Vastavaloa

[hyveellisyyden aika]

Kyösti Salovaara, 2018.

Elämme tässä hetkessä jonkin aikaa. Vasta myöhemminen tiedetään, miten tätä aikaa tulisi kutsua.

    Suurien määritteiden sijaan ilmassa on paljon pieniä.

    Arvojen aika! Egoismin aika! Pinnallisuuden aika! Hiilestä luopumisen aika! Maailmankylän aika! Nationalismin renessanssin aika! Populismin aika! Eurooppalaisuuden aika! Neljännen valtiomahdin aika! Virtuaaliheimojen aika! Tuhlauksen aika! Tasa-arvon aika! Sukupuolisen emansipaation aika! Naisvallan aika! Ahdistuksen aika! Vihreän vallankumouksen aika! Vastakkainasettelun aika! Järjen aika! Ateismin aika! Urbanisoitumisen aika! Totuuden jälkeinen aika! Ääreistämisen aika! Puolitotuuksien aika! Totalitaarisen ajan alku!

    Aikaamme kuvastavia arvosfäärejä voi luetella loputtomiin.

    Oleellista on, että ne ovat usein toistensa vastakohtia, toisistaan syntyneitä. Sekin on oleellista, että itse kunkin elämäntapa koskettaa monia sfäärejä. Kukaan ei elä vain yhdessä kuplassa vaan monessa. Kun kaikki kuplat asettaa päällekkäin, syntyy kuin vastavaloon otettu valokuva: satumainen, kontrastien ja pitkien varjojen maisema. Se on totta ja valhetta.

    Sekin on oleellista, että oman virtuaaliheimon arvosfääri korotetaan ja kärjistetään tappiin asti.

    Ilmassa on niin paljon moraalista hehkua ja hyveiden korostamista, että kutsun tätä aikaa hyveellisyyden ajaksi. Niin kuin arvaat, käytän hyveellisyyden aikaa ironisena tunnisteena.

Hyveelliset vahtivat paheellisia.

    Noitavainojen aikana noidaksi epäillyn ilmiantaminen oli normaalia arkielämää.

    Neuvostoliitossa ja sosialistisissa satelliittivaltioissa poliittiseen elämään kuului erehdyksen tunnustaminen julkisesti, anteeksi pyytäminen ja parannuksen lupaaminen. Ilmiantaminen oli kollektiivinen hyve. Kylmän sodan alkuvaiheessa piti Yhdysvalloisssa kommunisteiksi epäiltyjen ja epäamerikkalaisesta käyttäytymisestä syytettyjen taiteilijoiden ilmiantaa joku "kommunistitoveri". Sillä tavalla ilmiantaja selviytyi syytteistä eikä saanut tuomiota eikä päätynyt mustalle listalle.

    Keväällä 1975 suomalainen kirjailija Matti Rossi ilmiantoi Unkarin kirjallisuusliitolle unkarilaisen kirjailijan Kiss Dénesin, joka oli haukkunut suomenvierailullaan Neuvostoliittoa imperialistiseksi ja fasistiseksi valtioksi.

    Rossi tiesi, että Dénes saattaa ilmiannon seurauksena joutua suurin vaikeuksiin kotimaassaan, mutta itsetietoinen hyveellisyys oli Rossille tärkeämpää kuin humaanisuus.

    Lokakuussa 2018 paljastui, että Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi sähköpostikirjeessä BBC:lle, että BBC:lle tv-sarjan ohjaajaksi kiinnitettyä Aki Louhimiestä on moitittu Suomessa epäasiallisesta käytöksestä.

    Louhimies menetti työn. Suomessa Rigatellin kollegat ovat pitäneet Rigatellin toimintaa journalistisena ahkeruutena.

    Ulkopuolisen silmin Rigatelli ilmiantoi Louhimiehen jostakin ”pahasta” mitä ei ole missään juridisesti arvioitu, häntä ei ole syytetty eikä tuomittu. Niinpä Rigatellin toiminta ei poikkea millään tavalla Matti Rossin ilmiannosta.

    Hyveellisten arvosfäärissä kaverin ilmiantaminen on sallittua ja toivottua, vaikka se perustuisi puolitotuuksiin ja epämääräiseen moralismiin. Samalla tavalla toimittiin epäamerikkalaisessa toimintaa tutkivassa komiteassa ja Unkarin ja Tšekkoslovakian näytösoikeudenkäynneissä.

    Jossakin pisteessä hyve muuttuu paheeksi.

Kyösti Salovaara, 2018.

Puhutaan moraalista. Ajatellaan arvoja. Käyttäydytään kuin kaikilla olisi ja pitäisi olla yhteiset arvot, sama moraali.

    Albert Camus totesi, että moraaliset vastakohtaisuudet selviävät vähitellen keskimääräisen arvon valossa. ”Hyve ei voi esiintyä irrallaan todellisesta muuttumatta pahan prinsiipiksi”, Camus sanoi toisen maailmansodan jälkeen. ”Se ei voi liioin ehdottomasti samaistaa itseään todelliseen kieltämättä samalla itseään.”

    Camus edellytti moraalin kohtuutta ja realismia.

    ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, hän kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”

    Ihminen elää nykyhetkessä historiastaan kasvaneena.

    Näin osuvasti Camus tiivisti ihmisen osallisuuden: ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”

    Ja ne jotka väittävät olevansa täydellisen viattomia, ”päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon”.

    Hyveellisyyden ajassa kohtaamme vain syyllisiä ja täydellisesti viattomia. Viimeksimainitut ilmiantavat edellisiä, koska viattomien mielestä pelkkä anteeksipyyntö ei riitä vaan tarvitaan myös rovioita syyllisyyden merkitsemiseksi.

    Kaikesta voi syyttää somea, virtuaalikeskustelua. Ikävämpi puoli on, että ilmiantoja tapahtuu myös ja ehkä näkyvimmin perinteisessä mediassa. Raivoa riittää.

Kun ryhdytään perustelemaan asioita ja ilmiöitä moraalisella kunnollisuudella, pitää tajuta, että toisenlaista moraalista arvosfääriä edustava ihminen saattaa kiivastua ja asettaa oman moraalisen argumenttinsa ja ”hyveellisyytensä ” vastatodistukseksi.

    Joka moraaliin ryhtyy, hän siihen uppoaa.

    En halua kiertää kysymystä, moraalin oikeutusta. Kun nuorempana kirjoitin kirja-arvosteluja, olin moraalikriitikko, tosin kohtuullisen impressionistisesti. Mutta moraalikriitikkona ajauduin toistuvasti kiivaaseen julkiseen debattiin eri mieltä olevien kanssa.

    Graham Greene oli katolinen ja vasemmistolainen kirjailija.

    Vaikka häntä pidettiin poliittisena kirjailijana, hän totesi 1980-luvun taitteessa, etteivät hänen ”poliittiset” romaaninsa olleet tarkoitettu muuttamaan maailmaa, sen enempää kuin hänen ”katoliset” kirjansa olisivat olleet tarkoitettu käännyttämään ketään katoliseksi.

    Greene selvensi ettei hän taistele epäoikeudenmukaisuutta vastaan vaan ilmaistakseen miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu. ”Tarkoitukseni ei ole muuttaa maailmaa vaan antaa sille ilmaisu.”

    Moraalikritiikki sopi Greenen mielestä hyvin hänen kirjojensa arviointiin. Hän sanoi, että sekä katoliset että kommunistiset kriitikot löysivät hänen romaaneistaan asioita, joita muut kriitikot eivät löytäneet. ”Minusta tuntuu, että he ymmärtävät muita paremmin, mihin kirjailija pyrkii.”

    Monien kriitikoiden mielestä fiktio ei pyri mihinkään eikä kirjailijan tarkoitusperistä kannata välittää. Oleellista ei ole aikomus vaan tulos.

    Mutta jos myönnetään, että kirjailijalla on jokin ”moraalinen” päämäärä ja että hänen kirjoittamansa romaani edustaa ja ilmentää tuota pyrkimystä, kritiikki muuttuu automaattisesti moraalikritiikiksi. Tämä tarkoittaa, että myös kriitikon on ilmaistava oma moraalinsa ja oma moraalinen pyrkimyksensä, sanalla sanoen maailmankatsomuksensa.

    Tästä syntyy tulikivenkatkuinen ja usein ratkaisematon erimielisyys, varsinkin silloin kun taiteilija ja arvostelija sitoutuvat eri moraalisfääreihin.

Luin kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun dekkarin.

    Sen päähenkilönä on 42 vuotias poliisimies, joka tutkii tekeillä olevan elokuvan tuotantoryhmässä tapahtunutta murhaa. Erästä poliisimiehen aamua kirjailija kuvaa näin:

    ”Hän oli nukkunut raskaasti ja uni riippui vielä silmäluomissa. Rehellisesti sanoen hän tunsi olonsa hiukan pohmeloiseksi, mutta hän ei voinut muistaa, että olisi edellisenä iltana juonut muuta kuin viskigrogeja eikä hän ollut kaatanut itseensä mitään valtavia määriä. Viski oli sitä paitsi suorastaan terveellistä, joten syy oli varmasti laimennuksessa. Tästä lähtien hän joisi sen raakana ollakseen varma parhaasta mahdollisesta lääketieteellisestä tuloksesta.”

    Rohkeneeko joku kirjoittaa noin hyveellisyyden ajan Suomessa? Tuskinpa, sillä jokainen meistä tietää mikä on terveellistä ja mikä ei. Olisi melkein moraalitonta perustella viskin juontia raakana lääketieteellisellä edullisuudella edes huumorinvälke silmäkulmassa. Mutta jos joku kirjoittaa tuollaista, hänet ilmiannetaan ennen kuin kukko kolmasti laulaa.

    Miehistä machoilua, nykylukija tuhahtaa eo. lainausta lukiessaan.

    Romaanin takakannessa kerrotaan kirjailijasta: ”Kirjoittaja on nuori, viehättävä naismaisteri, joka on suunnitellut useita elokuvakäsikirjoituksia. Kun hän laati salapoliisiromaanin, ja sijoitti sen filmin tekemisen maailmaan, oli tulos pienintä yksityiskohtaa myöten aito.”

    Ruotsalainen Kerstin Ekman (s. 1933) julkaisi esikoisdekkarinsa 30 metriä murhaa vuonna 1959. Se suomennettiin Gummeruksen Salamasarjaan seuraavana vuonna.

Kyösti Salovaara, 2018.

Marie-Francoise Allain: The Other Man – conversations with Graham Greene. (L’Autre et son double, 1980.) The Bodley Head, 1983.

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. (Le Mythe de Sisyphe 1942; Noces 1950; L’Envers et léndroit 1958; L’Homme Révolté 1951; Actueles I 1950; Actuelles II 1953; Carnets I 1962; Carnets II 1963.) Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Kerstin Ekman: 30 metriä murhaa. (30 meter mord, 1959.) Suom. R. Terhomaa. K.J. Gummerus, 1960.

Sanojen kieltäminen sanoilla

[soista ja surkeaa]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Maiseman kieli...

Haistelin Paavo Haavikon runokokoelmaa silmät kiinni. Pehmeäkantinen nuhjuinen teos tuoksui vanhalta paperilta ja elämältä.

    En päässyt nuuskimalla perille mistä Haavikko kirjoitti.

    Avasin silmät. Teos oli painettu vuonna 1973. Omistuskirjoitus kertoo, että sain sen isältä ja äidiltä kyöstinpäivälahjaksi kesällä 1979.

    He ovat kuolleet. Haavikko on kuollut.

    Sanoja ei tapa mikään, eivät edes kielen säädyllisyydestä huolta kantavat kielipoliisit.

    Mutta miltä talvi tuoksuu? Vai haiseeko se? Mikä on lumen haju ja pakkasen tuoksu? Entä pimeys: haiseeko se yksinäisyydeltä?
    Onko minulla lainkaan hajua mitä haluan sanoa?

Kieli on maailman mieli. Päähän sijoitettuna. Koska päitä on monta, ei ole olemassa yhtä maailman mieltä vaan monta.

    Kieli on myös menneisyyttä. Se on sitä oikeastaan enemmän kuin tätä hetkeä, sillä vanhat sanat elävät pitkään, senkin jälkeen kun niiden alkuperäistä merkitystä ei tiedä juuri kukaan.

    Sanoja tulee ja menee, se on kielen evoluutiota.

    Luin englantilaisesta lehdestä tuoreesta tutkimuksesta. Tutkijat olivat selvitelleet englanninkielen vahvojen ja heikkojen verbien kehitystä.  Yllättävä tulos kertoi, ettei kielen evoluutiossa ollut juuri mitään ”järkeä”, sillä sanat näyttävät löytävän muotonsa sattuman kaupalla, ei minkään rakenteellisen ominaisuuden perusteella. Englanninkielen evoluution logiikkaa on se ettei ole logiikkaa.

    Niinpä kielen muutoksia ei kannata vastustaa, koska muutoksessa ei mitään suunnitelmaa. Se vaan tapahtuu.

    Ei ole oikeita sanoja eikä lauseita.

    On vain sanoja ja lauseita.

Suomenkieli on Suomen mieli.

    Onko kieli enemmän kuin sanat ja niiden järjestys?

    Monen sortin kielipoliisit pyrkivät väittämään, että kieli on muutakin kuin sanoja ja niiden merkityksiä; että kielikoodilla on itsessään valtaa.

    Huvitti kun luin iltapäivälehdestä, että legendaarinen urheiluselostaja Anssi Kukkonen oli kieltänyt pääministeriä sanomasta, että hallitus saa jotakin aikaiseksi. Kukkosen mukaan hyviä ja huonoja asioita saadaan aikaan.

    Tietysti Kukkonen oli väärässä. ”Saadaan aikaiseksi” on ikivanhaa murretta ja on vain sattumaa ettei sitä muotoa aikanaan valittu kirjakieleksi. Kotkassa on totuttu saamaan aikaiseksi, muualla ehkä sitten ei niinkään. Kotkassa myös alettiin lukemaan, yhä uudestaan, hyviä kirjoja ja huonompiakin. Muistan kuinka Timo Hämäläinen kapakkapöydässä korjasi joka kerta lauseeni, jos sanoin että alan lukemaan Hannu Salamaa tai Christer Kihlmania. ”Lukea”, Hämäläinen korjasi.

    Yhä uudestaan.

    Oppi meni työläästi perille. Turhaa vaivaa sinänsä, koska nyt on luvallista alkaa lukemaan jopa Paavo Haavikkoa. Olisi kannattanut hikoilla jonkin tähdellisemmän asian parissa.

Toukokuussa 1933 natsien opiskelijajärjestöt polttivat vaaralliseksi kokemiaan kirjoja Bebelplatzilla Berliinissä.

    He ajattelivat, että todellisuus katoaa, kun sanat kieltää, muuttaa, pesee puhtaaksi. Että koodin hävittämällä katoaa myös todellisuus, jonka kuvaksi koodi on keksitty, päätelty, järjestetty.

    Tuntuu tyhmältä ajatella, että sanan kieltäminen hävittää asian tai esineen tai olennon tai ajatuksen, jota sana kuvaa. Aika taikauskoista – eikö vaan? Edistyksellistä voodoota!

    Muutama viikko sitten Aamulehti kertoi hävittävänsä sivuiltaan ”mies”-loppuiset sanat. Noin tekemällä – kieltämällä sanan sanalla – ajateltiin että myös todellisuus muuttuu; että esimiehet, takamiehet, talonmiehet, palomiehet, puhemiehet, siviilipalvelusmiehet, asiamiehet, lakimiehet, maanmiehet ynnä muut miehet lakkaavat olemasta kun sana lopetetaan, teurastetaan, unohdetaan.

    Hevosia kuohitaan – voiko myös kielen kuohita? Jos voi, mihin sellaista kieltä käytetään?

    Viime viikolla eräs helsinkiläinen päiväkoti ilmoitti hävittävänsä isänpäivän, koska päiväkodissa käy lapsia, joilla ei ole isää. Samoin hävitetään äitienpäivä, sillä äidittömiäkin on. Tästä eteenpäin vietetään läheisenpäivää.

    Jos ollaan tarkkoja, päiväkoti oli väärässä. Tietääkseni jokaisella ihmisellä edelleen on isä ja äiti. Ellei Helsingissä sitten synny ihmisenkaltaisia olentoja muualtakin, robotinpoikasia. Onko sana ”poikasia” muuten sallittua kieltä sekään? Saako talihärällä olla poikasia vai onko tuollaisen kirjoittaminen tasa-arvon loukkaamista?

    Helsinkiläisen päiväkodin johtaja perusteli, että kun ”maailma muuttuu, täytyy meidänkin muuttua”. Päiväkodissa muutos aloitettiin kielen tuhoamisella, sanojen kieltämisellä, samalla tavalla kuin natsinuoriso teki Bebelplatzilla.

    Mutta Helsingissäkään ei huomattu, että kieli on vain koodi eikä maailma sellaisenaan. Koodin voi tuhota mutta maailma säilyy. Isät ja äidit eivät katoa kutsumalla niitä ”läheisiksi”.

    Sitä paitsi: voiko tai saako maailman pluralismin hävittää edes tasa-arvon nimissä? Onko erilaisuuden kieltäminen tasa-arvon toteutumista? Jos on, minkälaiseen yhteiskuntaan ollaan pyrkimässä? Käänteisestikö samanlaiseen kuin mihin natsinuoriso pyrki?

Modernin maailman kulttuurinen moninaisuus on monelle ihmiselle vaikea paikka.

    Eniten hämmästyttää, että se on vaikea paikka ns. liberaaleille, edistyksellisille ihmisille, niille joiden huulilta kuulemme kaksi kertaa päivässä Ranskan vallankumouksen loitsun: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vuosien saatossa loitsun ensimmäinen sana vapaus, joka siis pyhittää kaiken, on tippunut pois kuin eno veneestä. Tasa-arvo ymmärretään vulgääristi, aivan kuin sillä olisi lähtökohtaisesti tarkoitus kieltää erilaisuus ja moninaisuus.

    Selaillessani Miikka Pyykkösen ja Ilkka Kauppisen toimittamaa kirjaa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) sattui silmään – eikä muuten tehnyt kipeää – osuva selitys hyvää tarkoittavien ihmisten modernille epätietoisuudelle.

    Surffailin kirjan sivuilla, en lukenut.

    Ilkka Kauppinen käsittelee omassa ”jutussaan” Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa kahden sosiologin, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia monimutkaisten (=modernien) yhteiskuntien oikeuttamisarvojärjestelmistä.

    Kuulostaa kiemuraiselta, mutta ainakin intuitiivisesti ajatuksen ymmärtää.

    Nykyisenkaltainen yhteiskunta on erilaisista sosiaalisista sfääreistä muodostuva useiden arvojärjestysten tila. ”Pluralistisessa yhteiskunnassa kehkeytyy konflikteja ja kiistoja”, Kauppinen selittää, ”kun ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omien tai toisten näkökantojen ja sosiaalisten käytäntöjen hyväksyttävyyttä.”

    Monimutkaisessa yhteiskunnassa kilpaillaan siis siitä, millainen legitiimi sosiaalinen järjestys on ”oikea” ja mikä on ”arvokasta”.

    Boltanskin ja Thévenotin mukaan ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    No, eikö tuossa ole tieteen kielellä määritelty mitä tarkoitetaan sosiologisella tai kulttuurisella kuplalla, jonka sisältä on melkein mahdoton ymmärtää ja hyväksyä toisen kuplan arvoja?

    Vielä tärkeämpi huomio on ettei ole olemassa mitään ehdotonta hyvän tai tasa-arvon tai oikeanmukaisuuden normia, johon kuplassa voitaisiin vedota omien käsityksien perusteluna.

    Tästä voitaisiin myös päätellä, että kun tulevien presidentinvaalien ehdokkaat korostavat pyrkivänsä arvojohtajiksi, he ovat väärässä jos kuvittelevat, että on olemassa vain yksi hyväksyttävä arvokupla tai Boltanskin kielellä sanottuna yksi ja yhteinen arvosfääri. Mutta jos presidentti sitten pyrkii kaikkien arvosfäärien johtajaksi, niin eikö se ole mission impossible?

Soista ja surkeaa, sanoi Ihaa, pessimisti kun oli.

    Sanoiko oikeasti, en tiedä, koska käsillä ei ole nyt A.A. Milnen Nalle Puhia. Ehkä muistan oikein, kenties väärin. Jos väärin, tämä on tyypillinen ”factoid”, sillä kun kirjoittaa tuon lauseen Googlen hakukenttään, se ponnahtaa netistä esille aikaisemmista kirjoituksistani.

    Mutta Ihaan ajatus sopii kuvastamaan tunnelmaa kuplien Suomessa. Värejä vähennetään, sävyjä kielletään. Ihminen rakentaa itsestään robottia. Kaikki robotit ovat onnellisia, koska ne ovat keskenään samanlaisia.

    Huolestunut aikuinen ihmettelee millaisia lapsia (tai robotteja) päiväkodeissa kasvatetaan. Sellaisiako jotka eivät näe, että maailmassa on erilaisuutta ja moninaisuutta. Lapsiasiamieskin moitti helsinkiläisiä kielen kieltäjiä: ei lapsien silmiä saa sulkea erilaisuudelta, pettymyksiltäkään.

    Ehkä huolestun turhaan. Kieltä ei voi kahlita eikä sanoja kieltää vaikka kuinka yrittäisi. Mutta maailman voi toki yrittää muuttaa sellaiseksi paikaksi, minkä kuvaamiseen ei enää tarvita moninaista kieltä, erilaisia sanoja. Natsit yrittävät sitä Saksassa ja melkein onnistuivat. Totalitaarista uus-kieltä luotiin myös Neuvostoliitossa.

    Alkaako päiväkodeista uudenlainen kumous pluralistisen yhteiskunnan kuihduttamiseksi? 
    George Orwell sanoi, että "hyvä proosa on kuin ikkunalasi".
    Hyvin sanottu. Tämä pätee laajemmin myös kieleen. Kirkaan lasin läpi todellisuus näkyy. Lasia tuhrimalla todellisuus ei katoa vaan sumentuu.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
... Suomen mieli?