Tyylikkäästi

[päälauseita]

Kyösti Salovaara, 2016.
Tyylien tyyli.
(Museo Automóvil y de la moda de Malaga)

Kulttuuri on (ihmisten) tapoja.

    Tyyli on subjektiivinen kannanotto yhdenlaisten tapojen suhteesta toisenlaisiin. Luonnossa ei ole tyylejä. Karhut eivät käy parturissa. Sudet eivät shoppaile leninkiosastolla.

    Ihmisten tapojen tyylit ovat katsojan silmässä. Tekemällä tehtyjä, harkitsemalla harkittuja. Sattumaltakin syntynyttä.

    Voiko tämän ilmaista selkeämmin?

    Kannattaako?

    Ehkä ei.

    Sanoja raaputtamalla pääsee syvemmälle. Syvältä löytää ytimen. Sanan perimmäinen merkitys palautuu (ihmisten) todellisuuteen. Sitä ei oikeastaan pysty määrittelemään yksikäsitteisesti.

    Tietysti voi todeta, että kaikki tyylit ovat yhtä hyviä. Muuta ei pidä sanoa.

    Tyylikäs on arvoarvostelma joistakin tavoista johonkin maailmanaikaan.

Vaatteet, autot, hiukset ja rakennukset – tyylejä löytää kun vaivautuu etsimään. Puhutaan myös maalaustaiteen tyyleistä, musiikista. Karkealla tasolla tyylin huomaa. Se erottuu toisesta tyylistä. Pelkästään erilaisia värejä käyttämällä syntyy tyylejä.

    Ei se mitään, että nykyään melkein kaikki pukeutuvat farkkuihin. Erilaisia housuja kuitenkin löytyy.

    Autot näyttävät samanlaisilta. Musiikki kuulostaa yhdenmukaiselta. Taloihin rakennetaan lasiparvekkeita.

    Mikään ei ole ajatonta. Hyppy toissapäiväiseen tuo esille erilaisia housuja, erilaista musiikkia, erilaisia rakennuksia ja parvekkeita. Silloin kun maalaustaide löysi särjetyn kuvan abstraktismin, tyylit katosivat toistensa sisään. Jos niitä on, niitä ei pysty havaitsemaan. Havaitseminen on katsotun tajuamista. Ajatukset syntyvät valosta ja varjosta.

    Kierretään itse asiaa. Onko romaanilla tyyliä? Voiko kirjoittajan tyylin määritellä? Pystyykö sanan tyylin erottamaan siitä mitä se ilmaisee? Jos pystyy, miksi robotit eivät kirjoita parempia kirjoja kuin ihmiset?

    Ja vielä: jos robotti kirjoittaa jännärin, kenen tai minkä tyyliä se noudattaa?

Viime viikolla - näin ne viikot lorisevat pois kuin vesi rännistä maahan – käsiteltiin Lee Childia ja viitattiin kirjoittamisen tyyliin. Päälauseita, ei sivu.

    Etsin nyt viime viikon pakinassa mainitun Parnasson (3/2015) vaatenaulakon ylähyllyltä, piilosta.

    Ei ihme että olin työntänyt sen pois silmistä. Samuli Knuutin essee Tapa ja anna tappaa (Miksi Lee Childin kirjat ovat parasta roskakirjallisuutta?) on alleviivattu paksuin vedoin. Ärsyttäviä lauseita olen lainannut aikaisemminkin.

    Intellektuellien ylimielisyys ärsyttää ja masentaa. Siitä masentuu kun fiksut ihmiset heittäytyvät moralisteiksi. Se ärsyttää, että oppineet nousevat jalustalle ja huutavat: minä olen teitä onnettomia taviksia parempi ihminen!

    Samuli Knuuti tunnusti, että Lee Childin lukeminen on (hänelle) eräänlaista "pornografista" kirjallisuuden kokemista. Hän ei haluaisi lukea roskakirjallisuutta, mutta ei mahda himolleen mitään. Intellektuelli addiktoituu viihteeseen. Se on kauheaa.

    Wikipediassa lainataan Knuutia ylimalkaisesti.

    Täsmällisesti hän kirjoitti näin: ”Lee Childin kirjat toimivat, koska ne ovat epäkirjallisuutta. Turhaan ei Childia ole kutsuttu anti-Proustiksi, sillä hän ei koskaan sorru sivulauseeseen silloin kun piste on käsien ulottuvilla.”

    Samuli Knuuti, kustannustoimittaja, oli melkein epätoivoinen. Maailma on täynnä menestyviä viihdekirjailijoita. He eivät suostu asettumaan intellektuellin kaavailemaan oikean kirjallisuuden pakkopaitaan. ”Grishamin ja kumppaneiden (Dan Brown, Henning Mankell, Donna Leon) ongelma kun oli se, että he halusivat olla oikeita kirjailijoita”, Knuuti puuskahti ärtyneesti.

    Jostakin syystä Knuuti olettaa, että bestsellerin kirjoittaminen on helpompaa kuin pienilevikkisen romaanin. Elämän ja kirjallisuuden tosiasioissa riittää vielä opettelemista.

    Knuutin esseen ajatusmaailma palauttaa mieleen John Careyn älymystökritiikin teoksessa The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intellegentsia, 1880-1939. Kun älymystö ei pystynyt estämään massoja kouluttautumasta, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita tavallinen ihminen ei kyennyt lukemaan eikä ymmärtämään. Tuli modernin "edistykselliseksi" vastustaa rahvaan demokraattista edistyksellisyyttä, kansan valistumista.

Katsotaanpa miten sivulauseita karttavaa proosaa kirjoitetaan.

    Lee Child tekee sen näin romaanissa Raaka laki (2017):

    ”Se oli himmeän ruskeaksi petsattu hirsitalo, jonka vieressä oli hirsinen ulkorakennus. Rakennuksia ympäröivät hoitamattomat pensaikot ja hieno punainen multa. Kuoppainen tie kiemurteli metsän läpi ilmestyen näkyviin siellä täällä puiden lomassa. Talon oikealla puolella rinne vietti alas laajalle asumattomalle tasangolle. Kaukana siinsivät vanha postitoimisto, ilotulitekauppa ja maantie. Suunnilleen puolentoista kilometrin päässä laidunsi lauma hanka-antilooppeja. Hiekkatie oli heleän okran värinen ja siististi tasoitettu ja kallistettu. Vasemmalla puolen maaperä alkoi kohota muodostaen matalia, rosoisia kukkuloita, ikäänkuin pienoiskokoisia vuorijonoja esimakuna siitä, mitä todella oli edessä yli sataviisikymmentä kilometriä lännempänä. Ilma oli tyyntä ja käsittämättömän selkeää. Taivas oli syvänsininen. Vallitsi täydellinen hiljaisuus.”

    Ernest Hemingway teki sen 90 vuotta aikaisemmin novellissa Che ti dice la patria näin:

    ”Iso, kovaa vauhtia ajava auto ohitti meidät ja nostatti rapaisen vesiseinän vasten automme tuulilasia ja jäähdytintä. Tuulilasinpyyhin liikkui edestakaisin levittäen likakalvon pitkin lasia. Pysähdyimme Sestrissä ja söimme luonaan. Ravintola oli lämmittämätön ja istuimme takki ja hattu päällämme. Ikkunan läpi näimme ulkona seisovan auton. Se oli ravan peitossa ja seisoi pysäköitynä aalloilta turvaan vedettyjen veneiden välissä. Ravintolassa saattoi nähdä hengityksensä höyryävän.

    Pasta asciuta oli hyvää; viini maistui alunalta ja kaadoimme vettä sen sekaan. Myöhemmin tarjoilija toi pihvit ja paistettuja perunoita. Ravintolan toisessa päässä istui mies ja nainen. Mies oli keski-ikäinen ja nainen oli nuori ja mustiin pukeutunut. Koko aterian ajan nainen puhalteli hengitystään kylmään kosteaan ilmaan. Mies katsoi sitä ja pudisteli päätään. He söivät ääneti ja mies piteli naista kädestä pöydän alla. Nainen oli hyvännäköinen ja he näyttivät hyvin surullisilta. Heillä oli mukanaan matkalaukku.”

    Kaksi näytettä epäkirjallisuudesta, niinkö?

    Samuli Knuutin mielestä sata miljoonaa romaania myynyt Lee Child ei yritä olla oikea kirjailija vaan on epä.

    Yrittikö Hemingway olla oikea kirjailija vai tyytyikö olemaan epäkirjailija? Kirjoittiko hän nirppanokille vai suurelle lukijakunnalle?

Jos tyylin irrottaa sanasta ja lauseesta, mitä siitä irtoaa? Mitä jää jäljelle?

    Kotkassa oli aikanaan Norjan sahan vieressä lautatarha. Laudat ja lankut kasattiin talomaisiksi tapuleiksi kuivumaan.

    ”Kukin taaplaa tyylillään”, sanottiin.

    Sillä kai tarkoitettiin, että laudan ja lankun sai kantaa tapuliin niin kuin halusi, mutta tapulit olivat täsmälleen toistensa näköisiä ja kokoisia. Tyyli tarkoitti tekemistä, ei lopputulosta. Tapulista ei jälkeenpäin nähnyt miten se oli taaplattu.

    Miten romaani taaplataan?

    Onko olemassa oikeaa kirjallisuutta ja epäkirjallisuutta henkiviä sanoja, joita ei saa sekoittaa keskenään?

    Jos sinä olet oikean kirjallisuuden tuomari, kuka sinä olet? Tiedätkö mistä tyylin tunnistaa? Kaipaatko sanoja? Unohditko jo mitä piti sanoa?

    Päälauseita metsästävä eksyy joskus sivulauseiden hetteikköön. Avun huutaminen on turhaa. Vaikka ääni kuuluu sitä ei ymmärretä.

    Tyyli on terävä pistos, tikari, teroitetun kynän pää.

Kyösti Salovaara, 2016.
(Museo Automóvil y de la moda de Malaga)