Älä tuijota palloa

[vaan katso peliä!]

Kyösti Salovaara, 2021.
Sanotaan: Parlamentti on kansan pienoiskuva.
Kysytään: Onko se myös jalkapallopelin metafora? 

Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisen perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Jalkapalloon ei ole olemassa mitään oikeaa vastausta.    

- Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli, 2013.

Ihmiset puhuvat sanoakseen jotakin. Paitsi poliitikot jotka sanovat jotakin puhuakseen.

    En eksytä vaan kuuntelen.

    Viime lauantaina ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kehotti Ylen ykkösaamussa ”katsomaan tiukasti palloon” seuratessamme kansainvälisen politiikan värähdyksiä. Aaltolassa on runoilijan iskua, toisin kuin pääministerissämme, mutta myös suorapuheinen Sanna Marin on toistanut samaa oppia: Täytyy pitää katse pallossa. Ei saa vilkuilla sivuille, hämääntyä epäolennaisesta.  

    Ei ole Aaltolan eikä Marinin vika, että he eivät katsele nykyfutista eivätkä kuuntele kaikenmaailman jalkapalloasiantuntijoiden analyysejä. 

    Siitä huolimatta toivoisin, että Aaltola ja Marinin pallon tuijottamisen sijaan käyttäisivät parempaa, jos kohta kulunutta viisautta: Pitää osata lukea peliä.

     Joten yritän lukea.

Niinpä vertailen vallattomasti jalkapallopeliä yhteiskunnalliseen toimintaan. Ne eivät tietenkään ole yksi yhteen. Ei kaksikaan. Enkä tarkoita että poliittinen toiminta kansallisesti tai kansainvälisesti olisi nollasummapeliä; että se minkä toinen saa, on toiselta pois.

    Voi tuntua hieman loukkaavalta sanoa politiikkaa peliksi, vaikka niinkin on sanottu. Kuka se olikaan jonka mielestä ”pelin politiikka” saa loppua?

    Lainailen tässä ajatuksia ja faktoja Chris Andersonin ja David Sallyn teoksesta Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (The Numbers Game. Why Everything You Know About Football Is Wrong, 2013. Suom. Juha Sainio. HS Kirjat, 2013.) Andersonin ja Sallyn kirja perustuu laajaan tilastolliseen materiaaliin jalkapallopelien tyypillisistä tapahtumista ja piirteistä.

    Kun kirjoitan sanan ”jalkapallo” tai ”peli” niin sanojen paikalla voisi lukea ”yhteiskunta” tai ”politiikka”, mutta myös päinvastoin. Sanoja vaihtamalla toisiin saa uudenlaisia ajatuksia, jopa toisenlaisia.

Kun hyökkäävä joukkue tekee maalin sivuvaparista tai kulmapotkusta tai laitahyökkääjän antamasta keskityksestä, melkein aina puolustaja tai puolustajat seuraavat tiukasti palloa, katse pallossa, eivätkä huomaa selän taakse juoksevaa hyökkääjää, jolle pallo kimpoaa tarkoituksella tai vahingossa.

    Puolustaja tekee virheen tuijottaessaan palloa ja unohtaessaan vierellään ja takanaan olevat pelaajat. Virheen tehnyt puolustaja ei lue peliä vaan antautuu pallolle.

    Kentällä peli on pelaajien liikettä tilassa. Myös pallottomalla liikkeelle on tärkeä tehtävä, oikeastaan tärkeämpi kuin sillä missä pallo on. Parhaat puolustajat ”aavistavat” mistä hyökkäys kohta tulee eikä se useinkaan tule siitä paikasta missä pallo juuri nyt on. Parhaat hyökkääjät ja keskikenttäpelaajat osaavat syöttää pallon sinne, missä on tilaa hetken päästä, niin ettei puolustaja ehdi millään juosta tuohon tilaan ottamaan palloa pois hyökkääjältä.

     Pelissä pitää aavistaa mitä kohta tapahtuu. Oleellista ei ole missä pallo on juuri nyt vaan se missä se on hetken päästä. Pelin ymmärtämiseen, liikkeen hahmottamiseen, pallon mahdollisten reittien arvioimiseen tarvitaan ns. pelisilmää.

     Vanha itämainen viisaus sanoi, että vain hupsu tuijottaa sormeen, joka osoittaa kuuta. Modernissa jalkapallopelissä on yhtä hupsua tuijottaa pelkästään palloa.

Jalkapallojoukkueessa on 11 pelaajaa. Kentällä on siis 22 pelaajaa ja yksi pallo. Peli kestää virallisesti 90 minuuttia, vaikka tehollista peliä, sitä että pallo kulkee pelaajalta toiselle, saattaa nykyotteluissa olla vain noin 60 minuuttia.  

   Tilastojen mukaan (Englannissa) yhden valioliigaottelun aikana pelaajat koskevat palloon noin 1300 kertaa eli 650 kosketusta joukkuetta kohti.

    Mutta yksi pelaajaa pitää palloa keskimäärin vain 53,4 sekuntia tuon 90 minuutin aikana, ja juoksee ottelun aikana pallon kanssa vain 191 metriä. Kun nykypelissä pelaajat juoksevat jopa 11 km pelin aikana, niin pallollista, pallon kanssa juoksemista on vain 1,5 prosenttia kunkin pelaajan juoksemasta matkasta.

    Yksi kosketus palloon kestää yleensä 1,1 sekuntia.

    Tämä tarkoittaa, että pelajaa pelaa jalkapalloa niin, että 99 %  peliajasta hän ei kosketa lainkaan palloon ja 98,5 % peliajasta hän juoksee pallottomana.

    Miksi sitten sanotaan, että pidä katse pallossa? Eikö olisi viisaampaa opastaa katsomaan sinne missä kukin palloton pelaaja on 99 % peliajasta?

Kyösti Salovaara, 2018.
Pallon voi kadottaa, pelaajia ei.

Nykyään puhutaan pallonhallintapelistä. Lienee tilastollisesti totta, että nykyfutiksessa se joukkue, joka pitää enemmän palloa hallussaan, voittaa. Aina tämä ei päde mutta yleensä.

     Niinpä saattaa olla pelejä joissa pallonhallintajoukkue, esimerkiksi Barcelona, koskettaa palloa 1000 kertaa ottelun aikana ja vastustaja vain 300. Yleensä Barca voittaa mutta ei aina. Voittomaalin tekemiseen riittää yksi laukaus kohti maalia.

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, sanoi modernin pallonhallintapelin muokkaaja hollantilainen Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Hyökkäys on siis parasta puolustamista. Sodassa ja futiksessa?

    Mutta myös virheet kostautuvat. Mitä auttaa että pallo on joukkueella 1000 kertaa omassa jalassa jos vastustaja tekee yhdellä potkulla maalin? ”Joukkue, joka tekee virheitä korkeintaan 15-18 prosenttia toimistaan, on voittamaton”, sanoi puolestaan Kiovassa syntynyt Valeri Lobanovski, huippuvalmentaja hänkin.

     ”Pataljoona koostuu yksilöistä, joista kaikkein vähäpätöisin saattaa viivyttää asioita tai saada ne jotenkin epäonnistumaan”, totesi Carl von  Clausewitz. Hän ei puhunut futiksesta vaan sodasta. 

    Mutta Clausewitzin huomio pätee myös jalkapalloon. 

    Tilastonalyysin perusteella Anderson ja Sally toteavat, että ”jalkapallo on heikkojen lenkkien peli”. Supertähdet tuovat loistetta kentälle, mutta he eivät ratkaise kuitenkaan voittajaa, yleensä.

    ”Vahvat lenkit eivät voita otteluja”, Numeropelissä päätellään. ”Heikot lenkit häviävät niitä.”

    Mitä tuo tarkoittaa politiikassa, kotikutoisessa tai kansainvälisessä?

Pallonhallintapeliä pidetään kauniina, esteettisesti innostavana. Kun pallo kulkee sukkelasti pelaajalta toiselle, joukkueen yhteistoiminta nousee yli kaiken muun. Mikään ei ole vahinkoa, kaikella on tarkoitus.

    Muistuttaako pallonhallintapeli modernia ideaa hyvästä yhteiskunnasta? Kaikki ovat mukana, ketään ei jätetä. Ei hyökätä ruhjomalla vaan leppoisasti palloa siirtelemällä, ottaen huomioon vastustajan liikehdintä kentällä samassa tilassa.

    Mutta myös toisella tavalla pelataan. 

    Jos edellistä, pallon siirtelyyn keskittyvää pelitapaa kutsutaan valon peliksi on myös varjon peli. Tämän pelitavan ”pimeyden ruhtinaana” pidetään portugalilaisvalmentaja José Mourinhoa. Tällä hetkellä AS Romaa valmentavan Mourinhon luoma ylivarovainen pelitapa näyttää olevan häviöllä, mutta suhdanteilla on tapana muuttua, entinen saattaa kohta olla nykyisyyttä.

    Jokunen vuosi sitten The Guardian -lehden kolumnisti Jonathan Wilson kokosi yhteen Mourinhon vastavirtapelityylin seitsemän kulmakiveä. Niiden lukeminen havahduttaa, melkein järkyttää esteettiseen peliin ihastunutta futisfania. Mutta jospa kysymys on myös yhteiskunnasta, entäpä jos politiikkaa tehdäänkin Mourinhon opeilla salakavalasti menestyen.

    Tässä  ”pimeyden ruhtinaan” pelikirjan aksioomat:

        1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

        2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

        3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on

            parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

       4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

       5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

       6. Palloa pitävä pelkää.

       7. Siksi palloton on vahvempi.

    

Kyösti Salovaara, 2018.
Peli jatkuu vaikka pallo ei ole kenenkään hallinnassa.