I Me Mine

[Kesähaasteessa Minä]

Raili Salovaaran piirros.
Vakavan Kirjoittamisen Harrastelua
Pernoossa
Kymijoen rannalla keväällä
1978.

George Harrison syöttää pakinalle tiukan näkökulman. Minä, minulle, minun... pikkumaailmani.

    Sain Marjatalta kesähaasteen. Koska täällä Espanjassa on kesä ja ilmeisesti myös Suomessa, yritän vastata Marjatan esittämiin kysymyksiin. Niitä on kymmenen. Kirjoitin pitkässä matikassa laudaturin. En paljon muuta.

    Sen jälkeen, sitten kun olen rantakahvilasta pistänyt tämän jutun maailmalle, pitää ryhtyä lukemaan paria romaania joista on kirjoitettava arvostelut Ruumiin kulttuuri -lehteen.

    Deadline lähestyy. Ainahan se lähestyy, joko edestä tai takaa.

    Pilviä taivaalla, kaskaat yltyvät hirvittävään rätinään, Torreblancan rinteillä vihreä haalistuu, milloin lie viimeksi satanut... ja vaahtopäitä kaukana rannasta.

Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta

Niin kuin että olen syntymästäni vasenkätinen, mutta palloa potkaisin mieluummin oikealla, naamassa oli pisamia vaikka muille jakaa ja naapurin vanha ämmä huuteli ikkunasta kun kuljin pihalla: ”Kyösti, punapäät eivät pääsee taivaaseen!”

    Pisamat ovat hävinneet, eivät kaikkialta, tukkakin harventunut ja punainen väri kadonnut. Kynää käytän harvemmin kuin näppäimistöä, kätisyydellä ei ole väliä. Kansakoulussa sillä oli, koska opettaja ei osannut opettaa vasenkätistä ”ompelutöihin”.

    Vähemmästäkin hermostuu ja oppii näkemään kaiken nurin päin, vastavirtaan, mummojen haukkumista peläten.

    Joten minusta tuli äärimmäisen ujo eikä se vaiva ole vuosin saatossa parantunut.

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Vertauskuva 1: Välimeri aamulla.
Tuhat valoa, miljoona mahdollisuutta.
Purjevene kaukana, lähellä.

Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Kaipa sillä on, mutta en kyllä tiedä mitä lukijan pitäisi ajatella, sillä jokainen lukija tekee lukemastaan oman näköisensä joten ei yhtä pakinaa voi kuvitella kirjoittavansa valmiiksi monella tavalla luettavaksi. Kirjoittaja valitsee sanat mielessään joku merkitys. Lukija tulkitsee sanat merkitsemään jotakin tietämättä miksi kirjoittaja valitsi juuri tuon tai tämän sanan.

    Mutta jos yksikin ”hyvä” lukija lukee ja katsoo että kannatti lukea, mikä sen kivempaa!

    Jos tarkoitus on kysyä, pitääkö lukijaa miellyttää, niin vastaus on, että ei. Joskus aikaisemmin kirjoitin sanomalehdessä hyvinkin provokatiivisia juttuja ja olin tyytyväinen kun joku hermostui. Usein hermostui.

    Sellaisesta olen nyt luopunut.

Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Ehkä se on paljon kiltimpi kuin oikea minä.

    Edelliseen kohtaan viitaten, olen luopunut tarkoituksella ärsyttämisestä – vahingossa se onnistuu. Koska en milloinkaan, juuri milloinkaan, julkaise lausetta, jota ei ole moneen kertaan mietitty, harkittu, muotoiltu ja kiilloitettu, blogissa tulee varmaankin esille reaaliminää sovinnaisempi Kyösti.

    En pistä blogissa ranttaliksi. Säästelen adjektiivejä.

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Vertauskuva 2: Keskiaikamarkkinat Fuengirolan vanhan
linnan rauniopihalla.
Maan antimet, värien kirjo, elämän runsaus.

Mikä saa sinut nauramaan?

No mitä se sitten on?

    Meille 50-luvun pikkupojille opetettiin että räkänokastakin tulee mies mutta tyhjän naurajasta ei.

    Jättivät sanomatta että siitä tuleekin sitten kirjoittaja ja blogisti, muttei nudistia koska ujous vaivaa. Tosin kirjoittaja vain diletanttina.

    Pari päivää sitten ilta oli kuuma, hyvin kuuma eikä tuulen virettä. Paseo Maritimolla ihmiset vaelsivat kuka minnekin. En kehdannut kysyä minne. Pimeys ulottui meren reunasta reunaan, siis kauas. Istuimme terassilla. Hyvin syöneenä. Jotain hyvää juotukin. Tutussa paikassa, lasku oli pyydetty ja tuttu tarjoilija on tuonut ylimääräiset brandyt talon laskuun.

    Brandyt aloittamatta. Lasku lepäsi pöydälle setelien päällä.

    Tarjoilija saapui hymyillen ja kiitollisena. Mukavia asiakkaita, maksavat laskunsa. Toinen heistä, mies, oli syönyt sikaa. Kun tarjoilija toi sapuskat, hän kysyi ”pork?”.

    ”Pork me”, mies sanoi.

    ”Ei, et sinä ole sika, tässä lautasella on sika.”

    Just niin. Piti sanoa että ”pork para me”, tai jotain siansaksaa kuitenkin.

    Mutta palataan asiaan, hetkeen ennen kämpille lähtöä, istumme edelleen Paseo Maritimon varrella Bar Cosmopolitassa ja tarjoilija aikoi ottaa laskun ja rahat.

    Juuri kun hän kurkotti kätensä ottaakseen laskun ja tarkistaakseen paljonko piti maksaa, ystäväni puhalsi huuliensa välistä kaikin voimin, kuin tuulta terassille manaten, ja lasku lennähti lattialle tarjoilijan käden haroessa tyhjää, kuumaa ilmaa.

    Hän hämmästyi.

    Me nauroimme.

    Tarjoilija nauroi mukana ja otti ylimääräiset brandyt pöydältä pois, kuin aikoisi viedä ne takaisin viinurille.

    Naurun päätyttyä tarjoilija sanoi ystävälleni, että naama on mielessä ja pysyy. Vastaisuuden varalle.

    Kun poistuimme kuumaan yöhän, tarjoilija sanoi Cosmopolitan isännälle: nimi on mielessä, naama muistissa.

Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Kun kuulen sanan ”luovuus”, irroitan varmistimen ja...

    En pidä ihmisistä jotka ovat luovuudessaan olevinaan parempia kuin muut ihmiset, ne vähemmän luovat.

    Jos kuvittelee olevansa luova tai jopa ihan taiteellisesti luova, kannattaisi vaieta viisaasti.

    Aina kun ylitän sillan, jalkaisin tai ajamalla, ajattelen kiitollisuudella insinööriä, joka osasi sen rakentaa.

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Vertauskuva 3: Välimeri illansuussa.
Poimuja maan ja meren kohtaamisessa.
Ilta punertuu ja varjot pitenevät pimeän syliin.

Ketä läheistäsi ihailet?

Tämäkin vielä – eikö riitä että ihailen Jennifer Lopezin pakaroita ja Sean Conneryn charmia?

    Ei läheisiä tarvitse ihailla. Heidän kanssaan pitää olla.

    Ihaileminen on aina vähän epäilyttävää, jonkimoista psykologista tirkistelyä. Tai no ihan fyysistä kun Jenniferistä puhutaan.

Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Se että olen fiksumpi kuin moni muu.

    Tai siis että kuvittelen olevani.

    Ihan oikeasti ärsyttää kun en pysty laihduttamaan, vaikka olen senkin pari kertaa elämässäni kunnolla tehnyt.

    Motiiviko puuttuu, Kyösti parka?

Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Ei kai mikään.

    Nuorena vihaisena miehenä luulin, että nuoret vihaiset miehet ihastuttavat.

    Eivät ihastuttaneet.

    Vanhat vihaiset miehet ihastuttavat vielä vähemmän.

    Nyt minä alan suuttumaan, sillä se ei ole enää kielivirhe.

Mikä sinusta tulee isona?

Pieni, arkkuun mahtuva.

    Niin kuin sanoin, olen jo riittävän iso.

    Lipputangon nuppi on lähempänä kuin sen tyvi. Ei mahda mitään.

    Liputuspäivät kannattaa laskea tarkasti.

    Edellisessä virkkeessä ei ole mitään järkeä.

    Kun tätä ajatusta toistaa riittävän monta kertaa, huomaa nauravansa.

    Itselleen! Itsekseen! Itse!

Haloo!

Uskotko onnellisiin loppuihin?

Kyllä, en.

    Kirjoissa ja elokuvissa – kyllä.

    Elämässä – ei.

    Mutta onhan elämä mukavaa, sieltä väliltä, välillä.

    Viime viikolla lainasin Chateaubriandia, näin: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

    Jos ei ole pessimisti, niin kuin herra Cee, tuosta voisi ajatella, uskaltaa ajatella että koska ihmisellä on monta elämää perätysten, onnellisia loppujakin, eräänlaisia väli-loppuja on monta, useita. Mahdollisesti.

    Romantikkona siis uskon, että on... onnellisia loppuja.

    Täytyy olla.

                                                                        S.I. 2015.
Paseo Maritimolla - maanantaina.

______________________________________________________________________

Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja.

Editoitu C2C kahvilassa Paseo Maritimon varrella.