Missä eilinen luuraa?
Palasin
eilen Berliinistä.
Viikon
aikana kävelin 98,3 km kaupungin ja Euroopan historiaa omilla
jaloillani. Melkein jokaisella kadulla ja aukiolla kohtasin
menneisyyden. Viittauksia menneeseen nykyhetkessä.
Kantapäät
eilisessä.
Kotiin
palattua luin Helsingin Sanomista uutistoimituksen kirjoittaman jutun
perusteilla olevasta valtion tietokonekeskuksesta. Ihmettelin, niin
kuin tänään myös Heikki Laaksonen lehden yleisönosastossa
ihmettelee, että miksi toimituksen jutussa ei sanallakaan mainittu
Valtion tietokonekeskusta, joka 90-luvulla myytiin yksityisille
omistajille.
Minut
sen mukana.
Toimittaja
ei ilmeisesti tiennyt mitä eilen ja toissapäivänä Suomessa on
tapahtunut. Tämänhetkisyys sumensi harkintakyvyn.
Tämä
ei ole ensimmäinen kerta kun Hesaria lukiessa tai telkkaria
katsoessa ihmettelen: mistä nämä nykyhetken toimittajat ryömivät
esille?
Eikö
toimittajilta vaadita muuta kuin tämänhetkisyyden kokemus?
Tämänhetkisyyden
maksimointi rämettää journalismin.
Tiedoksi
heille: eilinenkin on olemassa. Ja toissapäivä. Muuallakin kuin
Heikki Harman levynsoitto-ohjelmassa.
Tänään sunnuntaina Timo Mäkelän loistavassa
sarjakuvassa Minun elämäni (Helsingin Sanomat) tarinan päähenkilö pohtii nykyhetken
kokemista menneisyyden kautta. Nykyhetki on menneen funktio. Sitä ei
ole pakeneminen.
Tästä
tulee mieleen, että pitäisikö jokaisessa toimituksessa olla
vanhempi herrasmies (tai lady), jolla on kohtuullisen hyvä muisti.
Menneisyyden toimittaja voisi laatutarkistaa nuoremman väen jutut.
Sen joka lukee netistä mitä nykyhetki on ja uskoo kaiken lukemansa.
Tämänhetkisyyteen
saataisiin tippa eilistä.
Ironista on, että Suomessa keskustelijat elävät pelkästään joko menneisyydessä tai nykyhetkessä mutta vain harvoin molemmissa.
Oikeasti yhteiskunta on molempia.
Ihmisetkin.
Unter den Linden. Kyösti Salovaara 2012.
