torstai 25. lokakuuta 2018

Vastavaloa


[hyveellisyyden aika]

Kyösti Salovaara, 2018.


Elämme tässä hetkessä jonkin aikaa. Vasta myöhemminen tiedetään, miten tätä aikaa tulisi kutsua.
    Suurien määritteiden sijaan ilmassa on paljon pieniä.
    Arvojen aika! Egoismin aika! Pinnallisuuden aika! Hiilestä luopumisen aika! Maailmankylän aika! Nationalismin renessanssin aika! Populismin aika! Eurooppalaisuuden aika! Neljännen valtiomahdin aika! Virtuaaliheimojen aika! Tuhlauksen aika! Tasa-arvon aika! Sukupuolisen emansipaation aika! Naisvallan aika! Ahdistuksen aika! Vihreän vallankumouksen aika! Vastakkainasettelun aika! Järjen aika! Ateismin aika! Urbanisoitumisen aika! Totuuden jälkeinen aika! Ääreistämisen aika! Puolitotuuksien aika! Totalitaarisen ajan alku!
    Aikaamme kuvastavia arvosfäärejä voi luetella loputtomiin.
    Oleellista on, että ne ovat usein toistensa vastakohtia, toisistaan syntyneitä. Sekin on oleellista, että itse kunkin elämäntapa koskettaa monia sfäärejä. Kukaan ei elä vain yhdessä kuplassa vaan monessa. Kun kaikki kuplat asettaa päällekkäin, syntyy kuin vastavaloon otettu valokuva: satumainen, kontrastien ja pitkien varjojen maisema. Se on totta ja valhetta.
    Sekin on oleellista, että oman virtuaaliheimon arvosfääri korotetaan ja kärjistetään tappiin asti.
    Ilmassa on niin paljon moraalista hehkua ja hyveiden korostamista, että kutsun tätä aikaa hyveellisyyden ajaksi. Niin kuin arvaat, käytän hyveellisyyden aikaa ironisena tunnisteena.


Hyveelliset vahtivat paheellisia.
    Noitavainojen aikana noidaksi epäillyn ilmiantaminen oli normaalia arkielämää.
    Neuvostoliitossa ja sosialistisissa satelliittivaltioissa poliittiseen elämään kuului erehdyksen tunnustaminen julkisesti, anteeksi pyytäminen ja parannuksen lupaaminen. Ilmiantaminen oli kollektiivinen hyve. Kylmän sodan alkuvaiheessa piti Yhdysvalloisssa kommunisteiksi epäiltyjen ja epäamerikkalaisesta käyttäytymisestä syytettyjen taiteilijoiden ilmiantaa joku "kommunistitoveri". Sillä tavalla ilmiantaja selviytyi syytteistä eikä saanut tuomiota eikä päätynyt mustalle listalle.
    Keväällä 1975 suomalainen kirjailija Matti Rossi ilmiantoi Unkarin kirjallisuusliitolle unkarilaisen kirjailijan Kiss Dénesin, joka oli haukkunut suomenvierailullaan Neuvostoliittoa imperialistiseksi ja fasistiseksi valtioksi.
    Rossi tiesi, että Dénes saattaa ilmiannon seurauksena joutua suurin vaikeuksiin kotimaassaan, mutta itsetietoinen hyveellisyys oli Rossille tärkeämpää kuin humaanisuus.
    Lokakuussa 2018 paljastui, että Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi sähköpostikirjeessä BBC:lle, että BBC:lle tv-sarjan ohjaajaksi kiinnitettyä Aki Louhimiestä on moitittu Suomessa epäasiallisesta käytöksestä.
    Louhimies menetti työn. Suomessa Rigatellin kollegat ovat pitäneet Rigatellin toimintaa journalistisena ahkeruutena.
    Ulkopuolisen silmin Rigatelli ilmiantoi Louhimiehen jostakin ”pahasta” mitä ei ole missään juridisesti arvioitu, häntä ei ole syytetty eikä tuomittu. Niinpä Rigatellin toiminta ei poikkea millään tavalla Matti Rossin ilmiannosta.
    Hyveellisten arvosfäärissä kaverin ilmiantaminen on sallittua ja toivottua, vaikka se perustuisi puolitotuuksiin ja epämääräiseen moralismiin. Samalla tavalla toimittiin epäamerikkalaisessa toimintaa tutkivassa komiteassa ja Unkarin ja Tšekkoslovakian näytösoikeudenkäynneissä.
    Jossakin pisteessä hyve muuttuu paheeksi.


Kyösti Salovaara, 2018.


Puhutaan moraalista. Ajatellaan arvoja. Käyttäydytään kuin kaikilla olisi ja pitäisi olla yhteiset arvot, sama moraali.
    Albert Camus totesi, että moraaliset vastakohtaisuudet selviävät vähitellen keskimääräisen arvon valossa. ”Hyve ei voi esiintyä irrallaan todellisesta muuttumatta pahan prinsiipiksi”, Camus sanoi toisen maailmansodan jälkeen. ”Se ei voi liioin ehdottomasti samaistaa itseään todelliseen kieltämättä samalla itseään.”
    Camus edellytti moraalin kohtuutta ja realismia.
    ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, hän kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”
    Ihminen elää nykyhetkessä historiastaan kasvaneena.
    Näin osuvasti Camus tiivisti ihmisen osallisuuden: ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”
    Ja ne jotka väittävät olevansa täydellisen viattomia, ”päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon”.
    Hyveellisyyden ajassa kohtaamme vain syyllisiä ja täydellisesti viattomia. Viimeksimainitut ilmiantavat edellisiä, koska viattomien mielestä pelkkä anteeksipyyntö ei riitä vaan tarvitaan myös rovioita syyllisyyden merkitsemiseksi.
    Kaikesta voi syyttää somea, virtuaalikeskustelua. Ikävämpi puoli on, että ilmiantoja tapahtuu myös ja ehkä näkyvimmin perinteisessä mediassa. Raivoa riittää.


Kun ryhdytään perustelemaan asioita ja ilmiöitä moraalisella kunnollisuudella, pitää tajuta, että toisenlaista moraalista arvosfääriä edustava ihminen saattaa kiivastua ja asettaa oman moraalisen argumenttinsa ja ”hyveellisyytensä ” vastatodistukseksi.
    Joka moraaliin ryhtyy, hän siihen uppoaa.
    En halua kiertää kysymystä, moraalin oikeutusta. Kun nuorempana kirjoitin kirja-arvosteluja, olin moraalikriitikko, tosin kohtuullisen impressionistisesti. Mutta moraalikriitikkona ajauduin toistuvasti kiivaaseen julkiseen debattiin eri mieltä olevien kanssa.
    Graham Greene oli katolinen ja vasemmistolainen kirjailija.
    Vaikka häntä pidettiin poliittisena kirjailijana, hän totesi 1980-luvun taitteessa, etteivät hänen ”poliittiset” romaaninsa olleet tarkoitettu muuttamaan maailmaa, sen enempää kuin hänen ”katoliset” kirjansa olisivat olleet tarkoitettu käännyttämään ketään katoliseksi.
    Greene selvensi ettei hän taistele epäoikeudenmukaisuutta vastaan vaan ilmaistakseen miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu. ”Tarkoitukseni ei ole muuttaa maailmaa vaan antaa sille ilmaisu.”
    Moraalikritiikki sopi Greenen mielestä hyvin hänen kirjojensa arviointiin. Hän sanoi, että sekä katoliset että kommunistiset kriitikot löysivät hänen romaaneistaan asioita, joita muut kriitikot eivät löytäneet. ”Minusta tuntuu, että he ymmärtävät muita paremmin, mihin kirjailija pyrkii.”
    Monien kriitikoiden mielestä fiktio ei pyri mihinkään eikä kirjailijan tarkoitusperistä kannata välittää. Oleellista ei ole aikomus vaan tulos.
    Mutta jos myönnetään, että kirjailijalla on jokin ”moraalinen” päämäärä ja että hänen kirjoittamansa romaani edustaa ja ilmentää tuota pyrkimystä, kritiikki muuttuu automaattisesti moraalikritiikiksi. Tämä tarkoittaa, että myös kriitikon on ilmaistava oma moraalinsa ja oma moraalinen pyrkimyksensä, sanalla sanoen maailmankatsomuksensa.
    Tästä syntyy tulikivenkatkuinen ja usein ratkaisematon erimielisyys, varsinkin silloin kun taiteilija ja arvostelija sitoutuvat eri moraalisfääreihin.


Luin kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun dekkarin.
    Sen päähenkilönä on 42 vuotias poliisimies, joka tutkii tekeillä olevan elokuvan tuotantoryhmässä tapahtunutta murhaa. Erästä poliisimiehen aamua kirjailija kuvaa näin:
    ”Hän oli nukkunut raskaasti ja uni riippui vielä silmäluomissa. Rehellisesti sanoen hän tunsi olonsa hiukan pohmeloiseksi, mutta hän ei voinut muistaa, että olisi edellisenä iltana juonut muuta kuin viskigrogeja eikä hän ollut kaatanut itseensä mitään valtavia määriä. Viski oli sitä paitsi suorastaan terveellistä, joten syy oli varmasti laimennuksessa. Tästä lähtien hän joisi sen raakana ollakseen varma parhaasta mahdollisesta lääketieteellisestä tuloksesta.”
    Rohkeneeko joku kirjoittaa noin hyveellisyyden ajan Suomessa? Tuskinpa, sillä jokainen meistä tietää mikä on terveellistä ja mikä ei. Olisi melkein moraalitonta perustella viskin juontia raakana lääketieteellisellä edullisuudella edes huumorinvälke silmäkulmassa. Mutta jos joku kirjoittaa tuollaista, hänet ilmiannetaan ennen kuin kukko kolmasti laulaa.
    Miehistä machoilua, nykylukija tuhahtaa eo. lainausta lukiessaan.
    Romaanin takakannessa kerrotaan kirjailijasta: ”Kirjoittaja on nuori, viehättävä naismaisteri, joka on suunnitellut useita elokuvakäsikirjoituksia. Kun hän laati salapoliisiromaanin, ja sijoitti sen filmin tekemisen maailmaan, oli tulos pienintä yksityiskohtaa myöten aito.”
    Ruotsalainen Kerstin Ekman (s. 1933) julkaisi esikoisdekkarinsa 30 metriä murhaa vuonna 1959. Se suomennettiin Gummeruksen Salamasarjaan seuraavana vuonna.


Kyösti Salovaara, 2018.


Marie-Francoise Allain: The Other Man – conversations with Graham Greene. (L’Autre et son double, 1980.) The Bodley Head, 1983.
Albert Camus: Kapinoiva ihminen. (Le Mythe de Sisyphe 1942; Noces 1950; L’Envers et léndroit 1958; L’Homme Révolté 1951; Actueles I 1950; Actuelles II 1953; Carnets I 1962; Carnets II 1963.) Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.
Kerstin Ekman: 30 metriä murhaa. (30 meter mord, 1959.) Suom. R. Terhomaa. K.J. Gummerus, 1960.

2 kommenttia:

  1. Louhimiehen ja Metsäkedon tapaukset ovat sellaisia, että jos kymmenen vuotta sitten olisi kerrottu, että naiset Suomessa alkavat harrastaa tällaista ryhmävainoa, niin olisin väittänyt, että ei voi olla totta.
    Vihaajien raivo on niin aktiivista, järjestelmällistä ja kieroa, että he eivät luovu uhristaan, vaan seuraavat tätä ympäri maailmaa. Joskus ennen Rigatellin juoruamista olisi pidetty lapsenomaisena kantelemisena ja häpeä olisi kohdistunut hänen tekoonsa, mutta ei nyt, kun päämäärä oikeuttaa kaikki keinot. Journalistista ahkeruutta - juupa juu.

    On kirjallisuuskriitikoita, jotka eivät enää näe mitään arvoa kirjoilla, joissa ei ole naisia päähenkilöinä, ja mieluiten naiskirjailijan kuvaamana.
    On todennäköistä, että pian Seitsemän veljestä nostetaan esiin esimerkkinä miehisestä toksisuudesta, jota ei enää tarvita. Mitkä kaikki muut kirjat... niitä on paljon! Ja mitkä kirjat jäävät kirjoittamatta, koska hyväksytyn alue on niin kapea?
    Kirjailija joutuu miettimään tarkasti, mistä enää saa kirjoittaa. Mistään vähemmistöstä ainakaan ei saa kirjoittaa, ei edes omista kokemuksistaan vähemmistön edustajan lähimmäisenä tai naapurina, koska silloin "vie häneltä äänen".

    Miten olisi Epäolennaisuuksien aika, Niuhottamisen aika, Kiusaamisen aika, Hullu aika?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäolennaisuuksien aika kuulostaa osuvalta. Silloin kun yhteiskunnassa on aikaa ja voimavaroja epäolennaiseen, luulisi että kaikki onkin lopulta aika hyvin. Mutta ongelma saattaa piiloutua siihen, että hyvän saa aina muuttumaan huonoksi.

      Poista