etsimässä. Kirjan esseet ovat ilmestyneet Ranskassa viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.

    The Guardian julkaisi viime viikolla lyhennetyn version tuosta esseestä. Siinä Carrère selvittelee amerikkalaisen Luke Rhinehartin arvoitusta. Hän lähtee liikkeelle Rhinehartin kulttikirjasta The Dice Man (1971) ja lukee sitä omaelämäkerrallisena tosikertomuksena, niin kuin monet ovat lukeneet, mm. Suomessa Merete Mazzarella teoksessaan Elämän tarkoitus. The Dice Man on sekä arveluttava että koukuttava teos. Mazzarella paheksuu sen elämänasennetta enkä ihmettele lainkaan.

    Luke Rhinehartista tulee heti mieleen jännitysromaani Pelastukoon ken voi, joka julkaistiin Suomessa syksyllä 1983, samana vuonna kuin Yhdysvalloissa.

Joskus, tosin harvoin, kirjoista pääsee keskustelemaan itsestäänselvyyksien ohi.

    Lokakuussa 1983 Eino Leinon seuran kokouksessa virallisen ohjelman jälkeen ”meidän pöydässä” tuli puheeksi kirjat, joista ei yleensä puhuta. Tarkoitus oli välttää kehumasta itsestään selvyyksiä, kuten Joycen Odysseusta, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Tolstoin Sotaa ja rauhaa tai Chandlerin Pitkiä jäähyväisiä.

    Kerroin lukeneeni juuri ilmestyneen Luke Rhinehartin romaanin Pelastukoon ken voi ja sanoin, että se saattaa olla syksyn tärkein romaani. Minua vastapäätä istuva Seppo Loponen, yleensä rauhallinen ja tuumaileva kaveri, hyppäsi melkein seisomaan ja huudahti: ”Noppamies!” Sen jälkeen Loponen ryhtyi ylistämään Luke Rhinehartin teosta The Dice Man. Hän kertoi suomentaneensa sen 1970-luvulla.

    Minä en tietenkään ollut edes kuullut Noppamiehestä. Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjoitin Rhinehartin jännäristä Pelastukoon ken voi kiittävän arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin.

    ”Rhinehartin jännittävän ja hienon romaanin alkuperäinen nimi Pitkä matka takaisin sopii teoksen hengelle ja merkitykselle paremmin kuin suomennoksen tylsä Pelastukoon ken voi”, sanoin Demarissa marraskuun lopulla. ”Romaanissahan kerrotaan, kuinka pienehkö amerikkalaisseurue pakenee purjeveneellä Yhdysvaltain aloittaman ydinsodan kauhuja. Pako alkaa luhistuvan sivilisaation sydämestä ja päättyy jonnekin maailmanreunan taakse… Rhinehartin romaanissa korostetaan sitä konfliktia mikä väistämättä syntyy maailman tuhonneiden suurvaltojen ja muun, sinänsä syyttömän maailman välille… On ehkä liioittelua sanoa Rhinehartin romaania syksyn käännöskirjallisuuden merkkitapaukseksi. Mutta paljon muutakaan ei voi sanoa. Se on merkkitapaus. Voiko seikkailuromaani olla merkittävä?”

    Kirjoituksessani ihmettelin kuka tämä Rhinehart on. Jännityskirjallisuuden vuonna 1980 ilmestyneestä ”raamatusta” häntä ei löytynyt, sillä eihän maineikas Noppamies ollut jännäri. ”Voi olla että Luke Rhinehart on George Cockcroft –nimisen miehen kirjailijanimi”, arvelin Demarin arvostelussa.

    Päätin kirjoitukseni lainaamalla Loposta: ”Tuota Noppamiestä Seppo Loponen piti loistavana teoksena, jolla oli kaikki kulttikirjan ominaisuudet. Hieman samaa makua on tässä uudessakin romaanissa. Se pitää lukea. Kuuluu asiaan lukea hyviä ja vaikuttavia kirjoja. Tänään täällä Suomessa.”

Päällys: Eeva Mehto.

1960-luvun loppupuolella Luke Rhinehart työskenteli psykiatrina New Yorkissa ja oli kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä, aloittaa Emmanuel Carrère esseensä. Asiakkaiden väkivaltaiset pakkomielteet tuntuivat yhdentekeviltä. Mene ja tapa vaimosi, jos siltä tuntuu, Rhinehart olisi halunnut sanoa asiakkaalleen. Jos haluat raiskata ja tappaa pikkutytön, siitä vaan, kunhan et rasita minua fantasioillasi.

    Rhinehart ihaili psykiatrikollegansa kaunista vaimoa Arlenea. Hänen teki mieli, mutta hän ei uskaltanut. Sitten hän päätti heittää noppaa. Jos tulee joku silmäluku kakkosesta kuutoseen, pesen hampaani, otan pari aspiriinia ja menen nukkumaan vaimoni viereen. Jos tulee ykkönen, menen Arlenen luo ja rakastelen hänen kanssaan.

    Noppa antoi ykkösen. Rhinehart meni Arlenen luokse. Rakasteli tämän kanssa ja palasi kotiin muuttuneena miehenä.

    Myöhemmin hänen poikansa kertoi, että muuan koulukaveri kiusasi häntä. Isä kehoitti poikaa kirjoittamaan paperille kuusi asiaa mitä hän halusi tehdä. Yksi niistä oli kiusaajan pahoinpitely. Sen jälkeen isä neuvoi poikaansa käyttämään noppaa. Jos tulisi ykkönen, hän menisi hakkaamaan kiusaajansa. Niin tapahtui. Kotiin palattuaan poika pyysi nopan itselleen. Hän oli muuttunut, vapautunut.

     Vaimonsa hylkäämä Luke Rhinehart ajautui vähitellen noppansa kanssa yhä syvemmille ja kyseenalaisemmille vesille, vaikka hän olikin löytänyt uudenlaisen vapauden: sattuman tottelemisen. Lopulta hän perusti "Totaalisen satunnaisuuden kokeilukeskuksia" levittääkseen uudenlaista vastakulttuuria. Niistä tuli samanlaisia skandaalimaisia, sivilisaatiota uhkaavia järjestöjä kuin Timothy Learyn narkkariyhteisöt tai Charles Mansonin satanismia ja kommunismia lietsovat ”opintopiirit”.

    Lopulta, niin kuin Carrère kertoo, FBI pidätti Luke Rhinehartin ja tämä vietti 20 vuotta vankimielisairaalassa.

No, tämä oli tositarinan tarina.

    Nykyhetkessä – vaikka Carrèren esseessä ei käy tarkalleen ilmi että minä vuonna, luultavasti 2014 – Carrère sai nopeasti selville, että Luke Rhinehart on Albanyssa, New Yorkissa 15.11.1932 syntyneen George Cockcroftin kirjailijanimi. Netistä löytyi kirjailijan kotisivu ja yhteystiedot. Kirjailija johon Carrère oli ihastunut 16 vuotiaana oli yhä hengissä, ja hänellä oli email-osoite.

    Carrère oli mielikuvissaan ajatellut, että Luke Rhinehart on Carlos Castanadan, William Burroughsin ja Thomas Pynchonin ruumiillistuma, mutta nyt netissä olevassa kuvassa stetsonpäinen Cockcroft vaikutti enemmänkin sarkastisen luisevalta lännenmieheltä.

    Carrère sopi haastattelusta. Hän saapui New Yorkiin. Siellä stetsonpäinen Cockcroft oli vaimonsa Annin kanssa vastassa. He ajoivat vieraansa kanssa Albanyyn perheen hienolle kartanolle.

    Kun Carrère kysyi Cockcroftilta psykiatrin ja psykoanalyytikon ammatista, tämä kertoi olevansa englanninkielen opettaja. Noppamiehen kansiteksissä kyllä kerrottiin, että kirjailija on psykiatri, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Kävi ilmi ettei juuri mikään Luke Rhinehartin ”elämästä” muistuttanut George Cockcroftin perhe-elämää. Annin kanssa hän meni naimisiin 1956 ja parisuhde jatkui yhä sopuisana. Heillä oli kolme poikaa, tavallisia Budweiserista tykkääviä amerikkalaispoikia ruutupaidoissaan. Yksi pojista oli puuseppä, toinen talomaalari. Kolmas poika asui vanhempiensa kanssa, koska sairasti skitsofreniaa.

    Cockcroftit asuivat 1960-luvulla Mallorcalla, missä George opetti amerikkalaisessa koulussa englantia. Siellä hän kirjoitti neljä vuotta Noppamiestä. Elämä Baleaareilla oli 60-luvulla villiä, mutta George ei harrastunut huumeita eikä ollut uskoton.

    Mallorcalla Cockcroft näytti Deiàn kylässä (joka muuten oli mm. englantilaisen runoilijan Robert Gravesin kotikylä) käsikirjoitusta eräälle englantilaiselle kustannustoimittajalle ja tämä innostui. Cockcroft sai kustannussopimuksen ja kirjan filmausoikeudet myytiin heti Paramountille. Näillä rahoilla perhe osti maatilan Albanystä, läheltä Georgen syntymäkotia.

    Emmanuel Carrère hämmästyi kohdatessaan tavallisen ihmisen eikä 1960-luvun vastakulttuurien sekoittamaa kestohippiä. 

Todellisuus näytti paljon arkisemmalta kuin Luke Rhinehartin elämä. ”Mutta mitä minä lopultakaan tiedän todellisuudesta?” Carrère ajatteli Cockcroftin tavattuaan. Kertoiko mies kaiken? Mitäpä jos hän kuitenkin heittää noppaa elämällään?

    Kun Carrère oli palannut Ranskaan, tositarina sai epiloginsa.

    Eräänä päivänä hän sai sähköpostitse uutisen, jossa kerrottiin että Luke Rhinehart on kuollut rauhallisesti ja ilman tuskia. Carrère soitti New Yorkiin esittääkseen Annille surunvalittelut. Ann vastasi puhelimeen. Kuultuaan kuka soittaa, hän sanoi että pyytää Georgen puhelimeen.

    George kertoi, että Luke Rhinehart on kuollut, ei hän. Hän keskittyisi nyt omaan elämäänsä ja karistaisi Rhinehartin harteiltaan lopullisesti.

    Mihin kannattaa uskoa?

    George Cockcroft näytti Albanyssä Carrèrelle englantilaisen gonzo- ja musiikkijournalistin Ben Marshallin dokumentin (Diceworld, 1999), missä toimittaja elää kolme kuukautta noppamiehen elämänohjeella. Siinä haastatellaan myös kirjailijaa itseään, joka stetson päässään saarnaa kuin televisioevankelista: ”Vietät tylsää elämää, orjan elämää, sellaista joka ei tyydytä sinua, mutta siitäkin on olemassa ulospääsy. Tarvitset vain nopan. Anna mennä, antaudu nopalle ja huomaat että elämäsi muuttuu, sinusta tulee jotakin mitä et osannut edes kuvitella.”

    Ehkäpä monet ovat noudattaneet Luke Rhinehartin ohjetta. Antaa sattuman viedä… Noppamiehen väkivaltaisista fantasioista ja niiden toteuttamisesta näkee yhä kopioita jännityskirjallisuudessa. Esimerkiksi ruotsalaisen Stefan Ahnhemin Fabian Risk -romaaneissa Noppamiehen elämänohjeita noudatetaan vastenmielisellä pieteetillä.

    Mitä sitten kävi Seppo Loposen Noppamies-suomennokselle 1970-luvulla? Puhuttiinko siitä kahviloissa ja kodeissa? Tuliko romaanista vuoden tapaus?

    Ei puhuttu eikä tullut. 

    Loponen kertoi syksyllä 1983, että kustantaja (A-lehtien kustannusfirma) ei julkaissut romaania. Kenties sitä pidettiin arveluttavana. Lopulta kustantaja hukkasi käsikirjoituksen joten Loponen ei voinut tarjota sitä muuallekaan. Noppamies suomennettiin "uudestaan" 1995, kustantajana Pikku-idis.

    Tositarinoilla on puolensa. Ne viehättävät lukijaa, koska lukija ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua.

Kyösti Salovaara, 2019.
Onneksi fiktio on fiktiota - eikö?

---

Emmanuel Carrère: Who is the real Dice Man? The elusive writer behind the disturbing cult novel. The Guardian, 7.11.2019.

Luke Rhinehart: Pelastukoon ken voi. (Long Voyage Back, 1983.) Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1983.

Kyösti Salovaara: Merimatkalla lopun jälkeen. Suomen Sosialidemokraatti, 26.11.1983.

Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2018.

Suuri on suurta ja pieni on pientä ja siinä välissä kaikki muu.

    Jos pienistä asioista voisi päätellä suuret ja suurista kykenisi päättelemään pienet, elämä olisi helpompaa tai ainakin yksinkertaista.

    Yksityiskohtiin syöksyminen ei pelasta.

    Kauas mennessä eksyy.

    Mutta sellaistahan elämä on, suurin piirtein ja pienin kaartein.

    Ollaan ”kotkanpoikii ilman siipii” ja meitähän ”maailman myrskyt keinuttaa”.

    Toiset menee, ja toiset jää rannalle ruikuttamaan.

    Satakielen jo kuulin. Tervapääskyjä odottelen.

Ihan vakavasti puhuen ”yksi nykytieteen suurista haasteista on kartoittaa, kuinka yksinkertaisuus ja monimutkaisuus, säännönmukaisuus ja sattumanvaraisuus, järjestys ja epäjärjestys sekoittuvat kiivettäessä portaita ylös alkeishiukkasfysiikasta ja kosmologiasta monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien maailmaan”.

    Näin kirjoitti Nobelpalkittu teoreettinen fyysikko Murray Gell-Mann teoksessaan Kvarkki ja Jaguaari (1994).

    Onko lisääntyvä monimutkaisuus siis muovannut ja pelastanut myös meidät, ihmisen ja ihmiselämän ja kaikki kultuurit? Monimutkaista järjestystä entropiassa?

    Gell-Mann kuitenkin ennustaa, että yhä monimutkaisempien muotojen ilmaantuminen loppuu vähitellen. Taannutaan vähäisempiin monimutkaisuuksiin. ”Lisäksi olosuhteet eivät enää ole otollisia monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien olemassaololle. Jopa yksilöllisyys voi vähetä, kun hyvin määritellyt yksilölliset oliot harvenevat kiihtyvällä vauhdilla.”

    Kun päästään robottien ja tekoälyohjelmien ”vapauttavaan” olotilaan, Haluatko miljoonääriksi -ohjelma alkaa tuntua tieteeltä ja Putous syvälliseltä taiteelta.

    Suurin piirtein ja pienin kaartein: ”Taakse jäivät, nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa.”

Voiko yhdestä romaanista päätellä, millaista kaunokirjallisuus on? Pystyykö kaunokirjallisuuden kuvaamaan luettelemalla yksittäisten teoksien yksityiskohtia?

    Mahdoton tehtävä, mutta sitä yritetään jatkuvasti. Pahinta lienee että romaaneja yritetään verrata toisiinsa kuin kauniita hevosia ja rumia miehiä.

    Englannissa jännityskirjallisuutta myydään enemmän kuin mitään muuta kirjallisuuden genreä.

    Tästä johtuen The Guardian kyseli tunnetuilta huippudekkaristeilta (perusteluineen) mikä salapoliisiromaani jokaisen pitäisi lukea, siis ainakin se.

    Lista on monimuotoinen, mutta ei yllätä.

    Sinne tuli mm. Agatha Christien Kohtalokas viikonloppu, Daphne du Maurierin Rebekka, Dennis Lehanen Menneisyyden ote, Dorothy B. Hughesin Loppuunajettu, Lee Childin Tappotahti, Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset, Ross Macdonaldin Liikkuva maali, Wilkie Collinsin Kuunkivi, Arthur Conan Doylen Baskervillen koira, Philip Kerrin A Quiet Flame, Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley, John le Carrén Täydellinen vakooja, Martin Cruz Smithin Gorkin puisto, James M. Cainin Vahinko kaulassa ja Nicolas Freelingin Kuolema Amsterdamissa. Myös Dostojevskin, Dickensin ja Nabokovin tunnetuimmat teokset luokiteltiin ”dekkareiksi”.

    Yllättävän moni listalle päässeistä on suomennettu. Tarkoittaa ettei Suomessa ajeta jälkijunassa, mitä käännöskirjallisuuteen tulee - tai ei ajettu takavuosina.

    Mutta jos lukee edellä mainitut romaanit, voiko niistä päätellä millaista kaunokirjallisuus tai jännityskirjallisuus on ylisummaan vai pelkästään sen millaista jännityskirjallisuus on parhaimmillaan? Ja vaikka olisi samaa mieltä mistä tahansa, niin onko esimerkiksi Donna Leonin valitsema Liikkuva maali Ross Macdonaldin merkittävin teos? Leon kyllä perusteli kauniisti ja osuvasti Macdonaldin proosan hienot puolet, mutta eiköhän ne ilmene parhaiten joissakin muissa teoksissa kuin Liikkuvassa maalissa.

    Ann Cleevesin valitsema Kuolema Amsterdamissa on hieno, inhmillinen dekkari. Mielenkiintoista sekin on, että alkuteoksen nimi on Love in Amsterdam (1962). Onko kuolema suomalaiselle rakkauden synonyymi? Vai yrittikö suomalaisen laitoksen kustantaja kömpelön näppärästi viitata Thomas Manniin?

Kyösti Salovaara, 2018.

Miten kirjoja (taideteoksia ylipäänsä) pitäisi arvottaa? Onko olemassa universaali arvojärjestys? Jos on, mistä arvottamiskaavan löytää? Myydäänkö sellaisia kirjakaupassa? Vai tuleeko mennä yliopistoon kyselemään?

    Tietääkö esimerkiksi Antti Majander minua paremmin hyvän romaanin tuntomerkit? Entäpä Jukka Petäjä, joka tietää amerikkalaisesta kirjallisuudesta hemmetin paljon?

    Kysymys kuuluu: Voiko yksilön yksityisen taidekokemuksen yleistää? Ilmentääkö yksilöllinen kokemus näkymättömän mutta vahvan säännönmukaisuuden?

    Jos ilmentää, niin eikö "säännönmukaisuus" pitäisi pystyä kirjoittamaan yksikäsitteiseksi ”taideteoksen-ymmärtämisen-kaavaksi-ja-funktioksi”? Tai ainakin algoritmiksi.

    Kukaan ei pysty.

    Ei ole pystynyt tähän mennessä.

    Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ”erityisiä” kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan.

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

    ”Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.”

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ”luovalta taiteilijalta”.

    Viisaskin menee vipuun, kuten meillä tavallisilla ihmisillä on tapana naureskella viisaiden selän takana.

Suurin piirtein ja pienin kaartein: Sellaistahan elämä on!

    Juha Vainio syntyi Kotkassa 80 vuotta sitten, 10.5.1938.

    Hän kuoli Sveitsissä 52 vuotiaana, 29.10.1990.

    Junnun laulut eivät kuole: "Hiljainen hanuri, muistoja vaan / Pöytään soi yksinäisen / Muutoin en tässä mä istuisikaan / Ellen ois muukalainen / Ystävä, seuraani hetkeksi jää / Vaikka oot tuntematon / Kerran mun purjeeni tummuneet nää / Olleet myös valkeat on."

    Kenties Kotkan pojalla ei ole siipiä, mutta ei Kotkassa kunnon kundia päähänkään potkaista.

    Kun laulaja jää rannalle ruikuttamaan parhaan kaverin seilatessa maailman merille, hän ihmettelee itsekin osaansa.

    Aallot ovat kuin riimejä jotka vievät mukanaan.

    Vasta myöhemmin rannalle jäänyt tajuaa, että kullakin on osansa ja että jonakin päivänä jokainen meistä on ”albatrossi joka lepäämättä liitää / Se sinun sielusi on juuri kukaties / Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää / Jos teen työni kuten vanha merimies”.

Kyösti Salovaara, 2018.