Conan Doylen kalsarit

 [juoruistako kirjallisuuskeskustelu tunnetaan?]

Kyösti Salovaara, 2021.
Toisin kuin Conan Doyle pesen kalsarini itse -
mutta minusta ei tullutkaan suurta kirjailijaa!

Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3 p. 1975.

Vitsinä ei ole se, että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja että sitä ei lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.

- Philip Roth: Anatomian oppitunti. (Anatomy Lesson, 1983.) Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.

Miten todellisuuteen pitäisi suhtautua?

    Kannattaako kapinoida? Asettautua yleisiä virtauksia vastaan?

    Jos hanhiparvi ui aina samaan suuntaan, miksei se sopisi ihmisellekin? Uidaan eteenpäin eikä vilkuilla taakse.

    Jos kirjallisuus- ja taidepuhe on muuttunut juoruiluksi, so what? Sitä puhetta saa mitä tilaa ja kuuntelee.

    Paitsi että en minä juoruja ole tilannut.

    Vai olenko sittenkin?

Espanjalainen kirjailija ja kolumnisti Javier Marías kirjoitti muutama päivä sitten (25.4.2021) El País-lehdessä Arthur Conan Doylen alushousuista. Kulttuuriskene on sairastunut vakavasti juoruiluun, Marías sanoi. Asioiden sijaan keskustellaan ja kirjoitetaan vain todellisuuden murusista, niin kuin pesulalaskusta, joka paljastaa millaisia alushousuja Sherlock Holmesin luoja käytti.

    Marías sai kimmokkeen kolumniinsa, kun joku pyysi lupaa julkaista Maríasin käymää kirjeenvaihtoa, ja Marías kieltäytyi jyrkästi. Hänen mukaansa vain hänen romaaninsa, teoksensa ja kolumninsa ovat julkisia ja merkittäviä, ei hänen yksityiselämänsä.

    Se että suurilla kirjailijoilla on ollut paheensa, vaikeutensa, surunsa ja kaikenlaista ikävää muutenkin, ei Maríasin mukaan kuulu kirjapuheeseen vaan juoruiluun. Marías huomauttaa, että enää ei välitetä lainkaan siitä millaisia mestariteoksia Faulkner ja Twain kirjoittivat; nyt keskitytään vain siihen, kuinka he käyttivät N-alkuisia sanoja dialogissaan. Eikä enää ole mitään väliä sillä, että Dickens ja Eliot olivat romaanin ja runouden jättiläisiä vaan pelkästään se merkitsee, että he pettivät vaimojaan tai  katkeroituivat vaimojensa kanssa elämisestä.

    Maríasin "ohje" kirjallisuudentutkijoille kuuluu: tutkikaa sitä mitä kirjoissa on eikä sitä mikä kirjailijan yksityiselämään liittyvästä on jätetty pois! On täysin merkityksetöntä kuinka usein Conan Doyle pesetti vaatteitaan ja kuinka monet kalsarit hänellä oli.

Jos kirjailijoiden, taiteilijoiden ja ylisummaan suurmiesten elämäkerrat ovat  keskittyneet myös siihen mitä tapahtui keittiössä ja julkisuudelta salassa, niin nykyaika poikkeaa entisestä siinä, että keittiössä tapahtuneen perusteella tuomitaan (jopa kielletään) kirjailijoiden teoksia, taiteilijoiden maalauksia ja dissataan suurmiesten (ja -naisten) elämäntyö kokonaan.

    Mutta miten kirjoja sitten pitäisi lukea?

    Kirjan laatuun, merkitykseen, nautintoon ei tietenkään vaikuta se millaisessa mielentilassa ja millaista arkipäivää kirjailija on viettänyt. Vain kirjaan painettu vaikuttaa kirjan lukemisen kokemukseen. Se on ainoa objektiivinen "huomio". Kirja, romaani tai runo, ei muutu paremmaksi jos meille kerrotaan, että kirjailija on tai oli äärettömän hyvä ihminen. Eikä se muutu huonommaksi, jos saamme kuulla, että omassa elämässään kirjailija oli täysi paskiainen.

    Nykyinen puritaaninen ilmapiiri etsii kirjojen ja taideteosten takaa nimenomaan sellaisia paskiaisia, joita voi paheksua ja joiden teoksia tulee jopa kieltää moraalittomina. Juoruistaan yhteiskunta tunnetaan. Vain sellainen juoru leviää kulovalkean nopeudella, joka sopii yhteiskunnassa vallitsevaan hegemoniaan. Tänään paheksujilla on hegemonia.

    No, onko tässä sittenkään mitään uutta? Paha kello kuuluu kauemmas kuin hyvä kello, tiedettiin ennen muinoinkin.

    Mitä tapahtuu jos jostakin pyykkikorista löytyy - kun ahkerasti etsitään -  Conan Doylen sottaiset kalsarit? Pitääkö Holmes-tarinat kieltää jos selviää, että Conan Doylellä oli tapana paskoa housuihinsa?

Kyösti Salovaara, 2021.

Ollakseni rehellinen: Emmekö silti yritä jatkuvasti selittää teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta käsin, miksi joku taideteos on sellainen kuin se on? Ja kun yritämme selittää, haluamme verrata sitä yhtäältä aikakauden tuntoihin ja toisaalta kirjailijan omiin tuntoihin. Eikä tällä pyrkimyksellä ole - ei ole ollut tähän asti - mitään tekemistä sen kanssa oliko taiteilija kunnollinen ihminen vai pelkkä paskiainen.

    Sitä paitsi paskiaiset ovat usein mielenkiintoisempia myös yhteiskunnallisesti, koska he uivat eri suuntaan kuin kanssaihmisten parvi.

    Pohdiskelin romaanin lukemisen ongelmallista suhdetta kirjailijan taustaan 1990-luvun alussa esseessäni Raymond Chandlerista tähän tapaan: ”Mutta jos Chandlerin - tai kenen tahansa kirjailijan - kaunokirjallista tuotantoa yrittää arvioida, on myönnettävä, että arvioija häilyy kahden kuilun välissä: yhtäällä ovat romaanit ja niistä syntynyt enemmän tai vähemmän epämääräinen lukukokemus ja toisaalla kirjailijan omia käsityksiä kirjoittamisesta ja hänen elämänkerturiensa haalimia tietoja hänen elämästään. Yhtäkkiä huomaa rakentavansa kuvaa, joka kaikissa tapauksissa on myös fiktio, siinä on aineksia myös lukijan omasta elämästä, omista kokemuksista, omista haaveista, joihin luettu kirjallisuus sekoittuu.” (Essee Yksinäisen miehen ääni teoksessa Liian pitkät jäähyväiset, Like 1994. Toimittaneet Hannu Waarala ja Kyösti Salovaara.)

    Kyseisessä esseessä rakentelin (uskottavaa tai epäuskottavaa) hypoteesia, jonka mukaan Chandlerin sankari Philip Marlowe oli kirjoittajansa ”parempi puoli”, kenties jopa haavekuva. Chandlerilla oli ongelmia alkoholin kanssa. Hän ilmeisesti petti 18 vuotta itseään vanhempaa vaimoaan Cissyä ja koki loputonta yksinäisyyttä Cissyn hiipuessa kohti kuolemaa. Chandler ei moraalikoodilleen uskollisena voinut hylätä vaimoaan. 

    Niinpä sanoin, että Chandlerin kompleksinen suhde alkoholiin ”tulee yhä uudestaan esille romaaneissa. Ehkäpä Marlowe pysyy raiteillaan juuri siksi, että Chandler ei pysynyt, ja kenties Marlowe on heikompien tuki ja turva juuri siksi, että Chandler suistui - yleensä alkoholin inspiroimana - pettämään läheisimpänsä luottamuksen. Näin etäältä katsoen ja hieman kevyesti spekuloiden Chandlerin alkoholismi voi hyvinkin liittyä hänen kokemaansa yksinäisyyteen ja ristiriitaiseen tunteeseen Cissyä kohtaan.”

Juoruilun huuma saa yhä suurempia otsikoita.

    Viimeksi tähän pyörteeseen on suistunut amerikkalainen Blake Bailey, joka on juuri julkaissut aika lailla kiitetyn elämäkerran Philip Rothista. Ongelmana tässä ei ole Rothin suhde naisiin ja sitä koskevat paljastukset (koska Roth on paljastanut romaaneissaan todellisen tai kuvitellun naiskäsityksensä avoimesti moneen kertaan) vaan Baileyn oma käytös naisia kohtaan.

    Roth on sinänsä erinomainen ja ironinen esimerkki siitä, kuinka fiktio ja fakta sekoittuvat uudenlaiseksi omaelämäkerralliseksi kirjallisuudenlajiksi. Mutta siinä missä Roth suhtautui romaaniensa elämäkerrallisiin aineksiin ironisesti, huumorilla ja etäännyttämällä itsensä kirjoistaan ja viettelemällä lukijansa kuvittelemaan että kaikki on totta - pilkkasipa Roth sitten naisia tai juutalaisyhteisöään - niin nykyajan elämäkerrallinen fiktio (paremminkin keskustelu siitä) taistelee ollakseen puhdashenkistä eikä siihen sovi ironia eikä itsepilkka tai itseväheksyntä, koska nykyään vain kivenkova moraali ja kunnollisuus sallitaan.

    Rohkeneeko joku esimerkiksi tänään kirjoittaa samalla tavalla kuin Roth kirjoitti kauan sitten, vuonna 1969 romaanissaan Portnoyn tauti: ”Minä huomaan maisemassa ensiksi en flooraa, ihan totta - vaan faunan, inhimillisen vastapuolen, joka nussii ja jota nussitaan. Vihreyden minä jätän linnuille ja mehiläisille, niillä on huolensa, minulla omani… Minä ajan takaa sitä, tohtori, että minä en työnnä kyrpääni niinkään näihin tyttöihin, vaan pikemminkin heidän taustoihinsa - ikään kuin minä nussimalla löytäisin Amerikan. Valloittaisin Amerikan - ehkä se on lähempänä totuutta.”

    Roth häijyili kaikkiin suuntiin sanojaan varomatta. Tai ehkä hän nimenomaan valitsi sanansa mestarikirjailijan harkitulla taidolla. Oliko suuri kirjailija arkielämässään pieni mies, on toinen juttu.

    Kun Roth julkaisi vuonna 1981 romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen kirjailija Martin Amis kutsui sitä uudenlaiseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

    Historian julma ja ironinen kriitikko nauraa partaansa Martin Amisin toteamukselle. Sitä saa mitä tilaa vaikka ei tilaisikaan!

Kyösti Salovaara, 2021.