[jotain jossain]
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.
…
Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.
- Franz Kafka
Joopa joo - jossain joku sanoi jotain.
Olen tätä miettinyt aikaisemminkin. Viime viikolla taisin ihmetellä ajatusten alkuperää.
Kuka puhuu kun joku puhuu?
Onko se katu niin kuin eräässä James Baldwinin romaanissa vai metsä niin kuin suomalaiset nykyään pyrkivät fiktiossa kertomaan?
Maa ja taivas kohtaavat äänekkäästi?
Hölötetään, jupistaan, nauretaan kun käpy tippuu päähän.
Kannattaa kuitenkin varoa.
Ettei eksy omilta jalanjäljitään.
Ajetaan kohti pohjoista.
Jossain napapiirin tienoilla tulee vastaan busseja, joiden ”linjakilvessä” lukee Canterbury.
Mieleen tulee tietysti Canterburyn tarinat, heiveröinen aavistus riehakkaasta.
Tunturiin päästyä puretaan tavarat autosta. Kiirehditään syömään.
Onko keittiö auki? Kysytään tunturin laskettelurinteen alapuolella sijaitsevassa ravintolassa.
On auki, ravintolassa sanotaan, mutta kohta alkaa yksityistilaisuus.
Ehtiikö syödä pizzat?
No ehtii, kunhan ette jää aterioimaan pitkän kaavan mukaan.
On vilkasta näin joulun aikaan?
Joo, kohta tänne tulee Canterbury-matkanjärjestäjän brittiseurue, 130 henkilöä.
Pizzaa syödessä ravintola alkaa täyttyä brittiperheillä.
Wikipedia kertoo, että Geoffrey Chaucerin runomuotoisissa keskiaikaisissa tarinoissa lontoolaisessa kapakassa päätetään yks’kaks lähteä pyhiinvaellukselle Canterburyyn. Matkalla kerrotaan tarinoita.
Ovatko englantilaiset lapsiperheet ”pyhiinvaelluksella” suomalaisessa tunturimaisemassa?
Pizzan jälkeen ulos tuuliseen pakkasilmaan. Hetkeä myöhemmin taivaalla roikkuu revontulien häntiä.
Joku saattaa tuntea pyhän hetken taivaalle katsoessan.
Jossain.
Tieteestäkin kuulee talvisia tarinoita.
Korjaan: kuulee tositarinoita.
Joku on Englannissa tutkinut porojen näkökykyä. Kertoi Tekniikan Maailma 19.12.
Yllättävä tulos saatiin. Porojen silmä on evoluution myötä kehittynyt kaamokseen sopivaksi. Sen valoa heijastava silmä muistuttaa kissan silmää. Se näkee hämärässä. Kesällä poron silmä loistaa keltaisena, talvella sinisenä.
Mutta estetiikka ei ole tärkeää. Vaan se että poro näkee hämärässä ultraviolettina hohkaavan jäkälän. Näin se löytää helpommin ruokansa lumen keskeltä. Ei tarvitse samoilla sattumanvaraisesti.
Hieno tositarina. Sinisenä loistavat silmät kaamoksen valkoisessa hämyssä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Lukijoita arvostava Robert Galbraith (oik. J. K. Rowling) viettelee tarinaan ja sen merkityksiin. Kuolema kintereillä, Otava 2023, 957 s. |
Entä kirjallisuus? Kaamosta vai etelän loputonta valoa?
Elämä on yhteensattumien salaliitto, kerrotaan Milan Kunderan sanoneen.
Kun kirjailija kirjoittaa romaanin, sitä kai on tarkoitus lukea.
Onko?
Onko tarkoitus, että lukija ymmärtää mitä lukee? Siis omalla tavallaan, omassa tajunnassaan, omassa mielen maisemassaan. En voi lukea samalla tavalla kuin sinä, enkä edes niin kuin Hentun Liisa.
Mutta joku kirjailija jossain tekee lukemisen vaikeaksi. Melkein mahdottomaksi. Lukematonta romaania ei ole olemassa, loppujen lopuksi, paitsi jos se on tarkoitus, pysyä lukemattomana.
Voiko olla toisin?
Ainakin Helsingin Sanomien Pekka Torvinen väitti että voi olla kirjoittaessaan joulukuun 10. päivänä Nobel-palkitun Jon Fossen 800-sivuisesta romaanista Septologia, jossa on vain yksi pitkä virke, ilman pisteitä ja vailla kappalejakoa.
Torvinen hehkutti täpinöissään, että ”Jon Fossen hidas proosa paljastaa sanoillaan jotain, mistä ei voi sanoa mitään, mutta ehkä silti kirjoittaa.”
Miten voi sanoa sanomatta? Kirjoittaa sanomattomia sanoja?
Monet Torvisen artikkelin lukeneet olivat toista mieltä. Minäkin olen. Joku sanoi lukevansa mieluummin Ernest Hemingwayn lauseita. Niissä pisteet ja pilkut ovat kohdillaan. Itse asiassa Hemingway sanoo niukalla kielellään paljon. Enemmän kuin Fosse?
Tunnustan tunturin juurella: jos huomaan että romaanissa on sivun mittaisia kappaleita - tai pidempiä - jätän romaanin suosiolla väliin. Miksi kiusaisi itseään? Miksi suostua kirjailijan harrastamaan kielellä kiduttamiseen? Kielellä jota ei huvita, jaksa, kiinnosta lukea? Masokismilla on rajansa.
Kiva että antoivat Fosselle Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eivät antaneet lukijoille. Selkeä kannanotto: älä lue!
Espanjassa on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Sen mukaan paperilta luettu edistää lukutaitoa enemmän kuin digilaitteelta.
Hesarissakin tämä pantiin merkille. Lehden haastattelema asiantuntija esitti kutkuttavan huomion: ”Luetun ymmärtämisen taito saattaa... kärsiä myös äänikirjoja kuluttamalla, koska kuuntelija ei näe esimerkiksi kappalevaihtoja ja välimerkkejä, jotka huomaamatta auttavat hahmottamaan tekstin merkityksiä.”
Kun kirjailija - joku James Joyce, joku Volter Kilpi tai joku Jon Fosse - jättää kappalejaon tekemättä ja on kirjoittaakseen pelkkää tajunnansanavirtaa, tajuaako hän itse tekstinsä merkityksiä?
Lukijasta puhumattakaan!
Niinpä niin.
Huomenna talvipäivä seisahtaa hetkeksi.
Sitten valo lisääntyy. Vähitellen.
Pyhän tunne valtaa mielen.
Lauseet lyhenevät, ajatus pitenee. Kun virkkeet paisuvat, ajatus karkaa kylmään avaruuteen. Tai pysyy mielen sisässä.
On se kuitenkin - joulu!
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Mielehkiintoisia hajatelmia, aatoksen kulkuja!
VastaaPoistaKafka-sitaatti on mainio, samoin varoituksesi noin laajemminkin olla eksymättä jalanjäljiltään. Seikka jota tuntuu olevan epidemianomaisesti ilmassa...
Tuon porojen silmäinmuutoksen luki suurella mielenkiinnolla HeSa.sta; luontoäiti osaa asiansa.
Kirjat on luettaviksi tehty ja kukin meistä kokee, sisäistää tekstin ja kirjailijan tarkoituksen omalla tavallaan, omien kokemustensa mukaisesti Noiden erikoisuuden tavoittelujen, kuten mainitset yhden lauseen kirjojen, ideaa on mahdotonta ymmärtää, jostainhan se viestinee, mutta mistä? Galbraithista olen samaa mieltä eikä masokismia kannata harjoittaa.
Äänikirjoista - jotka ovat oiva vaihtoehto huonoille silmille - ei ole kokemusta, mutta olisin valmis asettamaan panokseni suuremmasta hyödystä painetun tekstin varaan. Samaten uskon näppäimistöjen naputtelun sijaan käsin kirjoittamisen muistiin painavampaan voimaan ja hyötyyn. Valitettavasti kaunokirjoitusta ei enää opetettane kouluissa.
Komeita revontulia, puhtaita hankia & pyhän tunnetta eli joulua, kun se parasta on:)
Kiitos Takkutukka ja joulun pyhää sinullekin!
PoistaTietysti, jos ottaa kirjallisuuteen (taiteeseen ylisummaan) suvaitsevan järkevän ja järkevästi suvaitsevan kannan (niin kuin toki pitäisikin), niin kaikenlaiset romaanit (taideteokset) ovat yhä lailla kannatettavia, ne joita useimmat jaksavat lukea ja nekin, joita kolme ihmistä kirjailijan lisäksi lukee. Oleellista lienee että itse tietää mitä lukee (ja mitä kirjoittaa).
Tästä sitten päättyy ajatukseen - jota monet kriitikot ja taiteen tutkijat ja tuntijat - eivät oikein hyväksy: ei ole olemassa mitään universaalia (objektiivista) sapluunaa taideteoksen arvottamiseen. Pekka Torvisen artikkeli vahvistaa tuon ajatuksen, ei kiistä sitä vaikka Torvinen ehkä itse haluaisikin sen kiistää.
Tarkoittaa: se mitä vähiten luetaan, ei ole suurinta taidetta siksi että sitä vähiten luetaan. Tuommoista ajatusta - että suuri taide ei koskaan tavoita massoja - hellittään toki moniaalla taide-eliitin parissa.
Mutta, mikäpä siinä. Kaikenlaista tarvitaan. Kaikissa esitysmuodoissaankin. Ainakin joulumielellä sanottuna.
Aika usein kaunokirjallisuudessa tulevat palkituiksi kokeelliset kirjat.
VastaaPoistaOlen iloinen siitä, että Jorma Uotinen valitsi Finlandia-palkinnon saajaksi oikean romaanin, jossa ei ole mitään "diivailun" tuntua, Sirpa Kähkösen kirjan 36 uurnaa.
Jotkut brittituristiryhmät lensivät Rovaniemelle kolmeksi tunniksi. Siinä käytiin pikavauhtia läpi pukki, porot, moottorikelkka-ajelu ja lumisota. Jossain vaiheessa tietysti piti ruokaillakin, mutta poronkäristys ei tullut kysymykseen. Toivottavasti maistelivat Lapin kalaherkkuja, kampanisuja, hillaa ja karpaloa. Pyhiinvaellusmatka varmaan siinä mielessä, että lapset tapasivat Pukin, jota he eivät koskaan muutoin näe. Olisko se vähän kuin Jeesus-lapsen näkeminen?
Mukavaa Lapin joulua!
Kiitos Marjatta - ja hyvää joulua sinullekin ja läheisillesi!
PoistaNiinpä, usein tuntuu että taide-eliitti pyrkii korostamaan ja nostamaan framille taideteoksia, joilla on mahdollisimman vähän ymmärtäjiä. Eräänlaista kulttuuriegoismia sekin. Sama saattaa koskea taiteilijoitakin - julkisista apurahoista he eivät kuitenkaan kieltäydy eli rahvaan tuki hyväksytään vaikkei haluttaisikaan että rahvas lukee kirjoja, joissa on 800 sivun mittainen virke ilman keskeytyksia ja kappaleita.
Joo, matkoja ja matkailijoita on kaikenlaisia. Jokainen taaplaa tyylillään, sanottiin ennen Kotkassa kun vielä lautatarha vei saaren rannasta suuren kaistaleen.
Muutama päivä sitten espanjalaisessa laatulehdessä oli ylistävä juttu Lapista - perheen isä kertoi että koko perhe hymyili vielä kotiin Espanjaan päästyään. Seuraavana päivänä englantilaisessa laatulehdessä muun julkisuuden hahmo kertoi, että hänen yksi matkansa Lappiin lapsena muokkasi hänen koko sen jälkeisen elämänsä aivan uuteen suuntaan.
Kun koronaepidemia iski Suomeen, Lapissa itkettiin kadotettuja turisteja. Nyt sitten kuulee yhä useammin itkua siitä, että turisteja tulee liian paljon.
Hyvin suomalaista tämä itku, onnesta ja surusta ja kaikesta siltä väliltä.
Toivottavasti se puhdistaa (eikä liikaa kantaudu tänne asti vaivautuvien korviin). Sillä, kauheastihan ulkomainen turisti Lapin palveluista maksaa. Espanjalainen kertoi jutussaan mitä mikin oli maksanut. Tuskinpa moni suomalainen niitä maksaisi, vaan katselee puita ja tähtiä ja ostaa mökille halpaa ruokaa, jos sellaista suomalaisesta kaupasta saa.
No, tuo viimeinen lause oli hieman asiaton, eikä sovi joulumieleen, joten... eihän se pidä paikkaansa. Kyllä me suomalaiset ollaan hienoa kansaa, joka ymmärtää kaiken ja kaikeinlaista ja on ystävällistä ja kohteliasta jne. Joulun aikaan, ainakin.
Kiitos ja hyvää joulua sinullekin Kyösti!
VastaaPoistaMinultakin turskahti tänä aamuna tällaista tekstiä:
"KIRJOITTAMISEN VAPAUDESTA
Olipa hyvä Monde Diplomatiquen Kirjallisuus-liite Voima-lehden 7/2023 välissä. Luin Jukka Viikilän haastattelun ja Timo Kalevi Forssin esseen ”Miksi kirjoitan” innolla ja samaistumista kokien. Kuten Forss tiivistää ”Teksti syntyy istumalla alas ja kirjoittamalla. Usein aloittaminen on kaikkein vaikeinta.” – Miten tuttua, ajatuksia tulee ja menee, ne olisi kirjoitettava muistiin heti, vaikka käsin, jos ei ehdi istua kirjoittamaan tiedostoon.
”On myös tärkeää innostua kirjoittamisestaan ja päästä flow-tilaan. Usein silloin syntyy parasta jälkeä.” kannustaa Forss edelleen. Monilta kirjoittamisen opettajilta olen saanut ohjeen, kirjoita, älä välitä virheistä, välimerkeistä, tuota tekstiä, anna sen tulla. Stilisoida ehtii myöhemmin. Mutta kuinka tunnollisia olemmekaan. Mietimme muotoa ja oikeakielisyyttä kirjoittaessamme. Tahti hidastuu, tartumme lillukanvarsiin.
Olen lukenut Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista – aivan huikea. Luin myös Taivaallisen vastaanoton, josta jäin hyvin hämilleni. Olin vaikuttunut perinteisen romaanimuodon rikkomisesta. Viisaasta sisällöstä, jossa juonella ja henkilöiden keskinäisillä suhteilla ei ollut sellaista roolia, kuin juonellisessa tapahtumaromaanissa yleensä. Onko kirja loistava? Ainakin se toi jotakin uutta romaanitaiteeseemme kuten Iida Rauman Hävityskin, joka sekään ei etene kronologisesti eikä selitä juurta jaksaen kaikkea. Luin Rauman kirjaa kuin dekkaria. Välillä olin hyvin turhautunut ja jatkaminen tuntui vaikealta, mutta jatkettava oli ja lopussa todellakin seisoi kiitos: tajusin pitäväni käsissäni mestariteosta. Vaikeaa, huikeaa ja antavaa teosta. Sain vielä uuden näkökulman teokseen, kun kuulin haastattelun, jossa nostettiin Häväistyksestä esille sellaisia näkökohtia, jotka olivat menneet lukemisen kiihkossa minulta ohi. Olenko lukenut koko kirjan, minun on luettava se uudelleen, tunsin, kun kuuntelin haastattelua ja innostuin Rauman kirjasta yhä enemmän.
..
ja tekstiä on vielä enmmän, tarjoan ehkä Irja Sinivaaran blogin Kirjanmerkkiosuuteen. Oletko tutustunut? Pääosin kotkalaisten kirjoittajien kirjoituksia.
.. ja onnea uuteen vuoteen!
Kiitos kiitos, ja samoin: hyvää joulua ja pirteää ensi vuotta!
PoistaJoo, tuo Viikkilän teos on hieno, ja muistista sanon: mukavalukuinen.
Muistelen niin ikään "jonkun" sanoneen, että jos mielessään muotoilee aikomiaan lauseita ihan valmiiksi, niin ne jäävät kirjoittamatta. Omakohtaisesti sanoisin että tämä pitää paikkansa, eli mielessä kannattaa hautoa ajatuksia muttei valmista tekstiä.
Enpä ole Sinivaaran blogiin tutustunut, täytyy tsekata tietysti.
Minusta Iida rauman Hävitys on aika perinteinen kirja kuitenkin.
PoistaViikilän Taivaallinen vastaanotto tuntui minusta pelleilyltä ja olin hämmentynyt sen palkitsemisesta Finlandialla.
Sitä ensimmäistä Finlandia-palkittua, Akvarelleja Engelin kaupungista, olen selaillut. Jäi selailuksi.
Kyllä ei-juonellisissa kokeellisissa kirjoissa on myös hyviä, usein kiinnostavia esseeosuuksia ja ajatuksia, mutta en oikein ymmärrä sitä ajattelua, että ne olisivat jotenkin lähtökohtaisesti korkeampaa tasoa kuin juoniromaanit.
Ei vetävän tarinan luominen ole helppoa, voi jopa sanoa, että kirjan kokoaminen joistain ajatelmista ja oman elämän sirpaleista saattaa olla helpompaa. Sillä tyylillä kirjoitetaan nykyään paljon.
Miki Liukkonen oli viimeiseksi jääneen kirjansa rakentamisessa tuonut lopuksi kustannustoimittajalleen upeita kauniisti muotoiltuja ajatelmia ja sanonut, että tämä voi sirotella niitä, minne haluaa. Näin oli tapahtunut.
Tällaisia tuhatsivuisia runsastelukirjoja ohjataan lukemaan sieltä täältä. Mutta kiinnostaako sellainen lukeminen?
Itse odotan romaanilta, että se vie minut mukaan omaan maailmaansa ja että koen kirjan luettuani jopa jonkinlaisen katharsiksen.
Onko kaikkia tällaisia kirjoja nyt sitten alettu kutsua sillä väheksyvällä nimellä 'lukuromaani', joka luokittelee kirjan B-luokkaan?
Eikö enää haluta nähdä, että elämä on syklistä ja tarinallista? Halutaanko perinteisen tarinan hylkäämisellä korostaa minä-kokemusta ja historiattomuutta?
Eiköhän tarian rikkominen liittynyt aikanaan siihen, että modernistit halusivat korostaa, että maailma on kaoottinen paikka ja kaikki on sattumaa ja että historialla ei ole suuntaa eikä tavoitetta - niin kuin ei tietysti elämälläkään muuta kuin elämän jatkuminen. Sartre sanoi 1940-luvulla, että modernistit (runoilijat) halusivat tuhota kielen. Ehkä juuri paljastaakseen kaiken tarkoituksettomuuden. Eli minää vähäteltiin, tavallaan.
PoistaMutta tuo havainto, että kaikki tarinallinen kirjallisuus alkaa olla B-luokkaa, on mielenkiintoinen, Marjatta. Ja jos olet oikeassa - ja miksi et olisi - niin tästä saa kutkuttavia ajatuskulkuja.
Kohta alkaa vuosi 2024. Silloin tulee 40 vuotta Suomen Dekkariseuran perustamisesta. Sehän syntyi tarpeesta "todistaa" että B-luokkana pidetty jännityskirjallisuus on arvokasta sinänsä. Tuohon aikaan dekkareita (ja naisten viihderomaania, kenties myös scifiä) ei arvostettu kirjallisuutena eikä siitä juuri kirjoitettu kritiikkiä.
Kun kirjoitin tämän vuoden vuoden viimeiseen Ruumiin kulttuuri -lehteen (4/2023) Vanha kettu silmäilee -kolumnini, hahmotin siinä ajatusta että dekkarit ovat (olivat) yhteiskunnallisempia kuin ns. vakava (A-luokan) proosa.
Mutta, päätin kolumnini epäilyyn ettei dekkarin ja vakavan romaanin välillä enää olekaan tänään näkyvää raja-aitaa ja jätin ilmaan kysymyksen, onko jännityskirjallisuudella oikeastaan enää oma lokeroaan.
Nyt sanot osuvasti että kaikkea juonellista kirjallisuutta onkin alettu pitää B-luokan kirjallisuutena.
Tästä herää toinen mielenkiittoinen kysymys: kuka nykyään määrittelee mikä kirjallisuudessa on A-luokka ja mikä B-luokkaa?
Ovatko ne noin 10 Hesarin kriitikkoa? Muutama julkisuudessa esiintyvä yliopistotutkija? Vai jotkut kustantajien edustajat? Entä jotkut äänekkäät kirjailijat?
Ts. jos lukijat edelleen haluavat lukea tarinallista proosaa, niin onko täällä Suomessa kaksi toisiaan kohtaamatonta kirjallista todellisuutta, lukijoiden sfääri ja pienen mutta äänekkään kirjallisuuseliitin sfääri.
Ja jos on, mitä kirjallisuudelle tapahtuu ajan mittaan? Onko uusi lukutaidottomuus osittain näiden toisiaan kohtaamattomien sfäärien seurausta?
Genret ovat tosiaan liukuneet kirjoissa. Sama on tapahtunut lehtijutuissa. Ennen sanomalehtien kolumnisteilla oli sääntönä, ettei kirjoita itsestään, nyt kirjoitetaan usein juuri omista kokemuksista käsin.
PoistaKun romaanissa tapahtuu rikos, saatetaan puhua rikosromaanista. Mutta onko siinä sitten mitään eroa dekkariin? Tuskin.
Scifikirjoja on Finlandia-ehdokkaina ja naisille suunnatuista viihderomaaneista ei enää käytetä termiä chicklit, koska se leimasi kirjan liian kevyeksi.
Vanhat modernistit vähättelivät minää, kaikki oli samaa kaaosta, nykyään on paljon romaaneja, joissa minä on keskiössä, muun tekstin ohessa on päiväkirjamaisia merkintöjä ja ajatuksia, usein painottuen minään.
Some lienee vaikuttanut paljon siihen, että viimeistelemättömyyttä ja haparointia pidetään aitouden takeena. Omaelämäkerralliset (omaa elämää sivuavat) kirjat jo aivan nuorena keskellä kriisejä kirjoitettuina koetaan kiinnostaviksi, kun ennen odotettiin elämäkerran kanssa, niin että siihen saatiin pitempiä kaaria.
Kirjallisuuseliitti versus lukijat? Niinpä.
Olisi suotavaa, että kriitikot kirjoittaisivat lukijoiden suosimista kirjoista, eikä niin, että kritiikillä tai palkinnolla ohjataan lukemaan jotain "mistä ei voi sanoa mitään".
No, on kyllä hauska lukea jostain erikoisuuksistakin, mutta kirjallisuustoimittaja voisi silloin selventää kirjailijan valitsemaa tyyliä eikä hämärtää lisää. Minä käytän siitä hämärtämisestä sanaa diivailu.
Minusta uusi lukutaidottomuss johtuu eniten somettuneesta elämäntavasta.
Pakko vielä jatkaa tuosta somen voimasta. Näin HS:ssa uutisen suomalaisten teinipoikien innostuksesta kalliisiin miestentuoksuihin, joku oli hankkinut jopa 600 euron parfyymin. No, mistä tämä höperyys - Tiktokista. Hmm, onhan siellä niitä kirjatokkaaajiakin, mutta eivätkö ole tarpeeksi cooleja (tai joku muu sanahan nykyään on käytössä).
PoistaSehän tässä tietenkin on nähtävissä ettei mikään kehitys ole hetkessä syntyvää vaan eräänlaista kulttuurin evoluutiota joka monien asioiden (esim. teknologia) yhteisvaikutuksesta saa kummallisiakin muotoja.
PoistaLaitanpa tähän lainauksen Per. I. Gedin kirjasta Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa vuodelta 1977. Siinä tutkija näki kaiken pahan kirjallisuuden viihtellistymisessä. No, nyt sitten on enää jäljellä viihteellisyyttä mutta ei enää kirjan muodossa vaan ihan toisaalla. Miksi kirja häviää muille medioille, on kysymys sinänsä eikä siihen ihan yksioikoista vastausta ole.
Mutta tässä Gedin vuonna 1977 Ruotsin tilanteesta:
”Kirjallisten kirjailijoiden ja kirjallisen kirjan asema yhteiskunnassa on parhaiten yhdistettävissä Escarpitin teoriaan kahdesta kiertokulusta: sivistyksen kiertokulku jakaa kirjallisuutta siitä aktiivisesti kiinnostuneille henkilöille, usein intellektuaaleille ja koulutetuille, joiden sosiaaliluokkaa ei kuitenkaan enää ole rajoitettu vaan yhteisen kiinnostuksen määrittelemä, populaari kiertokulku taas suuntaa kirjallisuutensa ja jakelukoneistonsa niille jotka ovat tottumattomia lukemaan sekä niille, joiden elin- ja työolojensa vuoksi on vaikeata lukea kirjoja. (Käsite 'sivistyksen kiertokulku' on epäonnistuneesti valittu. Termin pitäisi kuulua pikemminkin 'erikoistuneisuuden kiertokulku' juuri siksi, että kysymyksessä ei ole tietty sosiaaliluokka vaan pieni erityiskiinnostuneiden ryhmä.)
…
Joukkoyhteiskunnassa on mekanismeja jotka suosivat populaaria kiertokulkua ja joita on vaikea vastustaa – automatiikka, yksinkertaistaminen, passiivisuus, joukkoviestimien vaikutus ja sen seurauksena usein halpa hinta. Vastassa on sivistyksen kiertokulun kielteinen kehä, joka on täysin riippuvainen huonosti toimivasta markkinataloudesta.”
Olen jo aiemmin siellä täällä ihmetellyt tuota ajatusta lähteä Fossen tuotantoa kääntämään massiivinen romaani edellä, ja erityisesti kuinka sen hekumoitavin piirre on tuo kappalejaottomuus ja yhden virkkeen mittaisuus.
VastaaPoistaKun omat kokemukseni ovat näytelmistä joissa viljellään niin tiivistä ilmaisua ja lyhyttä ja elliptistä lausetta, että Hemingway on sen rinnalla jaarittelija...(ja näytemistään Fosse lopulta parhaiten tunnetaan, mutta Suomessa näytelmät eivät ole kirjallisuutta).
Niinpä, ja eikö elokuvissa ole vielä vähemmän suoraa puhetta kuin näytelmissä? Ts. kuva annetaan "puhua".
PoistaOlen huomannut että luet runsaasti näytelmiä, ja saat niistä esille tärkeitä huomiota. Minä en jostain syystä ole koskaan päässyt näytelmien lukemiseen kiinni, en edes Rossin suomentaman Shakespearen kohdalla.
Suosittelisin Shakespearen sijaan kokeilemaan myös jotain modernimpia näytelmiä modernimmalla kielenkäytöllä, kuten vaikka niitä Fosseja.
PoistaMutta tietystikään näitä ei suomeksi juurikaan ole julkaistuna saatavilla...
Tai onko sitten lukijuudessa eroja, Hammettin behavioristisesta kerronnasta pääsee helpommin myös näytelmiin kiinni kuin Chandlerista käsin?
Lukijuudesta kaikki voi johtua, kenties. Ja kenties näytelmän lukeminen vaatii lukijalta enemmän mielikuvittelua kuin romaanin lukeminen.
PoistaMielenkiintoinen ajatus tuo, että Hammett ja Chandler korreloisivat noin voimakkaasti eri suuntiin lukijan tempperamenttia ilmentäen. Jää mietityttämään...