Uusi puritaanisuus vanhaa

 [mustavalkoisia värejä]

Kyösti Salovaara, 2018.

Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

- Franz Kafka

Kysymys voi olla vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole – sillä mitään ”kolmatta” ideologiaa ei ihmiskunta ole kehittänyt, eikä luokkavastakohtien repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään luokatonta tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa. Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistumista.

- V. I. Lenin

Ihminen taipuu pieneen tavoitellessaan suurta.

    Kevät pakenee, räntää sataa. Niin myös tulevaisuus - se ei ole koskaan tässä.

    Tällaisena päivänä kaksi miestä juttelee eräässä kadunkulmassa. Toisella on pidempi parta kuin toisella hiukset. Toinen on toista pidempi. Molemmilla miehillä on yhä talvitakki yllään. Tuuli puhaltaa kadun pinnasta nousevia pölypilviä heidän silmiinsä.

    Eräässä kaupungissa, erään kadun kulmassa, eräässä maassa ja maanosassa eräällä maapallolla kaksi miestä juttelee. Annamin punaisesta papukaijasta ei vielä sanota mitään.

    Mutta eihän se noin voi mennä.

    Eräässä kaupungissa… ei se niin mene vaan: tietyssä kaupungissa tietyssä kadunkulmassa tietyssä maanosassa tällä planeetalla… juttelevat hiekkapölyn keskellä kevättä odottaessaan.

    Kaksi miestä ja me muut.

Historia on keskeneräinen ja kertakäyttöinen apparaatti. Se on kuin yhä uudestaan pyörivä pyörä, jonka jälkiä seuraamalla päätyy takaisin. Historia toistaa itseään toistamatta itseään. Se näyttää tutulta ollessaan vieras. Se tuntuu vieraalta ollessaan tuttu – ainakin hyvänpäivän tuttu.

    Itse asiassa historia on spiraali.

    Mutta sulkeutuuko se vai avautuuko, sitä en tiedä etkä sinä.

    Vanhoja kirjoja lukiessa näkee uutta. Siis uusia asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja. Kannattaako uusia kirjoja lukea, jos niistä näkee vain vanhoja asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja?

    Verbi oli valittu väärin. Ei kai kukaan näe ajatuksiaan eikä uskomuksiaan eikä pelkojaan tai toiveitaan.

    Unta kyllä nähdään.

Asia on mustavalkoinen.

    Uusi puritanismi valtaa keskustelulta alaa, ottaa tilan.

    Tästä ei tietenkään voi olla varma. Tyhjänpäiväistä puhetta on niin paljon ettei sitä kuule. Kaikkialla, mediassa ja sen liepeillä. Mutta en minäkään ole kaikkialla kaikkea kuuntelemassa. Joten… voi vain arvailla.

    Liittyykö puritaanisuus asioihin vai sukupolviin? Ovatko muutoksen vaatijat aina nuoria ja ehdottomia? Puritaaneja? Pystyykö maailmaa muuttamaan vain, jos pistää toisen silmänsä kiinni ja korvalaput? Kun juoksee avantgardessa ei jää perään, mutta perästä katsoen ei oikein tiedä minne päin juostaan. 

    Vieraillessaan vuonna 1936 Natsi-Saksassa kosmopoliittina itseään pitävä 33-vuotias Olavi Paavolainen tyrmistyi nuoruuden palvontaa ja nuorien karua kohtelua.

    ”Vain nuorten on ohjattava nuoria”, kirjoitti Baldur von Schirach motoksi natsien nuorisoliikkeelle Hitler-Jugendille. Kun Paavolainen kyseli saksalaisilta moisen kasvatuksen perään, hänelle perusteltiin, että ”nuorisoa voi johtaa vain nuoriso, sillä nuoruus on kriitillisempi kuin mikään muu ikäkausi”.

    Karuilla leireillä Hitler-Jugendin jokainen poika opetettiin tajuamaan, että yksikseen ja yksilönä hän ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä tärkein tekijä. Hitler-Jugendin ”koti-illoissa” istutettiin ”nuorisoon uusi historiannäkemys ja rotutietoisuus”, Paavolainen kirjoittaa, ”niissä he oppivat nuo lukemattomattomat taistelulaulut, joiden ylen yksinkertaistetulla, kuria, uskoa ja taisteluhalua ihannoivalla sisällyksellä luotiin terveellinen vastapaino ’intellektualismin’ myrkynkylvölle. Retkeilyjen, leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen nuoriso, joka ei ajatellut, mutta ’uskoi, totteli ja taisteli’… Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’ tai osoittamaan suosiota Johstin kuuluisalle Schlageter-repliikille: ’Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen auki revolveristani!’.” (Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.)

    Spiraalin kierteitä: Lenin… Hitler… Pol-Pot...

Provosoin, olen olemassa!

    Ei, nykyään satiiri, sarkasmit ja ironia on kiellettyä tai ainakin epätoivottua. Ihmiset eivät ymmärrä sellaista, suuttuvat. Ei saa suuttua, vihastua eikä punastua.

    Otetaanpa V.I. Leninin lainaus. Muutetaan sanoja. Laitetaan vaikkapa ”sosialistisen” tilalle ”ilmastonmuutoksen vastustaminen” ja ”porvarillisen” tilalle ”kulutusyhteiskunta”, ja saadaan järkevältä kuulostava taistelukehoitus. Pitää olla mustavalkoinen, kolmatta tietä ei ole. Keskellä ei mitään. On vain binaarinen todellisuus.

    Historian spiraali kiertyy huimaa vauhtia, olen minäkin taistelulauluni kuunnellut ja niistä voimaantunut… tullakseni pois.

    Mutta riittääkö edistyksen tekemiseen sanojen vaihtaminen? Vaihtoehtoinen tulevaisuus: entisen museointi.

    Ja onko niin, että vain muutama kirjoittaja, tyyliin Jyrki Lehtola ja Timo Haapala Ilta-Sanomissa, harjoittaa enää satiriiria ja uskaltaa laatumediassa provosoida kulttuuriväkeä (Lehtola) tai poliitikkoja (Haapala)?

    Yhtä pudotusta koko kulttuuri-politiikka, niinkö?

Kyösti Salovaara, 2021.

Vakavasti.

    ”Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan muutama päivä sitten. Aiheen lehti sai professori Antti Hassin postuumisti julkaistusta muistelmateoksesta Hassin paperi, joka ”maalaa surullisen kuvan Taideteollisen korkeakoulun tapahtumista vuosina 1971–1983. Hassi pani talteen ja muokkasi kirjaksi oppilaitoksen sisällä käydyt poliittiset taistelut, jotka on pitkälle unohdettu oppilaitoksen virallisista historiikeista.” (HS, 3.4.2021.)

    Taideteollisessa korkeakoulussa Moskova-mielisten kommunistien järjestö TAOS (taideaineita opiskelevat sosialistit) yritti joukkovoimalla, painostuksella ja uhkauksilla vaikuttaa opetuksen sisältöön ja opettajiin.

    Helsingin Sanomat kertoo Hassin paperiin nojaten, kuinka ”oppilaat etsivät tarkalla silmällä oppikirjoista ja luennoista poikkeamia yya-politiikan virallisesta liturgiasta. Kun sellaisia havaittiin, professori voitiin ilmiantaa neuvostovastaiseksi esimerkiksi Soihtu-lehdessä tai Tiedonantajassa. Se ei ollut vaaraton syytös 1970-luvun suomettuneessa ilmapiirissä.”

Taistolaisuutta (suomalaisten nuorkommunistien uusstalinismia) ja melkein koko poliittisen järjestelmän ”suomettumista” 1970-luvulla on kaiketi käsitelty lähihistorian kirjoituksessa aika pinnallisesti. Pelottavaa lienee, että kaikki näyttää toistuvan, toki erilaisia sanoja ja temppuja käyttäen. Historia ei toista sellaisenaan itseään, koska se kulkee spiraalin kierteellä.

    Mutta aina syntyy uusia itseään avantgardena pitäviä ”militantteja” vähemmistöryhmiä, joiden tavoite on ohjailla massat ”oikealle tielle”, oikeaan ”uskoon”. Käänteinen avantgarde pyrkii menneisyyteen: sekin on tien päässä.

    Oikean tien etsimisessä ei tietenkään ole mitään pahaa. Onhan sitä loputtomasti etsittävä.

    Ongelma syntyy puritanismista. Vain samaa mieltä oleva kelpaa joukon jatkoksi. Muita paheksutaan, uhkaillaan, syrjitään. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.

    ”Tälläkin kertaa kuohut ovat suurimpia taidealoilla, esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa”, Hesari kirjoitti nykyhetken uusvanhoista puritaaneista pääkirjoituksessaan. ”Syitä siihen voi pohtia. Tieteellä on lähtökohtaisesti sovitut kriteerit arvioida eri väitteiden totuusarvoa. Ne antavat raamit myös erilaisten ajatustapojen ja sukupolvien väliselle kilpailulle. Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa. Yliopistoväen kannalta raskainta on, kun erimielisyyksistä tulee moraalisia ja henkilökohtaisia. Silloin vastapuolella oleva ihminen ei ainoastaan ajattele eri tavalla, hän on myös moraalisesti arveluttava henkilö.”

Lieventäisivätkö vanhat viisaudet puritanismin kiristävää vannetta pään ympärillä? Uskooko kukaan entisaikojen kirjoituksia?

    Jokaisella ajalla on saarnaajansa ja Shvejkinsä: pappi ja narri, totinen torvensoittaja ja piruileva satiirikko. 

    ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, kirjoitti Blaise Pascal (1623-1662) eräässä mietteessään. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen. (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)

    Tuo kuulostaa modernilta ihmissuhdeoppaan idealta ”näin tulet toimeen naapurisi kanssa”, mutta onko Pascalin ajatuksessa myös empiirisen havainnon, tiedon ja tietämisen pointti? Havaitsemme vain sen minkä itse havaitsemme!

    Mutta kiertäköön historian opetuksien spiraali vielä kauemmaksi.

    Kiinalainen Po Chuï (772-846) kirjoitti runon Punaisesta papukaijasta. Kenties tarinamme miehet tietyn kaupungin tietyssä kadunkulmassa katupölyn piinaamina puhuivat papukaijasta ja miettivät sen tarkoitusta, sitä että kuinka ikuista Po Chuï ilmaisi kirjoittaessaan Pertti Niemisen suomentamana näin:

Sain lahjaksi Annamista punaisen papukaijan:

se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.

Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?

Kyösti Salovaara, 2018