Viikon villi länsi

[herrasmiehiä ase kädessä]

Kyösti Salovaara, 2015.
Texas Hollywood/ Fort Bravo. Tabernas, Almeria.
Villi länsi: metahistorian kulissin kulissi.

Kirjoitin pientä tunnelmapätkää elokuvalehteen. Aiheena oli muuan lännenfilmi. Olen nähnyt sen kymmeniä kertoja sitten kevään 1970.

    Selailin ”elokuvapäiväkirjaani”. Pidin sitä 70-luvun taitteessa. Aluksi liimasin päiväkirjaan katsomieni elokuvien mainokset Helsingin Sanomista. Sitten ryhdyin kirjoittamaan elokuvien synnyttämistä ajatuksista.

    Tuntuu hieman kummalliselta. Olen opiskeluaikanani katsonut (kaupallisissa näytöksissä, elokuva-arkistossa, elokuvakerhoissa) ilmeisesti ”kaikki” Helsingissä esitetyt westernit, jännärit ja ranskalaiset taide-elokuvat. Yhtälö ei täsmää. Parametreja on liian monta.

    Filmihulluus ei alkanut 1970-luvun taitteen Helsingissä.

    Se alkoi 1950-luvun Kotkassa. Pikkupoikina käytiin Kino Rion iltapäivänäytöksissä. Siellä näin mm. John Fordin westernin Hyökkäys erämaassa. Naapuriteatterissa Kino Hallissa meni sunnuntaisin nonkka (nonstop): Uutisfilmejä, piirrettyjä, sketsejä.

    Kun sittemmin kävin luennoilla Porthaniassa, piipahdin luentojen välillä Reassa Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa katsomassa Viikon Villin Lännen esityksiä. Reassa näin Sergio Leonen ensimmäiset spagettiwesternit.

    Meidät, suuret (kaupunkilaiset) ikäluokat kasvatettiin lännenelokuvilla ja seikkailukertomuksilla. Kannattaa muistaa, että 50-luvulla ilmestyi myös kiehtovia lännensarjakuvia: Tex Willer, Hopalong Cassidy, Pecos Bill, Yksinäinen ratsastaja. Lännenmies ei ratsastanut pelkästään valkokankaalla vaan myös kirjallisuudessa.

    Kulttuurihistorian ironiaa: Tex Willer ja Pecos Bill kirjoitettiin ja piirrettiin Italiassa, ikään kuin spagettiwesterniä ennakoiden!

Merkittävä elokuvakirjoittaja, ranskalainen André Bazin ihmetteli vuonna 1953 westernien suosiota: ”Meitä hämmästyttää tämän lajin maailmanlaajuinen suosio vieläkin enemmän kuin sen historiallinen kestävyys. Mitä ihmettä jokin Amerikan Yhdysvaltojen synty, Buffalo Billin taistelut intiaaneja vastaan, rautatielinjojen vetäminen tai Pohjois-Amerikan sisällissota liikuttavat arabeja, hinduja, latinoja, germaaneja tai anglosakseja, joiden parissa lännenkuva jatkuvasti nauttii järkkymätöntä suosiota?”

    Jokin perimmäinen salaisuus tässä piilee.

    ”Lännenkuvaan täytyy kätkeytyä ikuisen nuoruuden salaisuutta tehokkaampi salaisuus, elokuvan omimpaan olemukseen jotenkin samastuva ikuisuuden salaisuus”, Bazin jatkoi.

    Hypätään 20-vuotta eteenpäin. Englantilainen Philip French muistutti kirjassaan Westerns, että jokainen koulupoika tietää kaksi lännenelokuvaan liittyvää perusasiaa. Ensiksi, westerni on kaupallinen elokuvamuoto, jolla on yhtä kiinteät ja muuttumattomat säännöt kuin Kabuki-teatterilla. Toiseksi, lännenkuvissa esitetyillä tapahtumilla on hyvin vähän tekemistä todellisten historiallisten tapahtumien kanssa.

    Dekkarikirjailija ja Hollywoodin käsikirjoittaja Frank Gruber väitti, että on olemassa vain seitsemän erilaista westerniä: rautatielänkkäri, karjatilafilmi, karjatilaimperiumista kertova westerni, kostotarina, ratsuväki intiaaneja vastaan, lainsuojattomien länkkäri ja laki- & sheriffitarina.

    Gruberin yksioikoinen luokittelu ei tyydyttänyt Frenchiä, joten hän latasi lisää lännenelokuvan tyyppejä. Lista on tietysti loputon, French totesi ja jatkoi luetteloa näin: eeppinen westerni, yliwesterni, aikuisten westerni, satiirinen westerni, komediawesterni, oikeussaliwesterni, liberaaliwesterni, sosiologinen westerni, realistinen westerni, anti-westerni, psykologinen westerni, allegorinen westerni, spagettiwesterni, paellawesterni… jne.

    Mikään elokuva eikä yksikään vähänkään kunnollinen westerni mahdu pelkästään yhteen lokeroon. Useita edellä mainituista teemoista ja tyypeistä löytyy parhaista ja mieleenpainuvimmista lännenelokuvista.

    Samana vuonna kuin Frenchin kirja ilmestyi Englannissa, Erkka Lehtola julkaisi Suomessa teoksen 24 kuvaa sekunnissa. Siinä hän totesi, että ”villin lännen elokuva on innottavin ja turmeltunein elokuvalaji”.

    ”Innottavin”, Lehtola sanoi, ”se on monesti ollut puhtaimmillaan, neitseellisimmillään: tulkitessaan amerikkalaista kansanperinnettä, yksinäisen sankarin myyttistä hahmoa ja puhdashenkisyyden kirkkaimpia täyttymyksiä.”

    Lehtolan mielestä 60-luvun loppupuolella kaupallisuus ja väkivaltaisuus turmelivat lännenelokuvan puhtauden. Siitä hän syytti italialaisia elokuvantekijöitä. Niinpä French (joka ei suostunut edes käsittelemään kirjassaan spagettiwesternejä), Lehtola ja mm. Peter von Bagh (teoksessaan Elokuvan historia, 1975) moittivat kuin yhdellä äänellä ja melkein samaan aikaan italialaisia ohjaajia lännenelokuvan rappiosta.

    Joskus aikalaiskritiikki osuu kohdalleen, toisinaan ei.

    Sillä kuitenkin: Sergio Leonen ja kumppanien kyyninen westerni riisui perinteisen lännenelokuvan tekopyhyyden ja palautti lännenmiehen maan kamaralle. Sen jälkeen eivät Yhdysvalloissakaan valmistuneet westernit voineet näytellä tietämätöntä.

Kyösti Salovaara, 2015.

Onko lännenelokuva peruselokuva, eräänlainen alkuelokuva, niin kuin André Bazin tuntui ajattelevan?

    Onko liioittelua väittää, että lännenelokuvan tarina kiehtoo meitä nimenomaan siksi, että siinä ihmiset ovat esillä täysin paljaina ikään kuin teatterikulisseissa, koska ympärillä oleva karu ja joskus luotaantyöntävän ankara maisema jättää ihmisen oman onnensa varaan? Lännenelokuvan maisema on toki upean kaunis ja jylhän kunnioitettava, mutta se ei tuollaisenaan voi liittyä mitenkään ihmisten elämään. Maisema ei selitä eikä täydennä - ellei sitten vieraannuttavana elementtinä - tyypillisen lännenelokuvan tarinaa, jossa ihminen asetetaan ihmistä vastaan, yksilö ryhmää vastaan.

    Ranskalainen Bazin (1918-58) kuoli nuorena. Yhtä nuorena kuoli amerikkalainen Robert Warshow (1917-55), joka julkaisi kuolemattoman esseensä The Westerner vuonna 1954.

    Lännenmies taistelee lain ja järjestyksen puolesta, Warshow sanoi, mutta se ei ole oleellisin piirre. Usein lännenmies vastaa, kun häneltä kysytään – ja kysyjänä on yleensä nainen – miksi hän tekee mitä tekee, että sehän on vain sitä mitä miehen pitääkin tehdä.

    Warshowin mielestä lännenmies puolustaa oman imagonsa puhtautta, itse asiassa kunniantuntoaan. Tästä syystä lännenmies on haavoittumaton, vähän kuin yli-ihminen tai epäihminen. Eihän kukaan elävä ihminen voi olla noin puhdas, noin täydellinen.

    No, me toki tajuamme että lännenmiehen menneisyydessä on usein jotain ”pahaa”, hänellä on pimeä menneisyytensä, josta hän näyttää päässeen irti, ”parantuneen”.

    Lännenmies ei, kuten Warshow toteaa, taistele hyötyäkseen eikä ollakseen oikeassa vaan ilmaistaakseen oman itsenäisen olemuksensa ja elääkseen maailmassa, jossa tuollaisen olemuksen saa ilmaista. Lännenmies on viimeinen herrasmies, kunnian mies.

    Mielikuva elokuvan lännenmiehestä olisi kohtuuttoman romanttinen ja täysin absurdi jos emme tajuaisi hänen pimeää puoltaan, sitä että oikeuttipa hän tekonsa miten moraalisesti tahansa, hän toteuttaa ”herrasmiesmäisyyttään”  ja kunniantuntoaan tappamalla ihmisiä - tosin yhteisössä josta laki puuttuu ja jossa lännenmies usein tahtomattaan joutuu toteuttamaan lakia. 

    Yhtä kaikki, ilmeisen ja itsetajutun moraalisen ristiriidan takia lännenmies ei voi jäädä pelastamaansa yhteisöön: hän kuolee tehtävän suoritettuaan tai ratsastaa pois.

    Mutta kun herrasmiehen ja tappajan sovittaa samaan ihmiseen, tarkoittaako se, että romanttisen tarinan takaa löytyy kyyninen ja inhorealistinen näkemys ihmisestä ja yhteisöstä?

    Vai onko lännenmiehen tarinan, eräänlaisen alkuelokuvan viehätys siinä että muistamme perisyntimme ja sen miksi meidät karkoitettiin paratiisista?

    Tai, onko lännenelokuva lopulta Raamatun tarinoiden sovittamista keinotekoiseen villiin länteen, jota ei oikeasti ole koskaan ollut olemassa, vaikka se löytyykin meidän universaalista tajunnastamme?

Kyösti Salovaara, 2015.

---

André Bazin: Mitä elokuva on? Toim. Peter von Bagh ja Sakari Toiviainen. WSOY, 1973.

Philip French: Westerns. Aspects of a Movie Genre. Secker & Warburg, 1973.

Erkka Lehtola: 24 kuvaa sekunnissa. Elokuvankatsojan käsikirja. WSOY, 1973.

Robert Warshow: Movie Chronicle: The Westerner. 1954. Teoksessa Film Theory and Criticism. Toim. Gerald Mast and Marshall Cohen. Oxford University Press, 1974.