Pitkä matka eiliseen

[lähelle paljon lyhyempi]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Yle aikoo tiedottaa uusista musiikkiohjelmista myöhemmin, mutta on epätodennäköistä, että nostalgia katoaisi Radio Suomesta kokonaan – puhumattakaan että kanava muuttuisi suomiräpradioksi.

- Ilkka Mattila Helsingin Sanomissa 18.4.2025.

Ensimmäinen toteamus: maailma on.

    Täydentävä ajatus: se koostuu verkoista.

    Johtopäätös: verkostot rappeutuvat, kuolevat pois, syntyvät.

Kun valitsee näkökulman, saa haluamansa ja voi perustella tahtonsa mukaisen maailman.

    Verkostoja piisaa.

    On sähköverkkoja, viemäriverkkoja, naisverkkoja, kalaverkkoja, tiedeverkkoja, finanssiverkkoja, mobiiliverkkoja, poliittisia verkkoja, biologisia verkkoja, kirjakauppaverkkoja, kansainvälisiä yhteistyön verkkoja, laihduttajien verkkoja ja myös hämähäkillä on verkkonsa.

    Viime viikolla koettiin kuinka vakaana pidetty sähköverkkoverkko romahti ja massiivinen sähkökatko kesti pahimmillaan 15 tuntia. Maailmanlopun tunnelmaako?

    Uskaltaisiko sanoa, että kaikki verkot yhdessä on kulttuurimme, sivilisaatiomme?

    No, uskallan.

Kulttuuria ja sivilisaatiota yhdistää sekä ajallinen että paikallinen moninaisuus. Kulttuuri ei alkanut eilen eikä pääty huomenna. Tavoissamme - joita kulttuuri lopulta on - ajallinen historia on erottamaton osa, jota ilman kulttuuria ei olisi olemassa. Sähköverkko kaatuu kenties 19 sekunnissa, mutta kulttuuri ja kulttuurien verkko ei kaadu.

    Näin voisi ajatella. Näin voi väittää.

    Mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Ilkka Mattila on toista mieltä, eikä hän ole yksin. Alussa lainaamassani kommentissa Mattila on tyytyväinen kun Yle vähitellen lopettaa 1900-luvulla sävellettyn ja lauletun musiikin esittämisen. Mattilan mielestä kaikki eilinen, tai ainakin toissapäiväinen on pelkkää nostalgiaa, arvonta tunteilua.

    Onko Bach pelkkää nostalgiaa? Entä impressionistien maalaukset tai 1920-luvun hienot yhdysvaltalaiset romaanit?

    Jos parhaalla kevyellä musiikilla ei ole mitään taidearvoa historiallisessa mielessä, miksi millään taiteella olisi mitään arvoa? Jos Reijo Taipaleen esittämä Satumaa on pelkkää nostalgiaa, mitä muuta Frank Sinatran laulamat balladit ja jazzstandarditkaan olisivat?

    Jos kulttuurista pyyhkii pois eilisen, se romahtaa samalla tavalla kuin sähköverkko Espanjassa.

Television vallatessa maailman kulttuurit toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Marshall McLuhan alkoi käyttää termiä tämänhetkisyys kuvatessaan, kuinka kodit liittyivät tosiajassa maailman tapahtumien verkkoon.

    Mitä McLuhan sanoisi 2000-luvun somemaailman tämänhetkisyydestä? Hämmästyisi? Kauhistuisi? Kenties vain nauraisi partaansa: mitä minä ennustinkaan!

    Ilkka Mattilan kommentti 1900-luvun musiikista kuvastaa uutta tämänhetkisyyttä pahimmillaan. Onko todella kulttuurisesti arvokasta jos Yle soittaa kanavillaan pelkästään aamusta iltaan räppiä ja sitä musiikkia joka sävellettiin 24 tuntia sitten?

    Tämänhetkisyys leimaa tietysti aina kulttuuriosastojen kirjoitusvalikoimaa.

    Uusvasemmistolaisuuden vuosina - 1960- ja 1970-luvuilla - kirjoittajat etsivät vanhoista romaaneista ja elokuvista vasemmistolaisia sävyjä ja nostivat niitä teoksia pinnalle, jotka sopivat tuon ajan poliittiskulttuuriseen ajatteluun. Tänään vain sellaiset vanhat kirjat tai elokuvat hellyttävät kulttuuriportin vartijan joissa ilmenee ”oikeaa” feminismi, luonnon ihailua ja ikimetsän pyhittämistä, ilmastonmuutokseen havahtumista ja ei-binäärisen ihmiskuvan tajuamista, identiteettien korostamista jne. Tässä ei ole mitään vikaa sinällään. Joka härjilla ajaa, se härjistä puhuu. Monet kulttuuribloggaajat toki esittelevät kunnianhimoisesti myös vanhempaa kirjallisuutta, mutta riittääkö se tasapainottamaan kulttuuriosastojen tämänhetkisyyden?

    Tämänhetkisyys unohtaa eilisen, koska sitä ei ole. Katsokaa vaikka kellosta.

    Kun Trumpin kaltainen öykkäri on ON ja tämän hetkisen inhon kohde, niin amerikkalainen kirjallisuuden merkittävä historia on täysin OFF. Eihän Trumpin olan yli "pysty" näkemään Hemingwaytä, Steinbeckiä, Chandleria, Rothia tai juuri ketään.

Jos kulttuuri on vain ja ainoastaan tänään kirjoitettua, eilen illalla laulettua ja aamupäivällä tulkittua, niin saattaisiko se sittenkin romahtaa sähköverkon tavoin?

    Espanjan sähköverkon romahtaminen synnytti kosolti keskustelua, jopa filosofista pohdiskelua. Muuan espanjalainen kirjoittaja otti esille T.S. Eliotin 100 vuotta vanhan runon The Hollow Men, joka päättyy näihin riveihin:

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Ei pamahtaen vaan inahtaen.

    Mutta kyseinen kirjoittaja vaihtoikin viimeisen riville, että ”Ei pamahtaen vaan meemiin”. Hän tarkoitti sitä ilmiötä jolloin ihmiset hilpeinä sähkökatkon jatkuessa ryhtyivät kuuntelemaan patteriradioita ja täyttivät terassit olutkolpakoiden kanssa. Hilpeää oli ainakin hetken eikä ”maailmanloppu” kauhistuttanut ketään.

    Itse olen miettinyt, mikä olisi analoginen ilmiö sähköverkolle. En ole keksinyt eikä Wikipediakaan auta. Sähköä voi toki kuvata fysikaalisena atomi-ilmiönä, mutta mitä se lopulta on ja miksi sähköverkko kaatuu niin helposti? Paras selitys oli eräässä espanjalaisessa kirjoituksessa. Siinä sanottiin, että sähköverkko pystyy pystyssä vain silloin kun sähköä on verkossa juuri sen verran kuin sähköä kulutetaan; jos sitä on enemmän tai vähemmän verkko kaatuu.

    Entäpä kulttuuri? Tai sivilisaatio?

    Onko loppujen lopuksi kysymys luottamuksesta? Luottamuksien verkostoista?

    Jos uskoo, että pystyy kävelemään tyynen veden pinnalla, se kai onnistuu. Jos me kaikki uskomme, että niin on, kaipa kulttuuriverkkokin pysyy pystyssä. Mutta sitten kun epäily iskee, kun joku putoaa pinnan läpi, kulttuurin kalvo alkaa väreillä ja me kaikki putoamme pinnan läpi.

    Mitä pidempi matka eiliseen on, sitä lähempänä olemme verkon romahtamista.

Kyösti Salovaara, 2025.

Etualan veistos on kunnianosoitus turismille,
taaempana
pesetan monumentti.
Molemmat kertovat yhteisyydestä ja
 historian jatkuvuudesta. Rantakadulla näemme
kauas menneisyyteen.

 

Suuri Minä

[ja pieni maailma]

 

        

Kyösti Salovaara, 2025.

Normaalioloissa lienee meillä aina, säännöllisissä tapauksissa suhteellisen hitaasti muuttuva persoonallisuuden keskusalue, minäydin, josta me yhä uudestaan löydämme läheisimmäksi koetun itsemme, jota sävyttää sille ominainen, sanomattoman tuttu, sanoin lausumaton sointisävy.

- Eino Kaila, 1934.

Eräs sähkön aikakauden pääpiirre on, että se luo maailmanlaajuisen verkon, joka muistuttaa luonteeltaan keskushermostoamme. Keskushermostomme ei ole pelkästään sähköverkko, vaan myös yksi ainoa kokemuskenttä.

- Marshall McLuhan, 1964.

Tajunta.

    Onko maailma olemassa muualla kuin tajunnassamme? 

    Kysymys kuulostaa tyhmältä. Se on.

    Mutta mitä tiedät siitä maailmasta, josta et tiedä mitään? Onko se todellakin olemassa, vai luulotteletko itsellesi, että kyllä se on, vaikka se piileskelee tietoisuudeltasi tavoittamattomissa.

    Meidät on opetettu uskomaan tieteeseen ja tietoon. Se on rationaalista. Platonin tavoin uskomme, että ”totuus” on olemassa tiedoistamme riippumatta.

Tämänhetkisyys.

    Marshall McLuhan kirjoitti teoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man), että television ”mosaiikkikuva tuo nuorten elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen”.

   Nopeatempoisesta joukkotiedotuksesta tuli ihmisaivojen laajentuma. Maailma oli yht’äkkiä totaalisesti yhteinen. Maailmankauppa ei vielä ollut globaalia, mutta tajunta alkoi olla.

    Mitä McLuhan sanoisi nykyisestä internetin aikakaudesta? Siitä että jokaisella ihmisellä on taskussaan älylaite, jossa maailma kulkee läsnä kaikissa tunteiden ja tietojen muodoissa, sellaisissakin mitä ei osaa edes kuvailla eikä kuvitella?

    Kun maailma kuumottaa taskussa, ihmisen minäydin on suurempi kuin koskaan, ja tietysti tässä on ristiriita, koska minäytimet näyttävät elävän omissa kuplissaan eivätkä ymmärrä yhteisessä maailma eläviä kanssaminäytimiä.

    ”Veikkausliigan logosta repesi someraivo: ’Järkyttävä’” otsikoi Ilta-Sanomat eilen keskiviikkona. ”Palautteen perusteella pilkku ei mennyt maaliin.”

    Tällaistako uusi tämänhetkisyys on? Täydellistä typeryyttä? Raivoa, jolle ei ole mitään perustetta. Miksi raivostua jonkin porukan uudesta logosta?

    Miksei raivostujat mene katsomaan kentän laidalle jalkapallopeliä raivoamisen sijaan, kysyn. Kentän laidalla sopii tunteilla.

Pessimismin politisointi.

    Pessimismi ja arktinen hysteria kuuluvat suomalaiseen kansanluonteeseen, vaikka sellaista ei olisi. Kulttuurin luonne kuitenkin on, ja se periytyy sukupolvelta toiselle.

    Poliitikot, media, some ruokkivat väitettä, että Suomessa kaikki menee päin peetä, vaikka ei menisikään. Jokin aika sitten talousasiantuntijat sanoivat Helsingin Sanomissa, että pessimismin politisointi on aiheetonta, se ei perustu tosiasioihin. Taloudellinen eriarvoisuus ei ole lisääntynyt, eläkejärjestelmä ei ole romahtamassa, suomalainen luonto ei ole tuhoutumassa jne. jne.

    Kun suomalainen uskoo kaikista ja kaikesta pahaa, se lopettaa jopa kuluttamisen ja panee rahansa piiloon, ikään kuin maailma pelastuisi sillä keinolla. Pää pensaaseen, pylly pystyyn ja kaikki on OKAY. 

    Ja kun kuluttaminen loppuu ja vähenee, taloudella alkaa todella mennä huonosti. ”Minähän sanoin että piru meidät perii”, suomalainen ajattelee tyytyväisenä, melkein onnellisena.

    Sosiaalinen masokismi voimaannuttaa. Hyvinvointivaltio kuvittelee olevansa terapian tarpeessa.

       

Kyösti Salovaara, 2025.

Kulttuurin ilmavaivat.

    Kun hallitus ilmoitti nostavansa kirjojen arvonlisäveron (ALV) kymmenestä (10) prosentista neljääntoista (14) kulttuuriporukka repi paitansa ennen kuin kukko kiekaisi kolmasti.

    Väitettiin että hallitus tuhoaa kirjallisuuden, että kirjoja ei kohta ilmesty, että kirjailijat kuolevat jos eivät nälkään niin arvottomuuden tunteeseen kuitenkin, siis symbolisesti, syvällä yhteisessä piilotajunnassa.

    Mikään argumentti ei kääntänyt valittajien päätä. Ei sekään, että Suomessa kirjoilla ei ole kiinteää hintaa koska kaupat hinnoittelevat kirjat oman mielensä mukaan. Eikä se, että kirjoja ostavat enimmäkseen hyvin toimeentulevat ihmiset, joille ei merkitse mitään, nouseeko noin 30 euroa maksava kirja yhdellä eurolla vai kahdella.

   Tutkailin viime elokuussa parin kirjan kirjakauppahintoja nettimyynnissä. Nyt, ALV:n noustua on helppo todeta, kuinka vähän kirjan hinta on noussut. Niin vähän ettei sitä huomaa lainkaan.

    Olkoon esimerkkinä Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023). 

    Vuoden 2024 elokuussa tuo romaani maksoi neljässä verkkokaupassa seuraavasti: Akateeminen kirjakauppa 31,90 e; Prisma 27,20 e; Adlibris 26,90 e ja Suomalainen kirjakauppa 27,95 e. 

    Maaliskuussa 2025 ALVin noustua vastaavat hinnat ovat tällaiset: Akateeminen kirjakauppa 31,90 e; Prisma 28,95 e; Adlibris  25,10 e ja Suomalainen kirjakauppa 28,95 e.

    Otos on tietysti pieni eikä sinänsä ”tieteellisesti pätevä”, mutta näiden lukujen perusteella Eppu Nuotion romaanin keskihinta oli viime elokuussa 28,49 euroa ja nyt maaliskuussa 28,72 euroa. ALV:n muutos nosti kirjan hintaa 0,23 euroa!

    Kulttuuri ei tuhoutunut. 

Uusi diplomatia.

    Maailma järkkyy. Sääntöjä kirjoitetaan uusiksi. Sopimuksia revitään. Tämänhetkisyys saa kansainvälisessä politiikassa uudenlaisia muotoja. Sota kätketään sanoihin.

    Viime viikolla kirjoitin veroporsaasta, joka finanssifaunaamme ilmaantuneena popsii kaikenlaista. Ei kuitenkaan tammenterhoja.

   Kun presidentti Trump ja varapresidentti J.D. Vance nolasivat viime perjantaina Valkoisessa talossa Ukrainan presidentin Zelenskyin, Euroopan johtajat pitivät Lontoossa sunnuntaina hätäkouksen, jonka jälkeen EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen vaati, että Ukrainaa on vahvistettava nopeasti. Von der Leyenin mukaan Ukrainasta on tehtävä ”teräksinen piikkisika”, joka kestää tulevat hyökkäykset.

    Teräksinen piikkisika ilmestyy diplomatiaan kuin älykäs jalkamiina: se luo turvaa ja aiheuttaa pelkoa. Sen päälle ei kannata astua paljain jaloin.

    Mutta diplomatiassa kiehuu muutenkin. Australialainen poliitikko Roger Cook tokaisi, että USA:n varapresidentti J. D. Vance on ”knob”, siis kyrpä tai mulkku miehekseen. 

    Saa nähdä mihin pippelidiplomatia kurkottaa ja mihin se karahtaa.

Harmaus.

    Harmaata on. Mustaksi menee.

    Kun maailma pienenee maailmanlaajuisessa hermoverkossa, niin minäydin paisuu ilmapallona.

    Pamahtaako se riekaleiksi?

    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen”, sanoi Mauno Koivisto vuonna 1971.

   ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeätä on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

    Kunpa kaikki poliitikot ja maailman johtajat olisivat yhtä filosofisella mielenlaadulla siunattuja kuin Mauno Koivisto oli.     

            

Kyösti Salovaara, 2025.

Tämänhetkisyyden hämärä journalismissa

Missä eilinen luuraa?

Palasin eilen Berliinistä.

     Viikon aikana kävelin 98,3 km kaupungin ja Euroopan historiaa omilla jaloillani. Melkein jokaisella kadulla ja aukiolla kohtasin menneisyyden. Viittauksia menneeseen nykyhetkessä.

     Kantapäät eilisessä.

     Kotiin palattua luin Helsingin Sanomista uutistoimituksen kirjoittaman jutun perusteilla olevasta valtion tietokonekeskuksesta. Ihmettelin, niin kuin tänään myös Heikki Laaksonen lehden yleisönosastossa ihmettelee, että miksi toimituksen jutussa ei sanallakaan mainittu Valtion tietokonekeskusta, joka 90-luvulla myytiin yksityisille omistajille.

     Minut sen mukana.

     Toimittaja ei ilmeisesti tiennyt mitä eilen ja toissapäivänä Suomessa on tapahtunut. Tämänhetkisyys sumensi harkintakyvyn.

     Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Hesaria lukiessa tai telkkaria katsoessa ihmettelen: mistä nämä nykyhetken toimittajat ryömivät esille?

     Eikö toimittajilta vaadita muuta kuin tämänhetkisyyden kokemus?

Tämänhetkisyyden maksimointi rämettää journalismin.

     Tiedoksi heille: eilinenkin on olemassa. Ja toissapäivä. Muuallakin kuin Heikki Harman levynsoitto-ohjelmassa.

     Tänään sunnuntaina Timo Mäkelän loistavassa sarjakuvassa Minun elämäni (Helsingin Sanomat) tarinan päähenkilö pohtii nykyhetken kokemista menneisyyden kautta.  Nykyhetki on menneen funktio. Sitä ei ole pakeneminen.

     Tästä tulee mieleen, että pitäisikö jokaisessa toimituksessa olla vanhempi herrasmies (tai lady), jolla on kohtuullisen hyvä muisti. Menneisyyden toimittaja voisi laatutarkistaa nuoremman väen jutut. Sen joka lukee netistä mitä nykyhetki on ja uskoo kaiken lukemansa.

    Tämänhetkisyyteen saataisiin tippa eilistä. 

Ironista on, että Suomessa keskustelijat elävät pelkästään joko menneisyydessä tai nykyhetkessä mutta vain harvoin molemmissa.

    Oikeasti yhteiskunta on molempia.

     Ihmisetkin.  

Unter den Linden. Kyösti Salovaara 2012.