Henkilökohtaisesti mietin

[yksilön suhdetta laumaan]

JS, 2025.

Conde de Guadalhorce -tekojärven
 pinnan korkeus
27.5.2025.

 

Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. 1990. Kirjayhtymä, 1991.

Korostaakseni pakinani henkilökohtaisuutta laitan kuvan kirjoittajasta heti juttuni alkuun. Nimi ja kuva = minä.

    Olen siis yksilö, joka ajattelee henkilökohtaisesti sen mitä ajattelee.

    Ovatko ajatukseni ainutkertaisia, uniikkeja, samalla tavalla kuin sormenjälkeni ja DNA:ni ovat?

    Vastaus: eivät ole.

    Vaikka kuvittelen olevani yksilö, niin kuin biologisesti ja psyykkisesti olenkin, ajatukseni eivät synny sisäisestä todellisuudestani vaan ulkoisesta. Todennäköisesti joku toinen yksilö ihmisten laumassa on jo kerran tai kaksi esittänyt samat ajatukset.

    En kuitenkaan ole AI, joka kertaa lauman ajatuksien keskiarvoja. Henkilökohtaisesti saatan esittää täysin älyttömiä mielipiteitä tai jopa aivan ehdottoman tosia jos kohta äärimmäisen harvinaisia.

    Todennäköisesti kuitenkin kuljen lauman keskellä, muiden tönittävänä.

Yksinkertainen väitteeni kuuluu: tällä hetkellä ”edistykselliset” kirjoittajat ja poliitikot edellyttävät, että lauman etu ajaa yksilön vapauden edelle. Yksilön vapaudet ovat huonossa huudossa. Tai oikeastaan niiden perään ei edes kuiskata.

    Esimerkkejä löytää helposti lukiessaan ns. laatulehtiä.

    Minäkin luen.

    Tiina Raevaara kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (20/2025) turismin turhuudesta. Raevaaran mielestä nykyturismi on pinnallista ja matkustelevat ihmiset ovat hyvin pinnallisia kiirehtiessään paikasta toiseen kokeakseen muka syvällisiä tunnehetkiä.

    Raevaara ei itse ole pinnallinen vaan hyvin syvällinen.

    ”Mitä enemmän vaihtoehtoja on”, Raevaara puuskahtaa kädet nyrkissä, ”sitä nopeammin niistä toiseen juostaan ja sitä pinnallisemmaksi kokemukset jäävät. Elämystehtailu kuluttaa luonnonvaroja, lisää hiilipäästöjä ja rasittaa ihmismieltä.”

    Raevaara on niitä lauman ”johtajia” jotka ”tietävät” miltä elämä muiden lauman jäsenten mielestä tuntuu ja sen, miltä sen ”pitäisi” tuntua. Raevaara kirjoittaa muilta kuin itseltään ”henkilökohtaisuuden” pois ja asettaa tilalle laumasielun elämänkokemuksen.

   Parin viikon lomakokemus on Raevaaran mielestä väistämättä hyvin pinnallinen. ”Tutussa kotikaupungissa pitäisi olla mahdollista päästä paljon syvemmälle merkityksien kerroksiin.”

    Ehkä Raevaaraa tyydyttäisi jos kaikki lopettaisivat matkustamisen ja hyppäisivät kotikaupunkinsa uima-altaan syvään päähän. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Conde de Guadalhorce 12.2.2024.

Kyösti Salovaara, 2025.

Conde de Guadalhorce 27.5.2025.
Vettä on melkein 100 % maksimimäärästä.

Miksi matkustamisen pitäisi olla ”syvällistä”? Miksi ”pinnallisuus” on tuomittavaa?

    Kun käytetään sanoja, joiden merkitykset ovat epämääräisiä, voidaan vaatia mitä tahansa ja kuka tahansa voidaan tuomita eliitin toverituomioistuimessa. Intellektuellin tavoin Raevaara kuvittelee tietävänsä millaisia muiden ihmisten kokemukset ja niiden tuntemukset ovat. Tiedoksi: Raevaara ei sitä tiedä. Se on mahdotonta.

    Toiseksi: kukaan ei millään luonnontieteellisellä tutkimusmenetelmällä pysty selvittämään mitkä kokemukset ovat ”pinnallisia” ja mitkä ”syvällisiä”. Tästä johtuu ettei ihmisten käyttäytymistä voi tuomita eikä arvioida niillä määritelmillä joita Raevaara käyttää - ja joita lauman johtajat toistelevat päivästä toiseen.

    Kun minä matkustan, en kuvittele olevani syvällinen. Miksi kuvittelisin?

    Millainen kokemus sitten edes olisi ”syvällinen” – kuolema tai paha sairastuminen, vai?

    Tietysti käyn samoissa paikoissa kuin muutkin pinnallisia kokemuksia etsivät käyvät. Ja otan valokuvia paikoista ja patsaista niin kuin kaikki muutkin ottavat. Oikeastaan tässä yhdistyy henkilökohtaisuus ja laumasielu kauniisti. Olen yksilö, käyttäydyn lauman muiden yksilöiden tavoin.

    Aina kun vierailen Málagan seudulla, käyn tarkastamassa suuret tekojärvet, jotka sijaitsevat n. 60 kilometrin päässä Málagasta. Kokemus on yhdistelmä estetiikkaa ja luonnontiedettä. Turkoosi järvi (järvet) kuivan maan keskellä havahduttaa ajattelemaan. Järvien vedenpinnan korkeus puolestaan kertoo, millaiset elinolosuhteet Andalusian näillä seuduilla tällä hetkellä on. Riittääkö puhdasta vettä maanviljelijöille, asukkaille ja turistien golfviheriöille.

   Pari vuotta sitten kävin Sad Hillin hautausmaalla Burgosissa.

   Se on aivan oikean näköinen hautausmaa, vaikka onkin fiktiota. Siellähän Sergio Leone filmasi elokuvansa Hyvät, pahat ja rumat (1966) loppukohtauksen, kolmintaistelun Clint Eastwoodin (hyvä), Eli Wallachin (ruma) ja Lee van Cleefin (paha) kesken.

    Kun vierailee Sad Hillissä, kokee niin monenlaisen fiktion kerrostumat suhteessa konkreettiseen todellisuuteen, ettei sitä oikeastaan voi ymmärtää. Enkä väitä että kokemus olisi jotenkin syvällistä. Ei se ole, mutta pinnallisen kulttuurin ja syvällisen historian välille siitä syntyy jonkinmoinen säie, ohut mutta kestävä.  

Koska olen yksilö, joka kirjoittaa henkilökohtaisesti lauman asioista ja tuntemuksista, en voi taaskaan välttyä lainaamasta Albert Camusia. Tämä on tylsää mutta väistämätöntä.

    Turismin pinnallisuudesta huolestuneiden kukkahattutätien kuuluisi lukea Camusia, jota tiettävästi juuri kukaan ei moiti pinnallisuudesta. Camus kertoo kokemuksestaan Baleaareilla 1930-luvulla. Hän ottaa esille matkailun yksilöllisyydestä sen puolen jota Raevaaran kaltaiset ”pinnalliset” kirjoittajat eivät pysty ymmärtämään.

    Mutta ehkä kannattaisi yrittää. Ja jos ymmärrys kasvaisi, ehkä lauman johtajat suhtautuisivat armollisemmin yksilöihin, heidän vapaudenkaipuuseensa ja yhteisöllisyyden kokemukseensa, vaikka tässä onkin aavistettavissa lopullinen paradoksi.

    Nykyään unohtuu, että demokratia ei ole juuri muuta kuin eräs tapa järjestää hallinto. Tasavertaisuus on siinä, että kaikilla on äänioikeus. Demokratia ei anna arvoja eikä määrittele niitä. Arvot ovat jokaisen yksilön oma asia. Niin kuin niiden kokeminenkin.

    Joten… luetaanpa taas Albert Camusia:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

Kyösti Salovaara, 2018.

"Clint Eastwood" tarkkailee ja muistelee elokuvauransa
suurta läpimurtoa vuodelta 1966.
Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa.

Jo Nesbø löysi gheton

 [ylpeys ja ennakkoluulo]

Kyösti Salovaara, 2023.

El Chorro - Jo Nesbøn kiipeilymaisema.

Ihmiset ovat aina yksinkertaisempia kuin miksi heitä kuvittelee.

- Georges Simenon

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Franz Kafka

Tänäisestä karkauspäivästä syntyy ongelma.

    Ensi vuonna tätä päivää ei ole olemassa.

    Viime vuonnakaan sitä ei ollut.

    Jos nyt kirjoitan jonkun ”hyvän” ajatuksen, se katoaa ensi vuonna tänä samana päivänä jota ei ole? Viime vuonna olisin ehkä saanut ajatuksen esille, jos tämä päivä olisi ollut, mutta en saanut koska karkauspäivää ei ollut.

    Niinpä mietin että karkauspäivä sopinee älyttömien ajatuksien esittämiseen.

    Joten…

Menkäämme Välimeren rannalle missä paistaa aurinko ja tuulee leppeästi. Näin kuvittelemme.

    Ei tarvitse kuvitella.

    Luemme Madridissa ilmestynyttä El País -lehteä. Helmikuun 19. päivänä lehden toimittaja matkusti Andalusiaan Málagan kaupunkiin. Norjalainen kirjailija Jo Nesbø antoi siellä haastatteluja medialle ja tapasi lukijoitaan uuden romaaninsa mainostamiseksi.

    Málaga on Aurinkorannikon ”pääkaupunki”. Viime vuonna rannikolla vieraili yli 6 miljoonaa turistia. Kaikkiaan koko maailmassa tehtiin viime vuonna 1,3 miljardia turistimatkaa. Melkein yhtä monta kuin vuonna 2019 ennen koronaepidemiaa. Nyt ennustetaan että vuonna 2024 vuoden 2019 ennätys rikotaan.

    Norjalainen kirjailija Málagassa, hmm.

Kyösti Salovaara, 2023.

Andalusialainen katu Marbellassa -
tyypillistä Costa del Solin "ghetossa"?

Oslossa vuonna 1960 syntyneen Jo Nesbøn kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti 55 miljoonaa kappaletta. Hän on kirjoittanut noin 30 romaania, pääosin dekkareita. Koulutukseltaan Nesbø on ekonomisti. Nesbø on myös muusikko.

    Nesbø on ostanut pienen talviasunnon Málagasta.

    Mutta hän huomauttaa tiukasti ettei ole Aurinkorannikolla auringon eikä hiekkarantojen takia. Nesbø tekee irtiottoa turismiin. Luova taitelija ei voi olla turisti eikä halua olla.

     Nesbø on matkustellut pitkin maailmaa harrastamassa vuorikiipeilyä. Nyt hän oivalsi, että Oslosta on lyhyempi matka kiipeilemään Aurinkorannikolle kuin vaikkapa Thaimaahan. Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Málagasta on El Chorron kauniit vuoret joilla Nesbø pääsee harrastuksensa pariin. Hän käy katsomassa myös futista Málagan stadionilla; olihan kirjailija nuorena lupaava jalkapalloilija.

    Mutta vuorikiipeilijä ei Nesbøn mielestä ole turisti, vaan jotakin enemmän ja parempaa. Siitä hän taitaa olla ylpeä: siitä ettei tule Aurinkorannikolle auringon eikä rantasänkyjen takia. No, hänen lukijansa kyllä saavat loikoilla rannalla ja lukea ostamiaan norjalaiskirjailijan teoksia. Sillä välin kirjailija kiipeilee El Chorron rinteillä ja nauttii hulppeista maisemista.

Jatkakaamme lukemista. Näemme mielessämme Málagan historiallisen keskustan sokkeloiset kujat, jotka ovat täynnä iloisia turisteja etsimässä levähdyspaikkaa lukemattomista ravintoloista, kahviloista ja baareista. Puheensorina ja pulina kaikuu kapeilla kaduilla, ja jos Nesbø avaa asuntonsa ikkunat, hän kuulee kuinka turistien ja paikallisten asukkaiden elämä poreilee ikkunoiden alla. Onhan Málagasta myös tulossa IT- ja finanssialan uusi ”Piilaakso”.

    Mutta kirjailija ei tykkää turisteista, niin kuin hän El Paísin jutussa korostaa. Turismi on kauheaa.

    Nesbø tunnustaa haastattelijalle, ettei pitänyt etukäteen siitä mitä tiesi Costa del Solista. Minä tulin kiipeilemään, hän painottaa. En olemaan turisti.

    ”Eräänä päivänä otin auton ja ajoin Marbellaan”, Nesbø kertoo. ”Se oli shokki. Olin kuullut tästä, mutta hämmästyin ghettoja joissa asuu samaa kansalaisuutta olevia ihmisiä, suuri määrä turisteja. Kaikki tuntuu samalta, se vähän pelottaa.”

   ”Asun mieluummin kaupungissa”,  Nesbø jatkaa.

    Miettikäämme mitä norjalainen kirjailija on nähnyt autonsa ikkunasta.

    Espanjalaiset talot eivät koskaan ole samanlaisia, toisin kuin Oslossa tai Helsingissä, eivät varsinkaan Marbellassa missä rannikon jetset asuu ja minne on Málagasta noin 60 kilometriä. Málaga, El Chorro ja Marbella näyttävät muodostavan Nesbølle eräänlaisen kauhun ja onnen tasasivuisen kolmion.

    Onkohan norjalainen kirjailija hieman ”rasisti” ajatellessaan, että talvella aurinkoa hakevat eläkeläiset ovat yhtä ja samaa massaa? Entä viittaus juutalaisten ghettoihin: ei kai antisemitismi pilkota kiipeilypaidan hihansuusta? Juutalaiset eivät päässeet pakoon ghetoista -  miten käy Nesbøn inhoamille turistelle Marbellassa? 

    Jos taiteilija ja vuorikiipeilijä olisi astunut autostaan ulos ja kävellyt ”turistien” joukossa, hän olisi ehkä hämmästynyt uudestaan, koska kadulla kuulee kaikenlaisia kieliä kaikenlaisilla murteilla puhuttuna. Nämä eivät ole norjalaista massaa eivätkä englantilaista vaan kaikkialta Euroopasta ja yhä enemmän myös Yhdysvalloista ja Etelä-Amerikasta paikalle saapuneita erilaisia ihmisiä. On myös klisee ajatella, että Aurinkorannikon viehättävillä kaduilla - joita norjalainen kirjailija kutsuu ghetoksi - ei kävelisi myös kosolti espanjalaisia ”turisteja”, sisämaasta rannikolle aurinkoa hakemaan tulleita.

    Kun kirjailija ylpistyy hän kompastuu ennakkoluuloihinsa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Salvador Dalín veistoksia Marbellassa.

Karkauspäivänä kuulostan kohtuuttoman kriittiseltä.

    Ehkä Jo Nesbø on ihan mukava heppu, jonka kanssa voisi juoda oluet Málagan sokkeloisten katujen jossakin kulmassa, missä turistit parveilevat ja aurinko paistaa korkealta. Mutta kun luen El Paísista Nesbøn mietteitä, ne vaikuttavat elitistin ennakkoluuloilta ja korostetun narsistiselta tarpeelta erottautua massasta.

    En kuitenkaan moiti vakavasti vaan kepeästi kirjailijaa hänen ajatuksistaan. Miksi moittisin koska on karkauspäivä eikä tätä päivää ole ensi vuonna eikä ollut viime. Oletan silti, että Nesbø sanoi mitä tarkoitti ja tarkoitti mitä sanoi. 

    Ei ole yllätys että kirjailijat ja taitelijat haluavat olla eri porukkaa kuin me muut. Yllättävää ehkä on, että Nesbø niin selkeästi paljastaa inhoavansa hyvinvoivaa rahvasta ja että hän ei huomaa pilkkaavansa juuri niitä, jotka lukevat hänen kirjojaan ja ostavat niitä.

    Jokaisella ihmisellä on sokea pisteensä. 

    Ihminen on lopulta yksinkertainen ääliö, me kaikki. 

    Ajatuksia herättävässä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939 (Faber and Faber, 1992) professori John Carey kuvaa esimerkein, kuinka monet englantilaiset huippukirjailijat tekivät kaikkensa erottautuakseen massasta. Monet keimailivat diktaattorien kanssa, kuten Hitleriä ihaillut Wyndham Lewis. ”Yksikään taiteilija ei voi milloinkaan rakastaa demokratiaa”, Carey kertoo Lewisin sanoneen. Lewisin mielestä demokraattinen järjestelmä vihaa ja uhriuttaa intellektuelleja, koska älykkyyden perimmiltään aristokraattinen luonne loukkaa massoja.

Suomessa sataa ja harmaa taivas putoaa varpaille.

    Málagan kaduilla ihmiset kulkevat paikasta toiseen. Puhellen ja nauraen, auringolta silmiään suojaten.

    Norjalainen kirjailija hyppää autoon ja ajaa El Chorroon, ottaa reppunsa ja lähtee kiipeämään yhä ylemmäksi. Kun hän pääsee hieman hengästyneenä huipulle, hän istahtaa kalliolle ja katsoo merelle kohti etelää ja näkee rantakylien ja Marbellan ghettojen yli hämmästyttävän lähellä siintävän Afrikan rannikon. 

    Karkauspäivänä mahdoton on mahdollista, älytön on älyllistä. Eikä sitä huomaa ensi vuonna.

Kyösti Salovaara, 2022.

Ehkä Jo Nesbøn kauhistelemasta "ghetosta"
pääsee sittenkin pakoon merelle ja maantielle?