Mitä mieltä

[on olla jotakin mieltä?]

S.I. 2018
Minä, minulle, minun... ja mielipiteiden kuunsilta.

Tartun mahdottomaan aiheeseen.

    Tiedän tarttuvani. Viisas lopettaisi tässä vaiheessa.

    Niin viisas en ole.

    ”Ajattelen. Siis olen.”

    Kuulostaako vanha viisaus kliseeltä?

    ”Kirjoitan mielipiteeni nettiin. Siis olen olemassa.”

    Onko tuo nykyaikainen käsitys ajattelevasta ihmisestä? Oikeudesta ja velvollisuudesta olla "äänessä"?

    Miksi meillä ylipäänsä on mielipiteitä?

    Ihminen ei ole yksin vaan joukossa. Mielipidettä ei kannata sanoa eikä kirjoittaa ellei sillä halua kertoa kanssaihmisille, yhdelle tai useammalle jotakin.

    Kenties nettiin kirjoitettu mielipide on perimmiltään äänekäs kuiskaus: ”Minäkin olen olemassa.”

Viime torstaina (20.9) Helsingin Sanomat kertoi pistävänsä lehden nettisivujen kommentoinnin uudenlaiseen kuriin. Toimituspäällikkö Esa Mäkisen kirjoittama artikkeli otsikoitiin: HS kysyy lukijoilta: miten keskustelupalstamme olisi valtakunnan kiinnostavin?

    Otsikko näytti viattoman lupaavalta. (Toimitus tosin muutti sen myöhemmin vähemmän haastavaksi!)

    Mutta otsikkoa seurasi suunnitelma, jolla keskustelupalstan toisia kommentteja aiotaan nostaa esille ja toisia karsia, työntää syrjään, jättää jopa julkaisematta – siis muillakin perusteilla kuin että ne olisivat asiattomia tai pelkkää vihapuhetta.

    Pinnallisesti Hesarin toimituksen tuskan ymmärtää. Viime kuussa lehden nettisivuille tuli 110 000 kommenttia. Kuka niitä ehtii moderoida? Miten niistä syntyy lainkaan järkevää keskustelua? Viisaat puheenvuorot hukkuvat massaan, ”tyhjänpäiväisten” mielipiteiden sekaan.

    Mäkinen kertoi, että moderointi tehdään ulkopuolisen yrityksen toimin. Nyt turvaudutaan myös tekoälyyn, algoritmiin joka luokittelee kommentit kolmeen ryhmään. Parhaimmiksi arvioidut puheenvuorot julkaistaan ensin.

    Tekoälyn rajoja tutkivat tiedemiehet varmaankin sanoisivat ettei algoritmi voi mitenkään löytää ”parhaimpia” eikä ”kiinnostavimpia” kommentteja, mutta se on toinen juttu.

    Mäkinen kirjoitti, että HS:ssä on julkaistu turhankin kärkkäitä mielipiteitä, henkilöön meneviä: ”Tämän vuoksi olemme määritelleet kommenttien esilukemisen tarkoituksen toisin: moderoinnin tehtävänä ei ole poistaa asiattomuuksia vaan valikoida julkaistavaksi hyvät ja rakentavat tekstit.”

    Hyvät ja rakentavat tekstit – kuulostaa pyyteettömän ihanteelliselta journalismilta!

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Portugalin korkein kohta mantereella:
Serra da Estrela.

Hyvä ja rakentava journalismi, mitä se on?

    Tietääkö Helsingin Sanomien toimitus yhtäältä kollektiivina ja toisaalta yksittäisinä toimittajina mitä tuo tarkoittaa? Ovatko kaikki toimituksen jäsenet täsmälleen samaa mieltä siitä mikä on hyvä ja rakentava artikkeli ja mikä taas kärjistetty ja mahdollisesti jopa repivä?

    Kohdellaanko esimerkiksi poliitikkoja Hesarissa aina rakentavasti?Kirjoitetaanko näiden tekemisistä hyviä juttuja, joissa poliitikot esiintyvät hyvin ja rakentavasti?

    No, Mäkisen artikkelissa ”filosofinen” pulma tunnistettiin. Mikä ylipäänsä on hyvää keskustelua, Mäkinen kysyi.

    Siihen hän vastasi takertumalla sanaan ”rakentava”. Hän toisti sitä niin monta kertaa, että jopa lukutaidoton ymmärsi tarkoituksen: pitää julkaista rakentavia kommentteja.

    ”Rakentava kritiikki ja hyvät argumentit parantavat myös yhteiskunnallisia päätöksiä”, Mäkinen hehkutti. Keskusteluun tarvitaan erilaisia rakentavia katsantokantoja. ”Toivoisimme saavamme rakentavan ja positiivisen ilmapiirin avulla esiin entistä enemmän ääniä.”

    Sanomatta sitä suoraan Mäkinen ilmoitti, että HS pyrkii laajentamaan lehden toimituksellisen otteen myös keskustelun kommentointiin. Kommenttien tulee tukea toimituksellista linjaa – mikä se onkaan – ja sitä mukaa yrityksen kaupallista päämäärää.

    Mäkinen myös kertoi, sanomatta sitä suoraan, että kirjoittajat asetetaan keskinäiseen kilpailuun. Pitää osata kirjoittaa niin, että kommentti on algoritmin ja esilukijan mielestä ”hyvä” ja ”rakentava”. Kärjekkäät tyylilajit kielletään, koska niitä ei pidetä rakentavina.

    Luulen ettei Mäkinen tiedostanut mitä esitti.

    Jos ironia, sarkasmi, kärjistys ovat HS:ssa kiellettyjä tyylejä, mitä kirjoittamisesta jää jäljelle?

    Sanojen ontto kuori?

S.I. 2018.
Minä ja Espanjan kuningas, Madrid.
Onko kuningatar unohtanut ikkunat auki?

Torstaina tuohduin aika lailla Mäkisen (ja HS:n toimituksen) laatimasta "rakentavan kommentoinnin laajennetusta huoneentaulusta”, koska sen tarkoituksena tuntui olevan sensuroida pois sellaiset mielipiteet, jotka eivät sovi HS:n toimitukselliseen agendaan. Tarkoitan että välillisestihän Mäkinen ilmaisi, että on olemassa ”jokin” tai ”jonkinlaisia” ehdottomasti hyviä (ja oikeita?) näkemyksiä yhteiskunnasta ja poliitikasta, ja koska HS tietää mitä ne ovat, toisenlaisia näkemyksiä ei kannata julkaista.

    Perjantaina tuohtumus laimeni.

    Tietysti HS - kuten mikä tahansa julkaisu – saa määritellä itse toimituspolitiikkansa ja saa olla myös kollektiivina jotakin mieltä ”asioista” - vaikkapa EU:sta, naisten asemasta, kasvissyönnistä, maahanmuutosta, räpistä ja rockista, autoiluista ja makkaran syömisestä, puhumattakaan demokratiasta ja mielipiteen suhteellisesta vapaudesta. Ehkä on hyvä, että julkaisulla on yhtenäisiä linjanvetoja tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Mutta jos lehdellä on melkein monopoli, kuka tai mikä esittää vaihtoehdot?

    Ja miksi HS ei saisi ajatella myös taloudellista puolta? Jos rakentavat ja hyvät kommentit lisäävät lukijakunnan kasvua, mikä sen parempaa? Miksi kukaan, esimerkiksi minä, toivoisi että lehden levikki laskee kärjekkäitten kommenttien takia sen sijaan, että se nousee hyvien ja rakentavien kirjoitusten ansiosta?

    Jos minä olen poleeminen, se ei tarkoita, että ihmisten enemmistö haluaa lukea poleemisia kirjoituksia. Vielä vähemmän siitä seuraa, että kenenkään, edes HS:n pitäisi julkaista minun tai kenenkään toisenkaan poleemisia kirjoituksia, jos ne eivät sovi lehden rakentavaan toimituspolitiikkaan.

    Mutta jokin jäi kaivertamaan mieltä.

    Koska puhun myös itsestäni, kun puhun maailmasta ja Hesarista, puhun lopulta aika lailla itsestäni. Laitan pakinan kuvituksenkin tänään itsestäni. Narsismilla ei ole rajaa kun puhutaan minusta. I, Me, Mine - kuten muuan poppari lauloi ja kirjoitti.

    Nimittäin, pitkän linjan kirjoittajana - ensimmäinen sanomalehdessä julkaistu kirjoitukseni oli hyvin poleeminen ja ilmestyi Eteenpäin-lehdessä noin 50 vuotta sitten – ihmetyttää, että HS kiinnittää huomion kirjoituksen (kommentin) tyylilajiin, kun se miettii millainen on julkaistavaksi kelpaava kommentti. Miksi persoonallinen tyyli on huonoa kirjoittamista?

    Mutta vielä kummallisempi on Mäkisen artikkelin rivien väliin piilotettu ajatus yhdestä ja oikeasta ”totuudesta”, jonka vain HS tietää. Vai onko paras totuus se, mikä parhaiten käy kaupaksi?

Eteenpäin, 25.2.1969.
Kirjoittaja täytti tuona päivänä 22 vuotta.

Kun minulla, sinulla ja Mäkisen Esalla on erilainen mielipide jostakin ihmisten elämään liittyvästä asiasta, mistä se johtuu? Siitäkö että yksi meistä – nimeä mainitsematta – tietää asian oikean tolan ja kaksi muuta on väärässä?

    Syvennyn tähän hetkeksi aikaisemminkin lainaamieni kirjoittajien kautta, avulla.

    Yrjö Ahmavaara totesi matemaattisen yhteiskunta-analyysin perusteella 1970-luvulla, että historiallisessa tilanteessa, ihmisen oikeassa elämäntilanteessa, ei ole olemassa tieteellisesti määriteltävissä olevaa ”oikeaa” johtajaa eikä myöskään ”oikeaa” tekoa. Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”. (Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.)

    Ilkka Kauppinen puolestaan kuvasi teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia moniarvoisesta yhteiskunnasta ja mielipiteiden kilpailusta sellaisessa yhteiskunnassa.

    Pluralistisessa yhteiskunnassa, Kauppinen tiivisti Boltanskin ja Thévenotin ajatuksen, kehittyy kiistoja ja konflikteja koska ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omia ja muiden mielipiteitä ja käytäntöjen hyväksyttävyyttä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta oleellista on huomata, vähän samalla tavalla kuin Ahmavaara perusteli oikean yhteiskunnallisen tiedon mahdottomuuden, että ”ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”.

    Siis: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    Kun Mäkinen vaatii, että HS:n artikkeleita kommentoivat kirjoittajat noudattavat rakentavan ja hyvän kritiikin periaatetta, hän edellyttää mahdotonta, koska ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa käsitystä todellisuudesta ja sen arvoista. Käsityksiä on monia ja jos vain tietyt julkaistaan, syyllistytään sensuuriin tai vähintään jonkin (tosin ilmaisemattoman) poliittisen agendan noudattamiseen.

    Tietysti netti luo optisen harhan: eihän kukaan kuvittele että painetun lehden yleisönosastoon mahtuisi kaikki mielipiteet.

Onko tässä pakinassa mielipiteitä?

    Onko tämä pakina mielipide itsessään?

    Olenko minä tämä pakina?

    Jos olen, mitä kerron itsestäni suhteessa ympäröivään maailmaan?

    Pitäisikö yrittää ymmärtää enemmän itseään vai muita?

    The Guardianista sattuu silmiin Julian Bagginin artikkelista viisas miete: Jos oletamme lähtökohtaisesti ymmärtävämme kanssaihmistemme mielipiteet, päädymme pitämään niitä vain omien ajatustemme muunnelmana.

    Bagginin mielestä aito syventyminen erilaisiin mielipiteisiin, erilaiseen ajatteluun, paljastaa kuinka vähän itse tiedämme – ja sitä mukaa kasvamme ihmisinä ymmärryksessämme.

    Jos meistä kukaan ei ole koskaan mitään mieltä mistään, me emme lopulta tiedä millainen maailma on.

    Paradoksi: Erimielisyys on yhteenkuuluvaisuuden tunnustamista. Se selittää todellisuutta paremmin kuin samanmielisyys.

S.I. 2018
Minä ja Euroopan mantereen läntisin piste: Cabo de Roca.