[ja takana pimeää valoa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Persona, Barbarotti ajatteli yhtäkkiä. Hän oli nähnyt enintään seitsemän tai kahdeksan Bergmanin elokuvaa, mutta Persona oli yksi niistä. Mitä tuo sana tarkoittikaan? Naamiota, joka peitti ihmisen todellisen luonnon… tai jotain sinne päin.
- Håkan Nesser: Koston jumalatar, 2020.
Valkoinen paperi
tyhjä kangas
harmaa näyttö:
merkityksettömiä pintoja.
Kunnes niille ilmestyy
viivoja, värejä
kirjaimia, sanoja.
Vaikka todellisuuden tavoittelu epäonnistuu
melkein aina.
Leikitään että ei.
Sanasta härkää
ja sarvesta miestä.
Jos kysytään
miltä tuntuu.
Niin kuin höyläämättömästä
laudasta sateessa,
vastaat ollaksesi nokkela.
Mutta tajuat heti ettet
ilmaise sisäistä tunnetta
koska sille ei ole sanoja.
Pinta on,
sen voi maalata tai kirjoittaa
mutta sisus puuttuu, pimeä, valoisa.
Katsoessasi sisällesi
vetoat ulkopuolelle
maalaamaton lauta sateessa,
tämän tajusi Georges Bataille.
Sisäistä minää
ei voi kuvata sisältäpäin
ulkona kaikenlaista moskaa,
sanojen kuonaa, värien sameus.
Tietysti laudan voi maalata
sen voi höylätä
ja säilyttää kuivassa paikassa.
Mutta entä sielun metafora?
Sisällä, tajunnassa, piilossa
odottaa että sana keksitään.
Epätodennäköistä!
Puusepät tekevät puutöitä
kirjailijat sanahommia
ollakseen elossa.
Karim Benzema tekee maaleja
juoksee maalia kohti
ollakseen elossa.
Tekijä ja tulos,
ovatko ne toisiaan?
Vai pelkästään pintojen kosketus
hipaisten?
Amerikkalainen kirjailija Patricia Highsmith
sanoi ettei Raymond Chandlerista saa selkoa:
”Chandler tuntuu epäloogiselta, hänen elämänsä ei
lyö yksiin sen kanssa mitä hän kirjoitti. "
Erisuuntaisten pintojen ristiriita?
Miksi elämän pitäisi selittää
kirjailijan kirjoittama fiktio?
Tai fiktion
eletty elämä?
Puhumattakaan pallosta
jonka Benzema potkaisi maaliin.
Toiveajattelua?
Olipa Highsmith itsekin
vähintään outo
kirjoittaessaan moraalittomia
jännäreitä.
Mutta ne tuntuvat silti
virkistävän huumorintajuisilta,
Muukalaisia junassa ja Ripley
joka tappaa hyvässä tarkoituksessa.
Kun luemme elämäkertaa
mitä haluamme lukea
ja tietää?
Juoruja?
Kun saamme tietää
että kirjailija oli paskiainen
toksinen mies munaskuitaan myöten
pitääkö hänen romaaninsa arvioida uudestaan?
(Ennen ei, nyt kyllä, huomenna ei missään nimessä!)
Jos kaikki pinnat ottaa tosissaan
ja luulee että leikkauskohdassa on totuus
tulee huijatuksi.
Sitäkin haluamme.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Málagan Picassomuseo. Kun katsot Picassoa, kuka katsoo sinua takaisin? |
Toksinen on sanoista ärsyttävin
merkitysmuodeista ällöttävin.
Näin ei puhu Zarathustra
vaan mies.
Nykymediassa toksinen
tarkoittaa miehistä asennetta
tuomittavaa kiireestä kantapäähän.
Kun film noir
kuvasi naisia
jotka saivat miehet tekemään rikoksia
naisen tuoksun tuntiessaan,
ei nainen ollut toksinen
vaan femme fatale.
Oliko film noirin
kohtalokas nainen
esifeministi, miehen alistaja?
Pablo Picasso, Málagan poikia,
kuoli 50 vuotta sitten
juhlittu taiteilija
paskamainen mies, sovinisti kaikissa väreissä.
Nyt kerrotaan
Picasson maalausten hinnat
laskevat huutokaupoissa.
Eikö Picasso olekaan merkittävä modernisti?
Jos taidetta ei ole
se mikä näkyy, mitä luetaan, mitä katsotaan mitä
kuunnellaan,
niin mitä hemmettiä se sitten on?
Taidemaalarin sotkuiset pöksyt ja
huonosti pesty tukka?
Tupakan tumppi ajan virrassa?
Irvistys pimeässä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Viime sunnuntaina Espanjan televisio
se julkisesti rahoitettu
esitti pääuutisissa pätkiä edellisen illan euroviisuista
Loreenia toistaen, oman tähtensä
Blanca Paloman kohtaloa surkutellen.
Loreenin voimalaulusta ei tietenkään
saanut tolkkua – paitsi silmillä.
Sitten uutiset leikkasivat suoraan
Frank Sinatran balladeihin,
koska Sinatran kuolemasta tuli sunnuntaina 25 vuotta.
Laulut ja runot ovat pintaa
takana pimeys.
Jokaisesta Sinatran lausumasta, laulamasta,
sanasta sai selvän, ymmärsi kaiken.
Joskus ennen laulajat tulkitsivat todellisuutta.
Nyt he ovat sitä itse epäselvästi.
Entistä ei kannata kaihota
se on kalteva pinta
itseensä kääriytyvä.
Melkein on puoliksi muistettu
toinen puoli kadonnut
usvaan.
Just melkein 66 vuotta sitten
Manuel Prieto loi pienessä Atlantin rantakaupungissa
mainoshärän Osbornen viinitalolle
ja sen Veterano brandylle.
Tien varsille pystytetyistä Osbornen
härkäpatsaista tuli kansallinen perinnekuva,
espanjalaisuuden symboli
vaikka kukaan ei tiennyt merkityksiä.
Tänään noita Veterano-härkiä
on enää 92 tien varsien kukkuloilla
kuvaamassa espanjalaisuuden pintaa
kun viimeinkin luhistuu
mistä sitten tiedetään millaista ennen oli?
Pimeys? Valo? Usva?
Mitä kauemmin katsot Picasson maalausta
sitä vähemmän tajuat
tarkoituksesta.
Ehkä niin taiteilija tarkoitti.
Jospa kaikki on
vitsiä
sovinistin huikaiseva näky
hänen oman mielensä pimeään.
Sekin kannattaa ottaa
fiktiona.
Sanoisi Bataille,
Picasson kanssa jutellessa.
Eräässä dekkariarvostelussa
parahdettiin että boomereiden pitäisi muuttaa
asenteitaan.
Ei sanottu miksi.
Eikä sitä että ajattelevatko kaikki boomerit
samoin.
Kuinka paljon paremman
yhteiskunnan me olisimme
voineet tehdä?
Melkein huvittaa.
Kun meitä boomereita
höyläämättömiä lautoja sateessa
jaksetaan koko ajan syyttää jostakin
ja ainakin eletystä elämästä.
Huvittuneena luen lehtiä.
Joissa nyt juhlitaan Cannesin elokuvafestivaalia
Ranskan Rivieralla, kertomalla että
festivaalin 76. ”painos” on pelkkää
veteraanien juhlaa!
Tänä vuonna Cannesin valkokankaalla hehkuu
veteraanien taide, kuten tekee
Ken Loach (86 v), Marco Bellocchio (83), Wim Wenders (77)
ynnä Catherine Breillat (74), Nanni Moretti (69), Catherine Corsini (66)
ja Aki Kaurismäki (66) sekä Todd Haynes (62)
eikä unohdeta Martin Scorsesea (80)
eikä iki-indyä Harrison Fordia,
joka kohta täyttää 81 vuotta.
Yhtä kaikki,
kulttuuri on pintaa
usein kahdessa ulottuvuudessa
takanaan syvä pimeys
jota en ymmärrä valossa.
Koskaan.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti