Suljetun huoneen arvoitus

[luonnollinen mahdottomuus?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Lauletaanko, tanssitaanko, nauretaanko?

    Totisina aikoina – ollaanko totisia silloinkin?

    Luetaanko silloinkin liikaa lehtiä? Katsotaan telkkaria? Selataan uutisia? Astutaan maailmasta omaan päähän ja kuvitellaan että siinähän se on.

    No, mikset naura? Ethän sinä ole maailma.

    Täytyy yrittää.

    Aika huvittavaa: tervapääskyt lensivät pois. Eivät löytäneet kesää Suomesta. Eivät tienneet, että täällä kesä on määritelmäkysymys.

    Katsotaan kalenterista.

Suuria asioita, pieniä ihmisiä.

    Isoja ihmisiä, pieniä asioita.

    Kaikki tuntuu osuvan samaan hetkeen, mutta se on subjektiivinen harha. Maailmankaikkeus näyttää kuulemma samannäköiseltä katsoopa sitä miltä kantilta tahansa.

    Vaikea uskoa. Tietääkään ei voi, koska emme pääse universumin kaikille kulmille. Pitää kuvitella mitä näkee. Ei parane nähdä mitä kuvittelee.

    Näin sanat synnyttävät toisia lauseiksi asti eikä vieläkään naurata.

    Tai vähän kuitenkin.

Pentti Linkolasta julkaistiin elämäkerta. Sekin osui tähän aikaan, suurien kysymysten keskelle. Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran nimi on Pentti Linkola – ihminen ja legenda.

    Huolettomasti lehtiä selaillen näkee kuinka huolettomasti arvostelijat suhtautuvat Linkolan ajatuksiin – Kylänpään teoksen paneutuvuutta en epäile. Ihminen siis erotetaan ajatuksistaan. Ehkä sekin on hyvä.

    Pekka Sauri kirjoitti Kylänpään kirjasta velton epä-älyllisen kritiikin Helsingin Sanomiin. Onneksi Hesari on pariinkin kertaan ”korjannut” Saurin romanttisen huitaisun. Linkola on todella enemmän kuin ajatuksensa, joita ei pysty puolustelemaan oikeastaan mitenkään.

   Maailma on niin suuri asia, ettei siitä voi puhua pienillä sanoilla, vaikka juuri niillä siitä pitäisi puhua.

    Voiko maapalloa verrata suljettuun huoneeseen?

    Kaukaa haettu ajatus, läheltä poimittu.

    Lueskelin John Dickson Carrin dekkarin Kolme ruumisarkkua loppuun. Tässä romaanissa on kuuluisa esitelmä suljetun huoneen arvoituksista; siitä kuinka salapoliisiromaaneissa käsitellään mahdotonta murhaa suljetussa huoneessa. Kukaan ei pääse huoneesta pois, ei sisälle – silti lukitussa huonessa tapahtuu ”jotakin”.

    Vertautuuko meidän planeettamme tähän? Suljetussa huoneessa ei voi tehdä mitään ilman osallisuutta.

    Ihminen osallistuu, tahtoi tai ei.

Miksi epäilemme kuullessamme selityksen lukitun huoneen arvoitukselle, tohtori Fell kysyy Carrin teoksessa.

    Se ei johdu epäuskosta, Fell jatkaa, vaan jonkinlaisesta pettymyksestä. Samalla tavalla ihminen pettyy kun hänelle kerrotaan miten taikuri teki temppunsa. Sillä kaikessa rationaalisuudessamme haluaisimme uskoa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu. Mutta jos arvoituksen ratkaisu perustuu yliluonnolliseen, petymme yhtä lailla kirjoittajaan tai taikuriin.

    Me kaipaamme, Carrin mukaan, maagista selitystä maagiselta näyttävään arvoitukseen. Siksi petymme kun selitys on luonnollinen, realistinen, järjellinen. Taikuutta ei ole. On vain totista olemassaoloa.

    Joskus se ottaa päähän: illuusion luonnollinen mahdottomuus.

Niinpä luulen, että Pentti Linkolan ehdotus pelastaa ihmiskunta tappamalla ihmiskunta, sen paremmat osat, on illuusio, johon ehdotuksen tekijä uskoo kuin harhautunut taikuri. Taikuri kuvittelee tekevänsä tempun, jonka magiaa ei itsekään ymmärrä.

    Hän on ikään kuin väittänyt, että maagiseen arvoitukseen on maaginen ratkaisu.

    En lennä kuitenkaan näin korkealla.

    Maanpinnalla ruoho kasvaa ja muuttavia haukkoja keltaisten peltojen yllä.

    Pentti Linkolan esseekokoelma Toisinajattelijan päiväkirjasta ilmestyi vuonna 1979. Kirjoitin siitä heti tuoreeltaan tiukan kriittisen arvion Suomen Sosialidemokraattiin. Kierrätin tuon arvion tähän blogiin viime vuoden keväällä.

    Pentti Linkola sai Eino Leinon palkinnon keväällä 1983, hieman ennen pääsiäistä. Kirjoitin tuostakin tapahtumasta hyvin kriittisesti Suomen Sosialidemokraattiin. Muutamat lehdet - ilmeisesti ei Helsingin Sanomat - jatkoivat Eino Leinon Seuran kritisoimista ihmetellen miten humanismia korostava seura saattoi antaa palkinnon humanismin kieltäjälle?

    Maarit Niiniluoto lainasi Uudessa Suomessa ”kiivasta” juttuani ja haastatteli Eino Leinon Seuran silmäätekeviä. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Matti Suurpää kieltäytyi kommentoimasta palkinnon herättämää kritiikkiä. Palkintolautakunnan jäsenilläkään – Vesa Karosella, Kristiina Alapurolla, Markku Envallilla - ei ollut oikeutta kommentoida kohua.

    Historia vapauttaa tekijänsä.

Kierrätän tähän Demarissa julkaistun puheenvuoroni. Se ilmestyi huhtikuun seitsemäntenä 1983.

    En ajattele, että kirjoitus tuo esille uutta. Kaikkihan on tiedossa - mitä Linkolan ajatuksiin tulee. Maailma muuttuu, mies ei tai ainakaan eivät hänen ajatuksensa. Mitä on kirjoitettu, se kirjoitettiin.

    Linkolan ajatukset ihmisen nujertamisesta maapallon pelastamiseksi herättävät yhä keskustelua. Ehkäpä siksi että todelliseen ongelmaan etsitään epätoivoisesti ratkaisua myös epätoivoisista teoista. Linkola on ja oli ristiriitainen hahmo; se kannattaa muistaa jos haluaa kurkistaa sanojen ja ajatusten taakse, eiliseen asti.

    Jos maapallon kohtalonkysymys on suljetun huoneen arvoitus, me olemme sisällä lukitusssa huonessa, josta emme pääse pois, vaikka olemme katsovinamme huoneeseen ulkopuolelta. Ikkunan takana avara maisema näkyy peilistä.

    Tässä se tulee, kirjoitus vuodelta 1983:

Viimeistä huutoa?

Helsingissä vaikuttava Eino Leinon seura kokoaa ympärilleen keski-ikäisiä intellektuelleja vaalimaan Eino Leinon perinnettä. Se tarkoittaa laajakatseisen humanismin puolustamista ja intomielistä uusien arvojen etsimistä. Leinon perinteen on sanottu ilmentävän liberaalista mielenlaatua, ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta.

    Kannustaakseen tämän perinteen jatkuvuutta Leinon seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon. Pääsiäisen alla palkinto luovutettiin Pentti Linkolalle teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta. Linkolan esseekokoelma ilmestyi v. 1979, WSOY:n kustantamana.

    Mennen talven tärkein teos, Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma ei saanut Leinon palkintoa. Se myönnetään sille myöhemmin, ehkä vuonna 1985. 1970-luvun merkittävin yhteiskuntafilosofinen teos oli Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Ahmavaaralle Leinon palkintoa ei myönnetty koskaan.

    Mutta Linkolalle se annettiin, koska hänen ajatuksensa ovat viimeistä huutoa. Palkintolautakunta kiitti Linkolan esseetyylin klassista selkeyttä ja liioittelua kaihtamatonta kaunopuheisuutta. Toisinajattelijan päiväkirjaa luonnehdittiin hätähuudoksi,”joka muistuttaa perustavista tosiasioista, toivottavasti ei liian myöhään”.

    Olisi mielenkiintoista tietä mitä tosiasioita Leinon seuran älyköt pitivät muistuttamisen arvoisina.

    Totta on, että Linkolan ”kaunopuheisuus” on ”rapauttavaa”. Linkolan mielestä ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Yhtä vähän hän arvostaa kulttuuria. Sitä on liikaa, tarpeettomasti. ”Ainakin minua”, Linkola kirjoittaa teoksessaan, ”enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämän aikana ehdin syventyä.”

Kaikenlaiset ismit hermostuttavat Linkolaa: ”Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolisi varmistin.” Linkolan mielestä on ”erityisen synkkää ja lohdutonta että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”. Feodalismi on ainoa ”ismi” jonka nimeen Linkola vannoo: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.” Linkola huomauttaa, että ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”. Ja hän kiroaa sosialismin, koska ”sosialismi jonka perusperiaatteisiin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille (…) on todellinen nykyajan kuolemanuskonto”.

    Mutta eräät kuolemanuskonnot viehättävät Linkolaa. ”Emmekö voisi viimeisillä voimillamme ainakin potkaista nurkkaan nuo nuhruiset typeränhumaanit vasemmistolaiset ajatuskuviot”, Linkola kysyy, ”koko tuon kansanromantiikan, tuon äitelän vähäväkisten asialla hekumoinnin? Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristyöä haittaamattomalla tavalla.”

    Joskus Linkola oli pasifisti. Ei enää; nyt nyyhkypasifismi ällöttää häntä. Linkola pahoittelee sitä, että pasifismi on ”kuorinut säännellyn, institutionalisoidun väkivallan yltä kaiken viehätyksen ja sädekehän”. Linkola luottaa kuitenkin tulevaisuuteen. Tulevaisuuden yhteiskunnassa, Linkola ennustaa, ihmisten ja ihmisryhmien välinen yhteistyö on kiellettyä. Tuossa yhteiskunnassa sosiaalisuuden ja solidaarisuuden harjoittamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Linkola on varma, että tulevaisuuden todellisuudessa tunnustetaan, että ”maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa”. Mutta onneksi voimme jo nyt harjoittaa elämistä tuossa tulevassa maailmassa; voimme harjoitella sydämemme jäädyttämistä ja silmien sulkemista. 

    ”Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme”, Linkola opastaa oppilaitaan, ”kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemista: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe. Kun Intian valtameren vesijättösärkille ja riutoille työntynyt pakistanilainen ylijäämäväestö huuhtoutuu mereen joka viides tai kymmenes vuosi, säännönmukaisten tulvien myötä, siinä nähdään luonnollinen kannansäätelymekanismi toiminnassa. Punainen Risti huopineen ja telttoineen puuttuu tuosta tulevaisuudesta varmasti.”

    Kaiken tämän tietäen, kaiken tämän jälkeen on herkullisen rapauttavaa odottaa ensi vuoden Leino palkinnon jakoa. Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin ”Taisteluni” taitaa jo olla kilpailusta sivussa. Vai onko?

       (KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1983.)

Uusi Suomi, 17.4.1983.

Suuret miehet ajavat suurissa autoissa leveitä katuja myöten.

    Pienet miehet istuvat pienissä autoissa ja haaveilevat.

    Taikuri astuu lavalle ja hymyilee. Taikalaatikossa kuhisee kaikenlaisia otuksia.

    Pikkulintujen yhteysääniä… syksy tulee… niks-naks.

    Suuret miehet käyttävät suuria sanoja. Pienet miehet ymmärtävät vain pieniä sanoja.

    Jykevä puhe saattaa olla ratkaisu, mutta jos sitä ei kukaan kuuntele, isot sanat ja pitkät lauseet valuvat maahan kuin rankkasade, joka huuhtoutuu viemäreihin ja mutaisiin ojiin.

    Illalla kaste houkuttelee etanat ja madot esille.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

-----

Vastine heinäkuussa julkaisemaani  pakinaani Nostalgia:

Leena Korsumäki25. elokuuta 2017 klo 0.47

Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

Taina Pirhonen
palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

Leena Korsumäki
hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry