Pitkä matka eiliseen

[lähelle paljon lyhyempi]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Yle aikoo tiedottaa uusista musiikkiohjelmista myöhemmin, mutta on epätodennäköistä, että nostalgia katoaisi Radio Suomesta kokonaan – puhumattakaan että kanava muuttuisi suomiräpradioksi.

- Ilkka Mattila Helsingin Sanomissa 18.4.2025.

Ensimmäinen toteamus: maailma on.

    Täydentävä ajatus: se koostuu verkoista.

    Johtopäätös: verkostot rappeutuvat, kuolevat pois, syntyvät.

Kun valitsee näkökulman, saa haluamansa ja voi perustella tahtonsa mukaisen maailman.

    Verkostoja piisaa.

    On sähköverkkoja, viemäriverkkoja, naisverkkoja, kalaverkkoja, tiedeverkkoja, finanssiverkkoja, mobiiliverkkoja, poliittisia verkkoja, biologisia verkkoja, kirjakauppaverkkoja, kansainvälisiä yhteistyön verkkoja, laihduttajien verkkoja ja myös hämähäkillä on verkkonsa.

    Viime viikolla koettiin kuinka vakaana pidetty sähköverkkoverkko romahti ja massiivinen sähkökatko kesti pahimmillaan 15 tuntia. Maailmanlopun tunnelmaako?

    Uskaltaisiko sanoa, että kaikki verkot yhdessä on kulttuurimme, sivilisaatiomme?

    No, uskallan.

Kulttuuria ja sivilisaatiota yhdistää sekä ajallinen että paikallinen moninaisuus. Kulttuuri ei alkanut eilen eikä pääty huomenna. Tavoissamme - joita kulttuuri lopulta on - ajallinen historia on erottamaton osa, jota ilman kulttuuria ei olisi olemassa. Sähköverkko kaatuu kenties 19 sekunnissa, mutta kulttuuri ja kulttuurien verkko ei kaadu.

    Näin voisi ajatella. Näin voi väittää.

    Mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Ilkka Mattila on toista mieltä, eikä hän ole yksin. Alussa lainaamassani kommentissa Mattila on tyytyväinen kun Yle vähitellen lopettaa 1900-luvulla sävellettyn ja lauletun musiikin esittämisen. Mattilan mielestä kaikki eilinen, tai ainakin toissapäiväinen on pelkkää nostalgiaa, arvonta tunteilua.

    Onko Bach pelkkää nostalgiaa? Entä impressionistien maalaukset tai 1920-luvun hienot yhdysvaltalaiset romaanit?

    Jos parhaalla kevyellä musiikilla ei ole mitään taidearvoa historiallisessa mielessä, miksi millään taiteella olisi mitään arvoa? Jos Reijo Taipaleen esittämä Satumaa on pelkkää nostalgiaa, mitä muuta Frank Sinatran laulamat balladit ja jazzstandarditkaan olisivat?

    Jos kulttuurista pyyhkii pois eilisen, se romahtaa samalla tavalla kuin sähköverkko Espanjassa.

Television vallatessa maailman kulttuurit toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Marshall McLuhan alkoi käyttää termiä tämänhetkisyys kuvatessaan, kuinka kodit liittyivät tosiajassa maailman tapahtumien verkkoon.

    Mitä McLuhan sanoisi 2000-luvun somemaailman tämänhetkisyydestä? Hämmästyisi? Kauhistuisi? Kenties vain nauraisi partaansa: mitä minä ennustinkaan!

    Ilkka Mattilan kommentti 1900-luvun musiikista kuvastaa uutta tämänhetkisyyttä pahimmillaan. Onko todella kulttuurisesti arvokasta jos Yle soittaa kanavillaan pelkästään aamusta iltaan räppiä ja sitä musiikkia joka sävellettiin 24 tuntia sitten?

    Tämänhetkisyys leimaa tietysti aina kulttuuriosastojen kirjoitusvalikoimaa.

    Uusvasemmistolaisuuden vuosina - 1960- ja 1970-luvuilla - kirjoittajat etsivät vanhoista romaaneista ja elokuvista vasemmistolaisia sävyjä ja nostivat niitä teoksia pinnalle, jotka sopivat tuon ajan poliittiskulttuuriseen ajatteluun. Tänään vain sellaiset vanhat kirjat tai elokuvat hellyttävät kulttuuriportin vartijan joissa ilmenee ”oikeaa” feminismi, luonnon ihailua ja ikimetsän pyhittämistä, ilmastonmuutokseen havahtumista ja ei-binäärisen ihmiskuvan tajuamista, identiteettien korostamista jne. Tässä ei ole mitään vikaa sinällään. Joka härjilla ajaa, se härjistä puhuu. Monet kulttuuribloggaajat toki esittelevät kunnianhimoisesti myös vanhempaa kirjallisuutta, mutta riittääkö se tasapainottamaan kulttuuriosastojen tämänhetkisyyden?

    Tämänhetkisyys unohtaa eilisen, koska sitä ei ole. Katsokaa vaikka kellosta.

    Kun Trumpin kaltainen öykkäri on ON ja tämän hetkisen inhon kohde, niin amerikkalainen kirjallisuuden merkittävä historia on täysin OFF. Eihän Trumpin olan yli "pysty" näkemään Hemingwaytä, Steinbeckiä, Chandleria, Rothia tai juuri ketään.

Jos kulttuuri on vain ja ainoastaan tänään kirjoitettua, eilen illalla laulettua ja aamupäivällä tulkittua, niin saattaisiko se sittenkin romahtaa sähköverkon tavoin?

    Espanjan sähköverkon romahtaminen synnytti kosolti keskustelua, jopa filosofista pohdiskelua. Muuan espanjalainen kirjoittaja otti esille T.S. Eliotin 100 vuotta vanhan runon The Hollow Men, joka päättyy näihin riveihin:

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Ei pamahtaen vaan inahtaen.

    Mutta kyseinen kirjoittaja vaihtoikin viimeisen riville, että ”Ei pamahtaen vaan meemiin”. Hän tarkoitti sitä ilmiötä jolloin ihmiset hilpeinä sähkökatkon jatkuessa ryhtyivät kuuntelemaan patteriradioita ja täyttivät terassit olutkolpakoiden kanssa. Hilpeää oli ainakin hetken eikä ”maailmanloppu” kauhistuttanut ketään.

    Itse olen miettinyt, mikä olisi analoginen ilmiö sähköverkolle. En ole keksinyt eikä Wikipediakaan auta. Sähköä voi toki kuvata fysikaalisena atomi-ilmiönä, mutta mitä se lopulta on ja miksi sähköverkko kaatuu niin helposti? Paras selitys oli eräässä espanjalaisessa kirjoituksessa. Siinä sanottiin, että sähköverkko pystyy pystyssä vain silloin kun sähköä on verkossa juuri sen verran kuin sähköä kulutetaan; jos sitä on enemmän tai vähemmän verkko kaatuu.

    Entäpä kulttuuri? Tai sivilisaatio?

    Onko loppujen lopuksi kysymys luottamuksesta? Luottamuksien verkostoista?

    Jos uskoo, että pystyy kävelemään tyynen veden pinnalla, se kai onnistuu. Jos me kaikki uskomme, että niin on, kaipa kulttuuriverkkokin pysyy pystyssä. Mutta sitten kun epäily iskee, kun joku putoaa pinnan läpi, kulttuurin kalvo alkaa väreillä ja me kaikki putoamme pinnan läpi.

    Mitä pidempi matka eiliseen on, sitä lähempänä olemme verkon romahtamista.

Kyösti Salovaara, 2025.

Etualan veistos on kunnianosoitus turismille,
taaempana
pesetan monumentti.
Molemmat kertovat yhteisyydestä ja
 historian jatkuvuudesta. Rantakadulla näemme
kauas menneisyyteen.