Longinojan leopardit

[tajunnanvirrassa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Perjantaina paistaa aurinko.

    Kävelen Longinojalle. Ehkä näen meritaimenia kutemassa.

    Valo leikkii puron varren pensaikoissa, kivillä ja solisevassa vedessä.

    Kaloja ei näy. Latokartanontiellä bussi kiihdyttää ylämäkeen.

    Longinoja juoksee Malmin ja Pukinmäen kautta Vantaanjokeen. Juoksee hitaasti kiiruhtamalla. Nyt vettä on vähän.

    Purosta kivenheiton päässä on Malmin lentokenttä, jossa ensi kesänä englantilainen Ed Sheeran pitää kaksi konserttia.  60 000 lippua myytiin hetkessä, toisen konsertin loppuunmyyntiä odotellaan.

    En ollut koskaan kuullut Ed Sheeranista.

    Vanhemmiten kuulo heikkenee. Sheeran ja heinäsirkat katoavat havaintojen piiristä. En jaksa heittää kiveä, mutta netistä tsekkaan miten Ed laulaa.

Jos kurkottaa ylös, ylettyy.

    Samaan virtaan ei voi heittäytyä kahta kertaa. Sanoi Herakleitos. Tai jotakin sinne päin.

    Mutta sekin on suhteellista. Kun kävelen tiistaina Longinojalle, eikö se ole sama puro kuin viime perjantaina. Ainakaan minä en näe eroa. Eikä taimenia näy vieläkään.

    Muutuinko minä perjantain ja tiistain välillä? Jos, niin kuinka paljon? Muutos tapahtuu; muutosta ei huomaa. Jokainen hetki... hetken jälkeen.

    Jos soutaa vastavirtaan, pääsee selville… elämästä. Ihanko totta?

    Jos soutaa myötävirtaan, ajautuu ajassa eikä sitä edes huomaa.

    Ei tästä ota selvää.

Huvikseni olen lukenut Freeman Wills Croftsia. Kolme romaania: Groote-puiston murha, Poliisi ei hellitä ja s/s Jane Vosperin haaksirikko.

    Kun lukee ajankuluksi, mikä oikeastaan kuluu? Tuoli, persukset vai jokin muu, syvällisempi ”aine”?

    Jos aika kuluu, niin meneekö se puhki? Kuka on nähnyt puhki kuluneen ajan? Jos ajassa on reikä, putoaako siitä pois?

    Vain sellaista voi kuluttaa mikä on olemassa, mutta aikaa ei ole varastossa eikä kaupan tiskillä. Se tulee vastaan sitten kun siihen pääsee ja sen kohtaa: ohimenevästi. 

    Tästäkö pitäisi päätellä ettei aika kulukaan?

    Jos aika ei kulu, mikä kuluu kun luen ajankuluksi dekkareita?

    Tähän on vaikea vastata, mutta ei pidä jahdata helppoja selityksiä.

    Ajankuluksi lukiessa vanhenee. Mitä se tarkoittaa, jätetään määrittelemättä.

    Lukija menee ajan mukana myös silloin kun lukee vanhoista ajoista. Tilasin nettikaupasta Pekka Tarkan muistelmateoksen. Kun se tulee, luen ajankuluksi lähimenneisyydestä.

    Voiko samaan menneisyyteen astua kaksi kertaa?

On helpompi muistella menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Niitä kirjoja ei saa tänään luettavaksi jotka ilmestyvät ensi vuonna.

    Tasan 28 vuotta sitten kiertelin Knossoksen raunioilla Kreetalla. Samana päivänä, 3.10.1990, Saksa jälleenyhdistyi. Raunioilla kuljeskeli paljon saksalaisia. Helmut Kohl näytteli Saksan yhdistymisen sankaria.

Kyösti Salovaara, 2018.

    Sankarit tulevat ja menevät. Tänä syksynä Itä-Saksan haamu on kummitellut Saksan itäisten kaupunkien mielenosoituksissa. Muitakin haamuja nähtiin.

    Jos ihminen olisi kärpänen, se lentäisi Karl Marxin partaan turvaan.

    Jos Karl Marx olisi kärpänen, hän viis välittäisi maailman menosta.

    Kaikki tapahtuu. Ensin tragediana ja sitten farssina.

Kotiin palattua silmäilen Erno Paasilinnan mietteitä, sieltä täältä.

    ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua”, kirjoitti Paasilinna vuonna 1975. Nykyään hyvää makua myydään kaikkialla. Se ostetaan vaikka alennuksella.

    Paasilinnan mietteet ovat ”kuivia pisaroita”.

    Joku pystyy laulamaan valon pisaroista, mutta onko kukaan yrittänyt pestä käsiään kuivilla pisaroilla?

    ”Valtaa on tietty määrä”, kirjoitti Paasilinna vuonna 1977. ”Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.”

    Mitä tapahtuu jos vallan jakaa? Kasvaako se vai pieneneekö?

    ”Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.”

    Paasilinna kuulostaa vakuuttavalta. Mutta vakuuttaako hän?

    Jos parlamentissa olisi vain 20 kansanedustajaa, olisiko heillä kullakin valtaa 10 kertaa enemmän kuin nykyisillä parlamentaarikoilla? Tai: onko diktaattorilla todellakin kaikki valta? Jos on, mihin se perustuu?

    Vallan pisaroista ei kasva merta. Kenties puro saadaan aikaiseksi.

Leopardit. Mitä ne tekevät Longinojalla?

    Nyt kirjoitan keskiviikkoa alta pois.

    Kyyhkyset istuvat antennissa. Sataa, syksy on.

    Informaatio kulkee yhteen suuntaan.

    Poliittisia lakkoja pidellään kaksin käsin.

    Demokratia röyhtäilee, ammattijärjestöjen ilmavaivat pullistavat pöksyt piukalle.

    Yritän kuulostella milloin edustuksellinen vallankäyttö luovutettiin SAK:lle, Teollisuusliiton Riku Aallolle ja PAM:in Ann Selinille? En muista että SAK tai STTK olisivat esiintyneet kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa äänestettävänä? Mutta, kuten sanoin, vanhemmiten kuulo heikkenee. Enhän Sheeranistakaan kuullut mitään.

    Vallan saa ottamalla. Ne ottavat. ”Me” annamme. Näppärästi Riku Aalto sujauttaa eduskunnan povitaskuunsa.

    Vain naiivi ihminen huolestuu. Kyynistä naurattaa. Idealisti itkee. Kun ristisanatehtävä vihjaa vaakasuoraan ”demokratiasta”, mitä vastataan pystypäin?

    ”Leopardit murtautuvat temppeliin ja hörppivät uhrimaljat tyhjiin; tämä toistuu yhä uudelleen; lopulta se voidaan laskea ennalta käsin, ja siitä tulee seremonian osa.”

    Näin mietiskeli Franz Kafka.

    Longinojalla vesi solisee kivikossa. Mahdoton on mahdollista. Leopardin silmä välähtää. Suomessa kaikki hyvin.

Kyösti Salovaara, 2018.