[päälauseita]
Kyösti Salovaara, 2016. Tyylien tyyli. (Museo Automóvil y de la moda de Malaga) |
Kulttuuri
on (ihmisten) tapoja.
Tyyli
on subjektiivinen kannanotto yhdenlaisten tapojen suhteesta toisenlaisiin.
Luonnossa ei ole tyylejä. Karhut eivät käy parturissa. Sudet eivät shoppaile leninkiosastolla.
Ihmisten tapojen tyylit ovat katsojan
silmässä. Tekemällä tehtyjä, harkitsemalla harkittuja. Sattumaltakin syntynyttä.
Voiko
tämän ilmaista selkeämmin?
Kannattaako?
Ehkä
ei.
Sanoja
raaputtamalla pääsee syvemmälle. Syvältä löytää ytimen. Sanan
perimmäinen merkitys palautuu (ihmisten) todellisuuteen. Sitä ei
oikeastaan pysty määrittelemään yksikäsitteisesti.
Tietysti
voi todeta, että kaikki tyylit ovat yhtä hyviä. Muuta ei pidä sanoa.
Tyylikäs
on arvoarvostelma joistakin tavoista johonkin maailmanaikaan.
Vaatteet,
autot, hiukset ja rakennukset – tyylejä löytää kun vaivautuu
etsimään. Puhutaan myös maalaustaiteen tyyleistä, musiikista. Karkealla tasolla tyylin huomaa. Se erottuu toisesta tyylistä.
Pelkästään erilaisia värejä käyttämällä syntyy tyylejä.
Ei
se mitään, että nykyään melkein kaikki pukeutuvat farkkuihin. Erilaisia housuja kuitenkin löytyy.
Autot
näyttävät samanlaisilta. Musiikki kuulostaa yhdenmukaiselta.
Taloihin rakennetaan lasiparvekkeita.
Mikään
ei ole ajatonta. Hyppy toissapäiväiseen tuo esille erilaisia
housuja, erilaista musiikkia, erilaisia rakennuksia ja parvekkeita.
Silloin kun maalaustaide löysi särjetyn kuvan abstraktismin, tyylit
katosivat toistensa sisään. Jos niitä on, niitä ei pysty
havaitsemaan. Havaitseminen on katsotun tajuamista. Ajatukset syntyvät
valosta ja varjosta.
Kierretään
itse asiaa. Onko romaanilla tyyliä? Voiko kirjoittajan tyylin
määritellä? Pystyykö sanan tyylin erottamaan siitä mitä se
ilmaisee? Jos pystyy, miksi robotit eivät kirjoita parempia kirjoja
kuin ihmiset?
Ja
vielä: jos robotti kirjoittaa jännärin, kenen tai minkä tyyliä
se noudattaa?
Viime
viikolla - näin ne viikot lorisevat pois kuin vesi rännistä maahan –
käsiteltiin Lee Childia ja viitattiin kirjoittamisen
tyyliin. Päälauseita, ei sivu.
Etsin
nyt viime viikon pakinassa mainitun Parnasson (3/2015) vaatenaulakon ylähyllyltä, piilosta.
Ei
ihme että olin työntänyt sen pois silmistä. Samuli Knuutin
essee Tapa ja anna tappaa (Miksi Lee Childin kirjat ovat
parasta roskakirjallisuutta?) on alleviivattu paksuin vedoin.
Ärsyttäviä lauseita olen lainannut aikaisemminkin.
Intellektuellien
ylimielisyys ärsyttää ja masentaa. Siitä masentuu kun fiksut
ihmiset heittäytyvät moralisteiksi. Se ärsyttää, että oppineet
nousevat jalustalle ja huutavat: minä olen teitä onnettomia
taviksia parempi ihminen!
Samuli
Knuuti tunnusti, että Lee Childin lukeminen on (hänelle)
eräänlaista "pornografista" kirjallisuuden kokemista. Hän ei
haluaisi lukea roskakirjallisuutta, mutta ei mahda himolleen mitään.
Intellektuelli addiktoituu viihteeseen. Se on kauheaa.
Wikipediassa
lainataan Knuutia ylimalkaisesti.
Täsmällisesti
hän kirjoitti näin: ”Lee Childin kirjat toimivat, koska ne ovat
epäkirjallisuutta. Turhaan ei Childia ole kutsuttu anti-Proustiksi,
sillä hän ei koskaan sorru sivulauseeseen silloin kun piste on
käsien ulottuvilla.”
Samuli
Knuuti, kustannustoimittaja, oli melkein epätoivoinen. Maailma on
täynnä menestyviä viihdekirjailijoita. He eivät suostu asettumaan
intellektuellin kaavailemaan oikean kirjallisuuden
pakkopaitaan. ”Grishamin ja kumppaneiden (Dan Brown, Henning
Mankell, Donna Leon) ongelma kun oli se, että he halusivat olla
oikeita kirjailijoita”, Knuuti puuskahti ärtyneesti.
Jostakin
syystä Knuuti olettaa, että bestsellerin kirjoittaminen on
helpompaa kuin pienilevikkisen romaanin. Elämän ja kirjallisuuden
tosiasioissa riittää vielä opettelemista.
Knuutin
esseen ajatusmaailma palauttaa mieleen John Careyn
älymystökritiikin teoksessa The Intellectuals and the Masses –
Pride and Prejudice among the Literary Intellegentsia, 1880-1939.
Kun älymystö ei pystynyt estämään massoja kouluttautumasta, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita tavallinen ihminen ei kyennyt lukemaan eikä ymmärtämään. Tuli modernin "edistykselliseksi" vastustaa rahvaan demokraattista edistyksellisyyttä, kansan valistumista.
Katsotaanpa
miten sivulauseita karttavaa proosaa kirjoitetaan.
Lee
Child tekee sen näin romaanissa Raaka laki (2017):
”Se
oli himmeän ruskeaksi petsattu hirsitalo, jonka vieressä oli
hirsinen ulkorakennus. Rakennuksia ympäröivät hoitamattomat
pensaikot ja hieno punainen multa. Kuoppainen tie kiemurteli metsän
läpi ilmestyen näkyviin siellä täällä puiden lomassa. Talon
oikealla puolella rinne vietti alas laajalle asumattomalle
tasangolle. Kaukana siinsivät vanha postitoimisto,
ilotulitekauppa ja maantie. Suunnilleen puolentoista
kilometrin päässä laidunsi lauma hanka-antilooppeja. Hiekkatie oli
heleän okran värinen ja siististi tasoitettu ja kallistettu.
Vasemmalla puolen maaperä alkoi kohota muodostaen
matalia, rosoisia kukkuloita, ikäänkuin
pienoiskokoisia vuorijonoja esimakuna siitä, mitä todella oli
edessä yli sataviisikymmentä kilometriä lännempänä. Ilma oli
tyyntä ja käsittämättömän selkeää. Taivas oli syvänsininen.
Vallitsi täydellinen hiljaisuus.”
Ernest
Hemingway teki sen 90 vuotta aikaisemmin
novellissa Che ti dice la patria näin:
”Iso,
kovaa vauhtia ajava auto ohitti meidät ja nostatti rapaisen
vesiseinän vasten automme tuulilasia ja
jäähdytintä. Tuulilasinpyyhin liikkui edestakaisin levittäen
likakalvon pitkin lasia. Pysähdyimme Sestrissä ja söimme luonaan.
Ravintola oli lämmittämätön ja istuimme takki ja hattu
päällämme. Ikkunan läpi näimme ulkona seisovan auton. Se oli
ravan peitossa ja seisoi pysäköitynä aalloilta turvaan vedettyjen
veneiden välissä. Ravintolassa saattoi nähdä hengityksensä
höyryävän.
Pasta
asciuta oli hyvää; viini maistui alunalta ja kaadoimme vettä sen
sekaan. Myöhemmin tarjoilija toi pihvit ja paistettuja perunoita.
Ravintolan toisessa päässä istui mies ja nainen. Mies oli
keski-ikäinen ja nainen oli nuori ja mustiin pukeutunut. Koko
aterian ajan nainen puhalteli hengitystään kylmään kosteaan
ilmaan. Mies katsoi sitä ja pudisteli päätään. He söivät
ääneti ja mies piteli naista kädestä pöydän alla. Nainen oli
hyvännäköinen ja he näyttivät hyvin surullisilta. Heillä oli
mukanaan matkalaukku.”
Kaksi
näytettä epäkirjallisuudesta, niinkö?
Samuli
Knuutin mielestä sata miljoonaa romaania myynyt Lee Child ei yritä
olla oikea kirjailija vaan on epä.
Yrittikö
Hemingway olla oikea kirjailija vai tyytyikö olemaan
epäkirjailija? Kirjoittiko hän nirppanokille vai suurelle lukijakunnalle?
Jos
tyylin irrottaa sanasta ja lauseesta, mitä siitä irtoaa? Mitä
jää jäljelle?
Kotkassa
oli aikanaan Norjan sahan vieressä lautatarha. Laudat ja lankut
kasattiin talomaisiksi tapuleiksi kuivumaan.
”Kukin
taaplaa tyylillään”, sanottiin.
Sillä
kai tarkoitettiin, että laudan ja lankun sai kantaa tapuliin niin
kuin halusi, mutta tapulit olivat täsmälleen toistensa näköisiä
ja kokoisia. Tyyli tarkoitti tekemistä, ei lopputulosta. Tapulista
ei jälkeenpäin nähnyt miten se oli taaplattu.
Miten
romaani taaplataan?
Onko
olemassa oikeaa kirjallisuutta ja epäkirjallisuutta henkiviä
sanoja, joita ei saa sekoittaa keskenään?
Jos
sinä olet oikean kirjallisuuden tuomari, kuka sinä olet?
Tiedätkö mistä tyylin tunnistaa? Kaipaatko sanoja? Unohditko jo
mitä piti sanoa?
Päälauseita
metsästävä eksyy joskus sivulauseiden hetteikköön. Avun
huutaminen on turhaa. Vaikka ääni kuuluu sitä ei ymmärretä.
Tyyli
on terävä pistos, tikari, teroitetun kynän pää.
Kyösti Salovaara, 2016. (Museo Automóvil y de la moda de Malaga) |
Onpa Samuli Knuutilla erikoinen perustelu mielestään huonolle kirjallisuudelle, pelkkien päälauseiden käyttö.
VastaaPoistaMinä kun olen huomannut juuri tämän tehokeinona monissa korkealle arvostetuissa kirjoissa, sellaisissa kapeissa taidefiktiogenreen sijoitetuissa.
Mielessäni alkoi pyöriä erään ruotsin oppikirjan lause, lyhyt ja ytimekäs:"Tycke och smak är olika."
Joo, kun lukee tuota pientä Hemingwayn lainausta niin eikö siitä synnykin aikamoisia mielikuvia, vaikka teksti on hyvin pelkistettyä?
PoistaOlen aikaisemminkin kertonut, että yritin joskus ottaa selville miksi Hemingwayn teksti on niin "loistavaa", mutta en löytänyt siitä mitään erityistä jota voisi matkia, ottaa opiksi. Nyt kun tuota lainausta katsoo, niin ehkä... se vaan on yksinkertaisen havainnon kertominen yksinkertaisilla sanoilla ja lauseilla. Joten ongelmaksi jää, että pitäisi osata havainnoida, hah!