[taistolaisen menneisyyden hämäryys]
 |
| Eteenpäin 24.11.1974. Pidin Markku Luodon kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti Marginaali-kulttuurimakasiinia Eteenpäin-lehdessä 1970-luvulla muutaman vuoden ajan. Kun uuden laululiikkeen ja taistolaisen kulttuurin komein ääni Agit Prop täytti 5 vuotta, kirjoitin Marginaaliin pienen jutun. Koska vaimoni työskenteli samassa työpaikassa kuin Agit Propin Martti Launis (kuvassa oikealla), pyysin häntä tarkistamaan jutun oikeellisuuden. Launis korjasi virheet mutta lisäili myös omian perustelujaan juttuun. Tämän muistan ja osaan sitä vähän hävetä. |
Taistolaisuus oli ulkoa ohjattu suomalaisen politiikan Moskovan ääni.
- Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Docendo, 2021.
Kuten silloin [Venäjällä 1917] myös nyt tarvitaan tiukkaa keskitettyä työväenluokan valtaa, jota marxilaisessa kirjallisuudessa kutsutaan proletariaatin diktatuuriksi, valtaa joka nojaa vain ja ehdottomasti työväenluokkaan ja sen liittolaisiin, ohjaa, johtaa ja järjestää sosialistista rakennustyötä ja torjuu päättäväisesti porvariston kaikenlaiset yritykset valtansa palauttamiseksi. Ulkonaiset muodot vaihtelevat. Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan.
- Rauno Setälä: Uusstalinistin uskontunnustus. Kirjayhtymä, 1970.
Miksi menneisyyttä pitää hallita?
Siksikö että voi sinisilmin vakuuttaa kanssaihmiset oman menneisyytensä ”puhtaudesta” tai jopa sankarillisuudesta yhteiskuntapyörteiden virrassa?
Vai siksi, että menneisyys on niin painavaa ettei sen luonnetta sovi paljastaa? Se saattaa pudota varpaille kipeää tehden.
Jokainen muistaa menneisyytensä omalla tavallaan. Usein muistikuvat eivät ole aitoja vaan aitojen muistikuvien kuvittelua. Toisinaan muistikuvia väritetään nykyhetkeen sopivilla pensseleillä.
Kun julkisuuden henkilö, poliitikko tai taiteilija, kirjoittaa muistelmansa, lukijaa tietää varoa.
Kun elämäkertoja ammatikseen kirjoittava tutkija tai kirjailijatoimittaja kirjoittaa yhä elävän julkisuuden henkilön elämäkerran, lukija luottaa että faktat ovat järjestyksessä ja menneisyyden suhdemalli muistuttaa kohtalaisesti sitä mitä on tapahtunut.
Mutta ihmisen - yhtä hyvin itsensä kuin naapurin - tunteminen on vaikea juttu. ”Älä koskaan kuvittele tuntevasi yhtäkään ihmissydäntä pohjia myöten”, Henry James kirjoitti.
Alussa lainaamani Lauri Hokkanen (s. 1950), joka toimi nuoruudessaan aktiivisesti taistolaisten riveissä, tiivisti kirjassaan taistolaisuuden näin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme - vapaaehtoisesti - omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli - sitten kun se oli ’oikea’ - ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.”
Tuohon aikaan, 1970-luvulla, sosialidemokraattien vasemmalla puolella politiikkaa teki SKDL, jonka sisälle mahtui sosialisteja ja kommunisteja, jotka puolestaan SKP:n sisällä jakautuivat ”taistolaisiin” ja ”enemmistöläisiin”. Kun oikein vasemmalle mennään, minne päädytään?
No, taistolaiset päätyivät Moskovan syliin, ohjaukseen.
Kirjailija ja toimittaja Anssi Sinnemäki (s. 1947) työskenteli taistolaisuutta propagoivan Tiedonantaja-lehden toimittajana 1970-luvulla ja vasemmistolaisen Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana kahteen otteeseen 1980-luvulla. Hokkasen tavoin Sinnemäki on ”kääntänyt palttoonsa” ja tehnyt tilit selväksi taistolaisuuteensa. Sitä paitsi, niin kuin jokin aika sitten lainasin Julian Barnesia, ei ihmisellä ole yhtä ainoaa minää jolla on mielipiteitä, vaan ajan kuluessa hän kohtaa ulkopuolelta tulevia mielipiteitä ja kokemuksia, jotka muuttavat hänen minäänsä, monia niitä.
Sinnemäki toimitti Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin. Tuoreessa Kanava-lehdessä (3/2025) Sinnemäki repii artikkelissaan Onneksi emme päässeet valtaan viiltävän älykkäästi rikki verhon, jonka taakse Helena Ruuska kätkee kirjassaan Aulikki Oksanen – hyppy syreenien tuleen (WSOY, 2024) runoilija Aulikki Oksasen toiminnan taistolaisuuden ytimessä.
Sinnemäen kritiikin kohteena on ilmiö.
”Kysymys on historiasta, sen tulkinnasta, menneisyyden hallinnasta”, Sinnemäki perustelee rankan kritiikkinsä tarpeellisuutta. ”Valtajulkisuudessa taistolaisuus on ollut syntymästään lähtien kiistelty yhteiskunnallinen liike, jonka pohjimmainen luonne on aikojen kuluessa hämärtynyt. Liikkeen keulakuvat ovat kaunistelleet ja hämärtäneet taistolaisuuden luonnetta muistelmissaan ja muissa ulostuloissaan.”
Sinnemäen tavoin minäkin olen pannut merkille kuinka ”julkisuus on alkanut suhtautua tähän narratiiviin myötäillen, jopa suoranaisesti lähtemällä mukaan apologeettien kuoroon, johon Helena Ruuskakin teoksensa äänenpainoilla liittyy”.
Miksi Ruuska puolustelee Aulikki Oksasen (s. 1944) taistolaisuutta? Miksei hän ole lainkaan kriittinen sen suhteen mitä Oksanen ja tämän ideologinen ”kummitäti” Marja-Leena Mikkola elämäkerran kirjoittajalle kertovat?
Sinnemäki toteaa, että Ruuska ”ottaa paikoin puolustusasianajan roolin, varsinkin kun kohde tekeytyy viattomaksi, tietämättömäksi tai uhriksi”.
Tietenkin Oksasen runoja ja taistelulauluja saa ihailla, kuten Ruuska tekee. Minäkin ihailin 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Mutta taistolaisuuden poliittisen toiminnan ymmärtämisestä sanouduin irti selkeästi jo 70-luvun puolivälissä.
Hyvät asiat ovat hyviä, hyvät tavoitteet samoin. Hyvä on hyvää, niin kuin sanotaan.
Mutta mihin taistolaisuuden mahdollinen voitto olisi johtanut? Aika ilmeisesti totalitääriseen Suomeen. Ja faktisesti Oksasen kaltaiset kulttuurihenkilöt olivat viemässä Suomea tuohon suuntaan. ”Onneksi emme päässeet valtaan”, Sinnemäki ironisoi Kanavassa.
Ruuska toistaa Sinnemäen mukaan taistolaista ”puhtain asein puhtaan asian puolesta” -narratiivia. ”Kuvioon sekoittuu annos itsepetosta, jossa puhe hyvistä aikeista toimii suojautumiskeinona.”
Sinnemäki osoittaa kirjoituksessaan, kuinka Ruuska lukee Oksasen runoja Oksasen haluamalla tavalla, ikään kuin perustellakseen että Oksanen ja monet taistolaiset jo 80-luvun alussa olivat muka pettyneet aatteeseensa. Sinnemäki lukee runot täysin toisin; ne ovat esimerkkejä ikuisesta uskollisuudesta Neuvostoliiton johtamalle totalitääriselle valtioterrorille.
”Kuulumalla taistolaisjärjestön johtoon, kuten Alpo Halonen ja Aulikki Oksanen kuuluivat, hyväksyi samalla NKP:n johtavan roolin ja osti kaiken mikä siihen sisältyi”, Sinnemäki sanoo. ”Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on tämän kieltäminen ja kiertäminen. Tästä Ruuskan kirja on malliesimerkki. Aina kun kirjassa näitä aiheita lähestytään, otetaan käyttöön sordiino ja eufemismit.”
Miksi älymystön ja varsinkin vasemmistolaisen älymystön on niin vaikeaa, ellei mahdotonta, tunnustaa poliittisia harharetkiään, jotka usein johtavat totalitarismin hyväksymiseen, jopa ihannointiin.
Johtuuko se eräänlaisesta kehäpäätelmästä: koska minä olen muita fiksumpi, minä en voi olla väärässä, vaikka kaikki sanovat että olen väärässä ja koska en ole väärässä, olen muita fiksumpi. Ja koska intellektuelli tietää täsmälleen mikä on oikein, hänet on helppo johdatella hyväksymään jokin totalitäärinen suuntaus ja houkutella palvelemaan jotakin toista voimakasta ja älykästä ihmistä tai poliittista lahkoa, jotka tietävät mikä on ehdottomasti oikein.
Intellektuelli ei epäile itseään koska tietää muiden olevan väärässä.
Lukiessaan erästä Oksasen runoa, joka elämäkerran kirjoittajan mielestä todistaa, että taistolaiset ”purkivat itseään”, Sinnemäki tulee toisenlaiseen johtopäätökseen:
”Helena Ruuskalta voi kysyä, näinkö taistolaiset todella ’purkivat itse itseään’ jo ennen perestroikaa ja Neuvostoliiton lopullista hajoamista? Runohan on puhtaasti taistolaista sankarinarratiivia. Se on henkisen kriisin purkaus, mutta Neuvostoliitto-epäilystä saati -kritiikistä siinä ei ole jälkeäkään.
Runon puhuja ottaa harteilleen kaikki maailman lapset ja murheet, samastuu jopa uhrien uhriin, ristiinnaulittuun. Minusta se on grandioosi houre. Ruuskan omaa teosta voi pitää esimerkkinä siitä, että taistolaiset eivät ole vieläkään purkaneet itse itseään.”
Ehkäpä taistolaiset eivät käsittele avoimesti eikä kriittisesti menneisyyttään, koska ovat (salaa) sitä mieltä, että kapitalismi ja markkinatalous ovat kurja juttu ja kommunistinen yhteiskunta on yhä tavoittelemisen arvoinen. Maailman muuttuminen ei ole vaikuttanut heidän monoliittiseen minäänsä.
 |
Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Kustannustoimittajana Anssi Sinnemäki. Docendo, 2021. |
kyösti
VastaaPoistayhdet eivät koskaan olleet taistolaisia. toiset olivat, mutta älysivät lähteä hyvissä ajoin pois. kolmannet käänsivät takkinsa myöhemmin, koska siperia opetti.
yksille taistolaisuudesta tuli hävettävä painolasti ja ideologisen tyhmyyden huipentuma, toiset kokivat sen virikerikkaana aikana. kuulun jälkimmäiseen porukkaan, koska mutkikkaat, ristiriitaiset ja sattumanvaraiset sattumukset ohjasivat minut sellaisille lähteille, jotka olisivat jääneet löytymättä, jos en olisi ollut kukkahuiveissa mukana.
ymmärrän kaiken jälkipyykin ja käsienpesun, sillä olihan taistolaisuus pääosin kaameaa itsepetoksellista kuraa. mutta on siinä sekin, että kun on yrittänyt parantaa mailmaa, erehtyminenkin on arvokasta. se on elämää.
Joo, noin on. Eihän missään sanota, että ihminen ei saisi muuttaa mieltään kun sekä maailma että ihminen muuttuvat. Päinvastoin, ja sitähän tuo Barnesin ajatus korostaa. Sitäkin se tarkoittaa, että voi olla yhtä aikaa montaa mieltä, nähdä maailman monella ristiriitaisellakin tavalla.
PoistaFakta on ettei kukaan elävä ihminen voi tietyssä ajassa tietää mikä on maailman tola täysin eikä sitä että mitä sille, maailmalle pitäisi tehdä. Kaikki on arvuuttelua. Jotkut asiat ja ilmiöt tiedetään paremmin, toiset huonommin. Luonnontiede on toisenlainen juttu, ja siinä periaatteessa on vain "yksi totuus".
Yleensä kaikki poliittiset toimijat ovat jossain suhteessa oikeassa ja monessa suhteessa väärässä. Sen tähden "kompromissipolitiikka" on usein turvallisempaa yhteiskunnalle kuin yhden puolueen valtapolitiikka (kaksipuoluemaissa).
Usein, ellei aina, politiikka menee vikaraiteille silloin kun poliittisesta ideologiasta tulee ikään kuin uskonlahko, jolloin maailma nähdään nurinpäin. Tällä hetkellä noita poliittisia "uskonlahkoja" syntyy luonnonsuojelun ympärille ja identiteettiasioiden ympärille. Siis luulen että syntyy, en tiedä.
Minusta Anssi Sinnemäki kirjoittaa Kanavassa oudosti Helena Ruuskan kirjoittamasta Aulikki Oksasen elämäkerrasta. En tiedä, mitä hän odotti tältä kirjalta, mutta minä olen lukenut aivan eri kirjan.
VastaaPoistaEnsinnäkin kyseessä on kokonainen elämäkerta 40-luvulta pikkutyttönä Pylkönmäellä tämän päivän elämään moninkertaisena isoäitinä.
Taistolaisuusaika on mukana kirjassa, mutta en näe siinä mitään Oksasen tietämättömäksi heittäytymistä enkä Ruuskan sordiinoa ja eufemismeja.
Onko joillain näistä julkisesti katuvista agendana jonkinlainen joukkotunnustuksen kaipuu?
Oksasella oli sydämen asiana Vietnamin ja Chilen tukeminen ja hänen painopisteensä oli laululiikkeessä.
Neuvostoliitosta hän on todennut "Miten kirjani ovat syntyneet" -teoksessa vuonna 2012, että maa kehittyi eri tavalla kuin odotettiin ja oli vaikeaa hyväksyä, että pieleen menee.
Hän on myös sanonut, että utopian romahtaminen teki kipeää ja vielä kipeämpää oli ajatus siitä, miten tyhjää olisi elää ilman utopiaa. Eikö tässä asia ole sanottu selkeästi?
En ollenkaan usko, että Oksanen olisi kuulunut mihinkään militaristiseen vallankumousta suunnittelevaan ryhmään.
Laajassa liikkeessä on täytynyt olla erilaisia toimijoita ja eritasoista osallistumista.
Näin ajattelen täysin ulkoapäin taistolaisuutta sekä silloin katsellen että nyt.
Ihmettelin aikanaan sitä poissulkevuutta ja ihmisten epäilemistä. Kielten opiskelijoiden yhdistys LIngva politisoitui, kuten varmaan kaikki opiskelijajärjestöt. No, siellähän oli pohdittu kokouksessa erään myöhemmin kääntäjänä tunnetuksi tulleen opiskelijan johdolla erään Marjatta Korpelan aikeita, hän kun oli viettänyt vuoden USA:ssa ja palannut sieltä muutoin innokkkaana opiskelijana mutta ei tippaakaan politiikasta kiinnostuneena. Miten hassua, minä en tuntenut ketään noista Lingvan tyypeistä. Tämän kertoi minulle mieheni, johon tutustuin, kun olimme lopettamassa opiskeluja ja lähdössä pois Helsingistä aloittamaan perhe-elämää. Hän oli itse joutunut puhutteluun, kun oli viipynyt proffan vaastaanotolla vähän pitempään keskustelemassa gradustaan. Joku stalkkeri oli vaaninut käytävällä ja ilmoittanut, että halutaan tietää, puhuitko Lingvan asioista.
Ihan kuin olisi pelattu jotain larppipeliä ja oltu toisenlaisessa yhteiskunnassa, jossa on vihollisia.
"Kenen joukoissa seisot" on kyllä hyvin raaka ja sotainen laulu. Se on myös hyvin rajoittava:
"Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa,
puolueettomat humanistit korulauseensa
Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin
Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto
Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty."
Eihän humanisti ole koskaan puolueeton, hän on ihmisen puolella ja kukkaislasten masinoimat laajat mielenosoitukset vaikuttivat vahvasti Vietnamin sodan loppumiseen, ei mikään pieni radikaaliryhmä Suomesta.
Niinpä, menneisyyden hallinta on tärkeää ja taistolaiset ylisummaan ovat onnistuneet häivyttämään koko menneisyytensä varjopuolet. Eivätkä nykyhetken nuoret sen häivyttämistä tietenkään huomaa, eivätkä edes välitä, kun nyt taas on uudet uskonlahkot joihin kiinnittyä laput silmillä.
PoistaKun en ole lukenut Ruuskan kirjaa, en osaa sanoa kuinka osuvasti Sinnemäki siitä kirjoittaa. Uskon että aika osuvasti niistä muutamasta arvostelusta (jotka olivat täysin tietämättömiä taistolaisuuden ytimestä) päätellen, jotka luin. Esimerkiksi Hesarin arvostelu oli ihan idioottimainen. Siis tässä valossa.
Minulle tuli mieleen Riitta Kylänpään Linkola-elämäkerta, jossa Kylänpää kyllä noteerasi Linkolaan kohdistetun kritiikin, mutta etsi jokaiseen kriittiseen lausuntoon jonkin Linkolan ajatuksia puoltavan "asiantuntijan". Kylänpää ihmetteli kuinka hieno ja kiva mies Linkola oli, kun hänet tapasi, joten mikään kauhea epäinhimillisyys mitä Linkola kirjoituksissaan propagoi ei voinut kumota tuon miehen kivuutta.
Eivät kaikki humanistit ole olleet ihmisen puolella. Stalinkin oli humanisti ja kuinka monta miljoonaa ihmistä hän tapattikaan? Ja tätä Stalinia taistolaiset puolustivat ja jopa ihailivat.
Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että kun poliitikkoja vaaditaan tunnustamaan "syntinsä", niin tasapuolisuuden vuoksi myös taiteilijoiden pitäisi niin tehdä. Eivät kaikki taiteilijat ole todellakaan humanisteja eivätkä humaaneja. Niin kuin eivät kaikki insinööritkään.
Siis - Meri sait virikkeitä taistolaisesta kulttuurista ja Kyösti ihailit ja ihailet komeita lauluja ja ymmärsit taistolaista politiikkaa jonkin aikaa, mikä on näkynyt silloisissa kirjallisissa töissäsi. Tällaista osallistumista oli varmaan paljon.
VastaaPoistaOlisin itsekin saattanut olla mukana jossain jollakin tasolla, ellen olisi ollut nuorena niin kiinni omissa ongelmissani.
Nyt heittäydyn niin tylsäksi, että lainaan itseäni muutaman viikon takaisesta pakinastani 3.4.2025:
Poista"Hieno englantilainen kirjailija Julian Barnes on vastikään julkaissut esseekokoelman Changing My Mind, josta The Guardian julkaisi otteen muutama viikko sitten.
Barnes lainaa merkittävää taloustieteilijää John Maynard Keynesiä, joka sanoi: 'Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni.'
Kuka tai mikä on se 'minä' joka muuttaa mieltään? Missä se 'minä' sijaitsee?
Aivan toisenlaisen tokaisun Barnes sieppaa ranskalaiselta dadaistilta Francis Picabialta: 'Päämme on pyöreä joten ajatuksemme voivat muuttaa suuntaansa.'
Barnesin johtopäätös on, ettei ole 'minää' joka muuttaa mieltään, vaan päinvastoin on epämääräisen monimutkainen mielemme, joka muuttaa meitä kun tilanteet ja kokemukset kohdataan. Mielemme luo minut, minä en luo mieltäni."
"usein, ellei aina, politiikka menee vikaraiteille silloin kun poliittisesta ideologiasta tulee ikään kuin uskonlahko, jolloin maailma nähdään nurinpäin. tällä hetkellä noita poliittisia "uskonlahkoja" syntyy luonnonsuojelun ympärille ja identiteettiasioiden ympärille. siis luulen että syntyy, en tiedä."
VastaaPoistatuo on minunkin mutuni. luultavasti kaikki ideologinen kiivailu on typerää, koska siinä kuitenkaan ei pystytä muuhun kuin asettamaan oma luja usko toisten yhtä lujaa uskoa vastaan. siksi kai maailma on pullollaan dogmaattisuutta ja toisin ajatteleviin kohdistuvaa halveksuntaa tai suoranaista vihaa. politiikassa ja uskonnossa tuo kaikki on korotettu vielä vähintään toiseen potenssiin.
ps. on kiva lukea sinun ja marjatan 'teema ja muunnelma' -dialogia.
En ole lukenut tuota Lauri Hokkasen teosta, pitää kyllä lukea nyt tämän keskustelun innoittamana.
VastaaPoistaAnssi Sinnemäen Kanava-artikkelin luin sen jälkeen, kun olin jo lukenut Helena Ruuskan kirjan Aulikki Oksasesta ja siitä tuli mieleeni, että hän ilmeisesti lukee kaikki entisten taistolaisten kirjoittamat tekstit tai heistä kirjoitetut muistelmat siitä tietystä näkökulmasta, että "tunnustavatko" ja miten syvällisesti - vähän takaa-ajon makua. Minusta Ruuska kirjoitti hyvin ja Oksanen kertoi rehellisesti kaikesta missä oli ollut mukana, matkoista ja tapaamisista sekä omista asenteistaan ja ajattelunsa muuttumisesta, mutta kuten sanoin niin kirjassa on hyvin paljon muutakin.
Minua kiinnostaa kaikki joukkoliikkeisiin liittyvä psykologisena ilmiönä.
Luulen, että ihmistä ajaa yhteenkuuluvaisuus ja moniin liikkeiisiin liittyvä romanttinen sävy, esim. taistolaisuuteen Che Guevara ja laululyriikka: Taisto Sinisaloa idolina ja sankarina en tajua.
Itse olen ollut mukana vain tiettyä asiaa ajavissa kansanliikkeissä ja niissäkin huomannut, että joillakin ihmisillä on vaikeaa lopettaa, kun tehtävä on tehty, koska yhdessä on ollut kivaa ja tavoiteltu asia on antanut sisältöä ja merkitystä elämään.
Kun Kuhmossa oli saatu estetyksi ydinjätteen kuljettaminen Kuhmon kallioperään, niin ydinporukka olisi halunnut kokoontua yhteisen asian äärelle aina vain. Minä sanoin, että nyt riitti, en majoita enää ketään, en intiaanipäällikköä, joka tulee kertomaan syöpiin sairastumisesta uraanikaivosten lähellä enkä toisen paikkakunnan aktiiviryhmän jäseniä. Vielä parinkin vuoden päästä tuli jatkoa, kun tästä kansanliikkeestä alettiin tehdä lisensiaattityötä ja muita tutkimuksia.
Tätä me emme purematta niele -ryhmällä, joka ajoi meidän yöpäivystyksemme säilymistä Kouvolassa, on edelleen nettisivut, vaikka ryhmän toiminta-aika oli hyvin lyhyt - ja onnistunut, mistä olen iloinen.
Tavallaanhan tässäkin asiassa on kysymys samasta mistä on taitettu peistä näissä identiteettikeskusteluissa: voiko "yksityiselämässään oleva paskiainen" kirjoittaa silti hienoja romaaneja tai säveltää ikimuistoista musiikkia.
PoistaItse olen tässä uudemmassa keskustelussa edustanu kantaa, jonka mukaan oleellista ovat taideteokset, ei se minkälainen yksityiselämän taiteen tekijällä on ollut.
Jos olen johdonmukainen tämä erottelu pätee myös taistolaistaiteilijoiden teoksiin. Niinpä Chydeniuksen säveltämät rakkauslaulut ovat edelleen loistavia, siitä riippumatta minkälaisia poliittisia kantoja tekijät aikanaan ottivat.
Mutta, mutta... niin kuin tuosta Eteenpäin-lehden pienestä jutusta käy ilmi (se ei tosin kuvassa oikein näy) Agit Prop, KOM jne tekivät myös taidetta jossa politiikka ja estetiikka yhdistyivät. Tuossa jutussani kirjoitan mm. (luulen että vähän myös Agit Prop kavereiden muotoilemana): "On oivallettu että sosialistinen taide sisältää aina myös romantiikkaa, eteenpäin suuntautuvaa optimismia."
Poliittinen oli siis myös esteettistä. Eikä tässäkään ajatuksessa ole mitään vikaa. Noin voi sanoa yhä, perustellusti. Mutta se pääongelma on siinä, että nämä tekijät ottivat mallikseen Neuvostoliiton, josta sosialistista romantiikka ei todellakaan löytynyt ja jossa ihmisarvoa poljettiin ideologian nimissä.
Joten keskustelun pointti kuuluu: miksi nimenomaan taistolaiset taiteilijat eivät ole jälkeenpäin pohtineet tuota antautumista Moskovan ohjaukseen. Ei siellä Moskovassa mitään cheguevaran romantiikkaa löytynyt.
Hokkanen kertoo, kuinka Sinnemäki 80-luvun alussa ollessaan Moskovassa, kuuli isänniltään että hänen on Suomessa valittu Kulttuurivihkojen päätoimittajaksi. Eli Suomen asiat päätettiin Moskovassa eikä Helsingissä.