Miksi ne ei lue

[eiks ne osaa?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Väärin luettu?

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…

- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).

Millaisia kirjoja luetaan?

    Kuka niitä lukee?

    Ja miksi lukee, kun lukee?

    Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?

    Jos ovat, niin miksi ovat?

Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.

    Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos  lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.

    Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”

    Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."

    Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?

    Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.

    Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa. 

    (Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)

    Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.

Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.

    Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.

    Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.

    Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.

    Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.

    Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.

    Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.

    Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.

    Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”

Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.

    Näin Tommi Melender ei tee.

    Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”

    Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?

    Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?

    Todellako?

    Näin Melender tuntuu ajattelevan.

    Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?

Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.

    Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.

    Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa. 

    Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?

    Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?

    

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Saavatko kaikki kukat kukkia?

Sanojen kieltäminen sanoilla

[soista ja surkeaa]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Maiseman kieli...

Haistelin Paavo Haavikon runokokoelmaa silmät kiinni. Pehmeäkantinen nuhjuinen teos tuoksui vanhalta paperilta ja elämältä.

    En päässyt nuuskimalla perille mistä Haavikko kirjoitti.

    Avasin silmät. Teos oli painettu vuonna 1973. Omistuskirjoitus kertoo, että sain sen isältä ja äidiltä kyöstinpäivälahjaksi kesällä 1979.

    He ovat kuolleet. Haavikko on kuollut.

    Sanoja ei tapa mikään, eivät edes kielen säädyllisyydestä huolta kantavat kielipoliisit.

    Mutta miltä talvi tuoksuu? Vai haiseeko se? Mikä on lumen haju ja pakkasen tuoksu? Entä pimeys: haiseeko se yksinäisyydeltä?
    Onko minulla lainkaan hajua mitä haluan sanoa?

Kieli on maailman mieli. Päähän sijoitettuna. Koska päitä on monta, ei ole olemassa yhtä maailman mieltä vaan monta.

    Kieli on myös menneisyyttä. Se on sitä oikeastaan enemmän kuin tätä hetkeä, sillä vanhat sanat elävät pitkään, senkin jälkeen kun niiden alkuperäistä merkitystä ei tiedä juuri kukaan.

    Sanoja tulee ja menee, se on kielen evoluutiota.

    Luin englantilaisesta lehdestä tuoreesta tutkimuksesta. Tutkijat olivat selvitelleet englanninkielen vahvojen ja heikkojen verbien kehitystä.  Yllättävä tulos kertoi, ettei kielen evoluutiossa ollut juuri mitään ”järkeä”, sillä sanat näyttävät löytävän muotonsa sattuman kaupalla, ei minkään rakenteellisen ominaisuuden perusteella. Englanninkielen evoluution logiikkaa on se ettei ole logiikkaa.

    Niinpä kielen muutoksia ei kannata vastustaa, koska muutoksessa ei mitään suunnitelmaa. Se vaan tapahtuu.

    Ei ole oikeita sanoja eikä lauseita.

    On vain sanoja ja lauseita.

Suomenkieli on Suomen mieli.

    Onko kieli enemmän kuin sanat ja niiden järjestys?

    Monen sortin kielipoliisit pyrkivät väittämään, että kieli on muutakin kuin sanoja ja niiden merkityksiä; että kielikoodilla on itsessään valtaa.

    Huvitti kun luin iltapäivälehdestä, että legendaarinen urheiluselostaja Anssi Kukkonen oli kieltänyt pääministeriä sanomasta, että hallitus saa jotakin aikaiseksi. Kukkosen mukaan hyviä ja huonoja asioita saadaan aikaan.

    Tietysti Kukkonen oli väärässä. ”Saadaan aikaiseksi” on ikivanhaa murretta ja on vain sattumaa ettei sitä muotoa aikanaan valittu kirjakieleksi. Kotkassa on totuttu saamaan aikaiseksi, muualla ehkä sitten ei niinkään. Kotkassa myös alettiin lukemaan, yhä uudestaan, hyviä kirjoja ja huonompiakin. Muistan kuinka Timo Hämäläinen kapakkapöydässä korjasi joka kerta lauseeni, jos sanoin että alan lukemaan Hannu Salamaa tai Christer Kihlmania. ”Lukea”, Hämäläinen korjasi.

    Yhä uudestaan.

    Oppi meni työläästi perille. Turhaa vaivaa sinänsä, koska nyt on luvallista alkaa lukemaan jopa Paavo Haavikkoa. Olisi kannattanut hikoilla jonkin tähdellisemmän asian parissa.

Toukokuussa 1933 natsien opiskelijajärjestöt polttivat vaaralliseksi kokemiaan kirjoja Bebelplatzilla Berliinissä.

    He ajattelivat, että todellisuus katoaa, kun sanat kieltää, muuttaa, pesee puhtaaksi. Että koodin hävittämällä katoaa myös todellisuus, jonka kuvaksi koodi on keksitty, päätelty, järjestetty.

    Tuntuu tyhmältä ajatella, että sanan kieltäminen hävittää asian tai esineen tai olennon tai ajatuksen, jota sana kuvaa. Aika taikauskoista – eikö vaan? Edistyksellistä voodoota!

    Muutama viikko sitten Aamulehti kertoi hävittävänsä sivuiltaan ”mies”-loppuiset sanat. Noin tekemällä – kieltämällä sanan sanalla – ajateltiin että myös todellisuus muuttuu; että esimiehet, takamiehet, talonmiehet, palomiehet, puhemiehet, siviilipalvelusmiehet, asiamiehet, lakimiehet, maanmiehet ynnä muut miehet lakkaavat olemasta kun sana lopetetaan, teurastetaan, unohdetaan.

    Hevosia kuohitaan – voiko myös kielen kuohita? Jos voi, mihin sellaista kieltä käytetään?

    Viime viikolla eräs helsinkiläinen päiväkoti ilmoitti hävittävänsä isänpäivän, koska päiväkodissa käy lapsia, joilla ei ole isää. Samoin hävitetään äitienpäivä, sillä äidittömiäkin on. Tästä eteenpäin vietetään läheisenpäivää.

    Jos ollaan tarkkoja, päiväkoti oli väärässä. Tietääkseni jokaisella ihmisellä edelleen on isä ja äiti. Ellei Helsingissä sitten synny ihmisenkaltaisia olentoja muualtakin, robotinpoikasia. Onko sana ”poikasia” muuten sallittua kieltä sekään? Saako talihärällä olla poikasia vai onko tuollaisen kirjoittaminen tasa-arvon loukkaamista?

    Helsinkiläisen päiväkodin johtaja perusteli, että kun ”maailma muuttuu, täytyy meidänkin muuttua”. Päiväkodissa muutos aloitettiin kielen tuhoamisella, sanojen kieltämisellä, samalla tavalla kuin natsinuoriso teki Bebelplatzilla.

    Mutta Helsingissäkään ei huomattu, että kieli on vain koodi eikä maailma sellaisenaan. Koodin voi tuhota mutta maailma säilyy. Isät ja äidit eivät katoa kutsumalla niitä ”läheisiksi”.

    Sitä paitsi: voiko tai saako maailman pluralismin hävittää edes tasa-arvon nimissä? Onko erilaisuuden kieltäminen tasa-arvon toteutumista? Jos on, minkälaiseen yhteiskuntaan ollaan pyrkimässä? Käänteisestikö samanlaiseen kuin mihin natsinuoriso pyrki?

Modernin maailman kulttuurinen moninaisuus on monelle ihmiselle vaikea paikka.

    Eniten hämmästyttää, että se on vaikea paikka ns. liberaaleille, edistyksellisille ihmisille, niille joiden huulilta kuulemme kaksi kertaa päivässä Ranskan vallankumouksen loitsun: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vuosien saatossa loitsun ensimmäinen sana vapaus, joka siis pyhittää kaiken, on tippunut pois kuin eno veneestä. Tasa-arvo ymmärretään vulgääristi, aivan kuin sillä olisi lähtökohtaisesti tarkoitus kieltää erilaisuus ja moninaisuus.

    Selaillessani Miikka Pyykkösen ja Ilkka Kauppisen toimittamaa kirjaa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) sattui silmään – eikä muuten tehnyt kipeää – osuva selitys hyvää tarkoittavien ihmisten modernille epätietoisuudelle.

    Surffailin kirjan sivuilla, en lukenut.

    Ilkka Kauppinen käsittelee omassa ”jutussaan” Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa kahden sosiologin, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia monimutkaisten (=modernien) yhteiskuntien oikeuttamisarvojärjestelmistä.

    Kuulostaa kiemuraiselta, mutta ainakin intuitiivisesti ajatuksen ymmärtää.

    Nykyisenkaltainen yhteiskunta on erilaisista sosiaalisista sfääreistä muodostuva useiden arvojärjestysten tila. ”Pluralistisessa yhteiskunnassa kehkeytyy konflikteja ja kiistoja”, Kauppinen selittää, ”kun ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omien tai toisten näkökantojen ja sosiaalisten käytäntöjen hyväksyttävyyttä.”

    Monimutkaisessa yhteiskunnassa kilpaillaan siis siitä, millainen legitiimi sosiaalinen järjestys on ”oikea” ja mikä on ”arvokasta”.

    Boltanskin ja Thévenotin mukaan ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    No, eikö tuossa ole tieteen kielellä määritelty mitä tarkoitetaan sosiologisella tai kulttuurisella kuplalla, jonka sisältä on melkein mahdoton ymmärtää ja hyväksyä toisen kuplan arvoja?

    Vielä tärkeämpi huomio on ettei ole olemassa mitään ehdotonta hyvän tai tasa-arvon tai oikeanmukaisuuden normia, johon kuplassa voitaisiin vedota omien käsityksien perusteluna.

    Tästä voitaisiin myös päätellä, että kun tulevien presidentinvaalien ehdokkaat korostavat pyrkivänsä arvojohtajiksi, he ovat väärässä jos kuvittelevat, että on olemassa vain yksi hyväksyttävä arvokupla tai Boltanskin kielellä sanottuna yksi ja yhteinen arvosfääri. Mutta jos presidentti sitten pyrkii kaikkien arvosfäärien johtajaksi, niin eikö se ole mission impossible?

Soista ja surkeaa, sanoi Ihaa, pessimisti kun oli.

    Sanoiko oikeasti, en tiedä, koska käsillä ei ole nyt A.A. Milnen Nalle Puhia. Ehkä muistan oikein, kenties väärin. Jos väärin, tämä on tyypillinen ”factoid”, sillä kun kirjoittaa tuon lauseen Googlen hakukenttään, se ponnahtaa netistä esille aikaisemmista kirjoituksistani.

    Mutta Ihaan ajatus sopii kuvastamaan tunnelmaa kuplien Suomessa. Värejä vähennetään, sävyjä kielletään. Ihminen rakentaa itsestään robottia. Kaikki robotit ovat onnellisia, koska ne ovat keskenään samanlaisia.

    Huolestunut aikuinen ihmettelee millaisia lapsia (tai robotteja) päiväkodeissa kasvatetaan. Sellaisiako jotka eivät näe, että maailmassa on erilaisuutta ja moninaisuutta. Lapsiasiamieskin moitti helsinkiläisiä kielen kieltäjiä: ei lapsien silmiä saa sulkea erilaisuudelta, pettymyksiltäkään.

    Ehkä huolestun turhaan. Kieltä ei voi kahlita eikä sanoja kieltää vaikka kuinka yrittäisi. Mutta maailman voi toki yrittää muuttaa sellaiseksi paikaksi, minkä kuvaamiseen ei enää tarvita moninaista kieltä, erilaisia sanoja. Natsit yrittävät sitä Saksassa ja melkein onnistuivat. Totalitaarista uus-kieltä luotiin myös Neuvostoliitossa.

    Alkaako päiväkodeista uudenlainen kumous pluralistisen yhteiskunnan kuihduttamiseksi? 
    George Orwell sanoi, että "hyvä proosa on kuin ikkunalasi".
    Hyvin sanottu. Tämä pätee laajemmin myös kieleen. Kirkaan lasin läpi todellisuus näkyy. Lasia tuhrimalla todellisuus ei katoa vaan sumentuu.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
... Suomen mieli?