Vaikene, pakene, viekastele

[kieli on teko: teot ovat kieltä]

Jos unohtaa kirjallisuuden, tieteen ja politiikan, pakinani alaotsikko kuulostaa järjettömältä.

    Mutta jos ne unohtaa, mitä jää? Autio maa ja suden ulvonta? Vai makkaraperunat ja lasi olutta? Ellei sitten kaukaisuuteen laajeneva ja itsensä tyhjentävä maailmankaikkeus?

    Saksalaista metafysiikkaa. Painaa tuhat kiloa sanalta. Suomalaista pinnallisuutta. Ei pysty punnitsemaan.

    Yhtä kaikki, modernia maailmaa hallitaan kielellä. Kieli on maailman mieli. Mutta kieli ei ole itsessään muuta kuin sanoja ja lauseita, symbolien suhde.

    Mitä enemmän sanotaan, sitä kauemmaksi kieli etääntyy. Ja nykyään sanotaan sanomattoman paljon, vaikka kirjoja ei niinkään luettaisi. Digitaalisessa lumeessa on enemmän sanoja kuin ruudulle mahtuu. Kieli muuttuu vaaralliseksi, jos se on kaikki mihin ripustautua.

    Ymmärrätkö sanat?

Sattumalta luin peräkkäin kaksi vakoiluromaania. Hienoa kirjallisuutta kannesta kanteen.

    Mutta onko sattumaa mitä luen ja mistä kirjoitan?

    Vakoiluromaani viehättää siksi, että sen kuvaamassa todellisuudessa informaatiota on niin monenlaista, jopa tappavan vaarallista. Vakoiluromaanissa kukaan ei tiedä mikä tieto pitää paikkansa, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Vakoilija on kuin primitiivisen yhteisön metsästäjä, jonka täytyy kulkea koko ajan valppaana vihamielisessä metsässä. Lopulta metsästäjä ei tiedä mitä hän jahtaa. Ehkä hän on itse muuttunut jahdattavaksi, toisen metsästäjän saaliiksi.

    Vakoiluromaani viehättää myös kuvatessaan "sankaria" pelastamassa maailmaa. Vakoilija on täysin yksin vastassaan vihamielinen ympäristö. Vakoiluromaanin sankari työskentelee normimaailman katveessa informaation kätkemänä, hän piiloutuu kieleen, sanottuun ja sanomattomaan. Häntä ei kutsuta pressanlinnaan eikä Oscareita jakamaan – tai jos kutsutaan, kokonaan toisessa roolissa kuin missä hän yrittää pelastaa maailmaa.

Suurenmoisessa esseekokoelmassa The Dangerous Edge Gavin Lambert vertasi kirjailijan ja rikollisen kaksoisroolia toisiinsa. Molemmat kätkevät todellisen roolinsa arkipäivään. Rikollinen piilottaa tekonsa, ryöstön tai murhan; kirjailija sen että hän vakoilee ystäviensä ja tapaamiensa ihmisten elämää ja käyttää näitä hyväkseen.

    Lambert siteerasi James Joycen romaania Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, missä kirjailijaksi omistautuva Stephen Dedalus julistaa taiteilijan kaksoisroolin selvin sanoin:

    ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja puolustukseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Vaikene, pakene, viekastele!

    Sattumaltako espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten (s. 1951) tyylikäs jännäri Vakooja ja englantilaisen John le Carrén (s. 1931) hienostunut romaani Vakoojan perintö käsittelevät Euroopan lähimenneisyyttä, sitä pulmakysymystä voiko demokraattista yhteiskuntaa puolustaa käyttäytymällä huonosti.

    Molemmat kirjailijat luovat kieltä joka paljastaa, mutta tässäkin on ironinen puoli. Le Carrélle kieli on todellisuuksia peittävä hetteikkö; kieltä raapimalla, sen tasoja esiin kaivamalla totuus paljastaa. Mutta kielellä voi myös peittää totuuden yhä syvemmälle. Pérez-Reverten kieli on puolestaan behavioristista, hemingwaymaista: kieli kuvaa ihmisten tekoja ja niiden kautta hyvän ja pahan ymmärtää.

    Vakoojan perinnössä le Carre palaa 1960-luvun tapahtumiin, omiin romaaneihinsa noilta ajoilta, teokseen Mies kylmästä (1963) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974). Mestarivakooja George Smileyn uskollinen apulainen Peter Guillam joutuu nykyhetkessä kuulusteltavaksi keinoista, joilla demokratiaa yritettiin pelastaa kylmän sodan Euroopassa. Fiktion fiktio, hah!

    Falcó puolestaan on Francon vakooja syksyllä 1936 Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Pérez-Reverten ratkaisu on rohkea: hän valitsee sankarikseen vastenmielisen poliittisen liikkeen moraalittomalta tuntuvan vakoilijan, joka siekailematta tappaa vastustajan jos niin käsketään; joka menee minne komennetaan ja joka piilottaa ajatuksensa sekä vihollisilta että omilta työnantajiltaan… ja kuitenkin... uhrautuuko Falcón lopulta demokratian puolesta?

    Kummallista kyllä sekä le Carrén salamyhkäiset, monien moraalikysymysten kiusaamat vakoilijat että Pérez-Reverten kylmäverinen Falcó tuntuvat selviytyvän moraalisesta ansasta ”voittajina”. Falcón kohtalo on tietenkin (minulle) vielä avoin, sillä Vakooja on vasta trilogian ensimmäinen teos.

    ”Olen palvellut kuningaskuntaa ja tasavaltaa”, Falcón pomo opettaa nuorempaa vakoilijaa, ”enkä tiedä, ketä palvelen tulevaisuudessa. Tämä työ olisi sietämätöntä, jollei siinä olisi tiettyjä kieroutuneita sääntöjään. Ne eivät ole ehkä sovinnaisia tai edes kunnioitettavia, mutta ne ovat kuitenkin omiamme. Vaikka tärkein sääntö onkin nimenomaan se, että näennäisesti mitään sääntöjä ei ole.”

Vakoiluromaanin kuvaamassa maailmassa kukaan ei ole viaton.

    Ehkä ei todellisuudessakaan.

    ”Sitä paitsi kukaan ei ole viaton”, venäläinen, Espanjassa toimiva vakooja sanoo kyynisesti. ”Korkeintaan lapset ja koirat. Enkä ole ihan varma lapsistakaan. He kasvavat aikanaan aikuisiksi.”

    Vain koiratko ovat viattomia? Ihanko totta? Entä kissat?

    Sekä le Carré että Pérez-Reverte painottavat, että jokaisessa yhteiskunnassa on demokraattisen päätöksenteon, läpinäkyvän politiikan ulkopuolella kilpailevia valtavoimia, joiden ristiriidat kulminoituvat vakoilun ja vastavakoilun piirissä. Vakoilija on kuin marttyyri, joka ristiinnaulitaan maailman pelastamisesta, mutta ristiä ei aseteta julkiselle paikalle vaan katseilta piiloon, sinne missä marttyyri on ikuisesti yksin.

     Voi olla, että le Carrén ja Pérez-Reverten kielenkäytössään loistavat romaanit ovat myös tavallisen ihmissuhdeverkoston metafora.

    Sisällissodan alkaessa Francon kapinallisten tukikohta sijaitsi Salamancassa, Madrid oli laillisen hallituksen, tasavaltalaisten aluetta. Falcó tajuaa, että Salamancassa oli monta voimakeskusta, jotka kilpailevat vallasta: ”Salamanca poliisi saattoi olla kuka hyvänsä: Falangin tiedustelupalvelu, karlistien virasto, turvallisuuspalvelu, sotilastiedustelupalvelu tai jopa jokin kansallisen tiedustelupalvelun osasto.”

    Sekä Pérez-Reverte että le Carré kirjoittavat petoksesta. Sen voi tehdä monella tavalla. Vihollisen pettäminen on sallittua ja helppoa. Ystävän pettäminen koskee sieluun.

    Petoksien keskiössä vakoilija jäädyttää tunteensa – jos se on mahdollista. ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Guillam ajattelee Vakoojan perinnössä. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä.”

    Ajatteleva ihminen ei tietenkään pysty tukahduttamaan tunteitaan.

    Vakoojan perintö on myös tämän kysymyksen pohdiskelua matkalla menneisyyteen. Se on lukijalle yhtä kummallinen kokemus kuin romaanin henkilöille, jotka yrittävät muistaa mitä noin 50 vuotta sitten tapahtui. Sillä onhan lukija elänyt samassa fiktiviisessä ”aika-avaruudessa” kuin le Carrén romaanihenkilöt – ja hänellä, lukijalla, on ollut samaan aikaan, aivan kuten kirjailijalla, oikea todellinen todellisuus.

    Kun Guillam nyt lopulta kohtaa sadan vuoden ikää lähestyvän George Smileyn, hän kysyy ahdistuneena:

    ”Kuinka suuren osan inhimillisistä tunteistamme me kykenemme mielestäsi vapauden nimissä tukahduttamaan ennen kuin lakkaamme olemassa inhimillisiä tai vapaita? Vai kärsimmekö me vain siitä perienglantilaisesta taudista, joka synnyttää meissä tarpeen pelata koko maailmanlaajuisella kentällä, vaikka olemme jo muuttuneet pikkutekijöiksi?”

Mistä menneisyydestä John le Carré lopulta kirjoittaa?

    Kirjoittaako hän Englannista ja sen kaksoisroolista vai John le Carrésta jonka piilossa David Cornwell -niminen mies eli paljon rosoisempaa ja ristiriitaisempaa arkielämää kuin kirjailija le Carré on koskaan julkisuudessa uskaltanut tai tahtonut kertoa. Oliko le Carrén luoma salamyhkäinen vakoilijaporukka David Cornwellin kollektiivinen parempi minä, sellainen alter ego joka saattoi tulla esille julkisuuteen vain ja ainoastaan valepuvussa?

    Ja miksi Arturo Pérez-Reverte vie vakoojansa 1930-luvulle? Sanooko hän kaksoisroolissa jotakin oleellista Espanjan nykyhetkestä – Katalonian kapinasta, sillä ironialla että tasavaltalaisten Barcelona edusti 1930-luvulla demokratian parasta puolta kun taas nykyhetken Barcelona ilmentää ahdasmielisen nationalismin nousua?

    John le Carrén hienon tuotannon punaisena lankana ja yhtenä oivalluksena oli alusta pitäen toteamus, että suurvaltaa näyttelevä Englanti menetti suurvalta-asemansa viimeistään 1956 Suezilla. Le Carrén vakoilijat käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi yhä suurvallan antama tehtävä suoritettavana, mutta tietävät ettei sellaista enää ole, paitsi ehkä moraalisessa katsannossa.

    Nyt Vakoojan perinnössä Saksaan ”paennut” George Smiley tiivistää englantilaisen imperiumin perinnön huolestumiseen kuuluuko Englanti yhä Eurooppaan:

    ”Englanninko tähden se kaikki sitten tehtiin? Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Minkä Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaa Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

John le Carré: Vakoojan perintö. (A Legacy of Spies, 2017.) Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916.) Suom. Alex Matson. Tammi, 1946.

Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins, 1975.

Arturo Pérez-Reverte: Vakooja. (Falcó, 2016.) Suom. Einari Aaltonen. Like, 2017.

Mainingin ääni

[on ja katoaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Yöllä Gibraltarin salmen ranta näkyi veitsenterävänä; valoja, niiden ketjuja siinä missä Espanjan manner loppuu ja meri alkaa. Jossakin tuolla hämärämpi, utuisempi valojen aavistus, Afrikan kummallinen manner, kenties Casablancan katulyhdyt himmeät ja vaaralliset.

    Olen joskus seisonut rannalla, mäen päällä ja katsellut Afrikan rannikkoa. Se on aina yhtä etäinen, sumuinen, tuhansien värien yhteen sulattama.

    Nyt ihmettelen että sama outous näkyy myös ilmasta, kymmenen kilometrin korkeudesta.

    Europpa jää taakse, Eurooppa tässä. Kolumbuksen laivat odottavat yhä pasaatituulta.

Vuoden, sata vuotta, tuhat ja vieläkin kauemmin mainingit tulevat pohjoisesta ja särkyvien aaltojen kohina laavariutassa kuin rauhoittava lääke, tulee ja menee ja katoaa ja sitten taas päätä koskee tai nivelet valittavat.

    Mitä saadaan aikaiseksi jos jokainen maininki äänitetään, purkitetaan ja soitetaan kaikille jotka haluavat kuunnella? Äänittämällä syntyy toistoa, ja sehän on täysin naurettavaa sillä tuhat vuotta (miljoona vuotta) ja enemmän ja monta kertaa jokaisena tuntina mainingit sortuvat laavariuttaan eikä ääni pysy vaikka sen koko ajan kuulee.

    Aallon harjalla surfaaja seisoo hetken.

    Elämä ei kaipaa rajumpaa metaforaa eikä pysty... esittämään.

Olen lukenut Adams Sismanin kirjoittamaa John le Carré elämäkertaa.

    Voiko ihminen tehdä fiktiosta oman elämänsä tarinansa?

    En muista toista elämäkertaa, jossa tutkija niin usein osoittaa, että kirjailija puhuu asian vierestä kertoessaan omasta elämästään. Sismania luettuaan ihmettelee mihin oikeastaan voi ja pitää luottaa, koska tuntuu että le Carré on toistuvasti esittänyt myytin oma elämänään. Kuinka monta kertaa minäkin olen lainannut kirjailijan omia muistikuvia täytenä totena? Pitäisikö kaikki vanhat kirjoitukset käydä läpi ja esittää korjauksia?

    Muutama vuosi sitten kirjoitin esseen le Carrésta hänen täyttäessään 80 vuotta. Etsin monia uskottavalta tuntuvia lähteitä enkä voinut olla kertomatta tarinaa siitä kuinka le Carré Saksassa koki väkevästi Berliinin muurin rakentamisen, panssarit Berliinin kaduilla ja kuinka hän noista kokemuksista kirjoitti kuudessa viikossa kansainvälisen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (1963).

    Nyt Sisman kertoo, että tämä kaikki on osittain fiktiota; että kirjailija teki romaaniaan paljon kauemmin eikä välitön yhteys Berliinin muuriin ole lainkaan itsestään selvää.

    Mihin tässä maailmassa pitäisi luottaa, kenen sana on sana sinänsä?

    Ihminen kertoo jotakin ja se toistuu kaikuna niin kauan ettei kukaan tiedä mitä on sanottu ja miksi. Le Carré on kirjoittamassa omia muistelmiaan, mutta kuka uskoo enää siihen mitä hän kirjoittaa?

Mainingit sortuvat laavariutttaan.

    Nyt, eilen, sata vuotta ja tuhat ja tuhat taas.

    Ääni syntyy, toistuu ja katoaa syntyäkseen uudestaan.

    Metafora elämälle, heiveröinen. Suuressa aallossa on paljon enemmän voimaa, liikettä, tuhon makua. 

    Surfaaja seisoo hetken... kellahtaa vaahtojen sekaan... nousee pystyyn kaatuakseen uudestaan. Vuoriston himmeä viiva. Ulapalta kuuluu kohinaa. Auto ajaa mäkeä ylös ja katoaa vuorien väliseen kanjoniin.
     Kahvilassa puhutaan monilla kielillä.

                                                      Kyöstin Salovaara 2016.
Kahvila piristää -
vaikka se olisi suljettu.

Kevyttä kirjallisuuspuhetta Nobelin varjossa

Kuka vai miten, mitä ja miksi

Tällä viikolla on mukava rupatella dekkareista, koska Aleksis Kiven -päivä meni juuri ja Tukholmassa julkistetaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. 

     Ruotsin akatemia on tottunut yllättämään palkintoa jakaessaan. Joku rohkea veikkasi amerikanjuutalaista proosaa kirjoittavaa Philip Rothia palkinnon saajaksi, mutta eiköhän Roth ole liian suosittu kirjailija, ja sitä paitsi hän kirjoittaa vakavan itseironisia ja loistavia romaaneja kahdeksankymppisenäkin. Amerikkalaisuus ja juutalaisuus eivät ole Ruotsissa eduksi.

     Jos Tukholma haluaisi todella yllättää kirjallisuuden ystävät, Nobel annettaisiin John le Carrélle, mutta voiko palkinnon luovuttaa vakoilukirjailijalle? Jos ei, ja jos nyt ei muutenkaan ole englantilaisen vuoro – britit ovat saaneet Nobelin kirjallisuuspalkinnon melko tiuhaan – niin Sisiliasta löytyisi Andrea Camilleri, Rothia ja le Carréa hieman vanhempi kirjailija, älykkään ja humaanin salapoliisiromaanin taitaja.

     Luulen kuitenkin, että jos ruotsalaiset pohtivat edes unissaan palkinnon antamista dekkarikirjailijalle, heidän tekee mieli antaa se jollekulle pohjoismaiselle kirjailijalle, koska pohjoismaissa kirjoitetaan niin sosiaalista ja melkeinpä sosiologista jännityskirjallisuutta, että myös Östermalmin ja Söderin tädit sen hyväksyvät.

Matti Salo, amerikkalaisen noirin ja vainoharhatrillerin ylivoimainen asiantuntija, kuittasi pari viikkoa sitten kirjojen kalleutta käsittelevän pakinani ehdottamalla, että ottaisin joskus aiheeksi trillerin ja salapoliisiromaanin maagisen suhteen.

     Trillerissä, Matti sanoi, jännitys syntyy epätietoisuudesta ja epävarmuudesta, kun taas dekkarissa ratkotaan arvoitusta: kuka, missä, milloin jne. Matin hypoteesina oli, että kiintoisimmat romaanit ja elokuvat syntyvät silloin kun trillerin ja salapoliisiromaanin ainekset yhdistyvät; kun syntyy esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Kolmas mies, Vertigo tai Chinatown. Tai sellaisia romaaneja, minä lisään, kuin Pitkät jäähyväiset (Raymond Chandler), Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (John le Carré) ja Oikeuden pitkä käsi (Eric Ambler).

     Matin ehdotus jäi nakertamaan mieltä. Kun sitten kysyin häneltä, että miten tuo genre (jännityskirjallisuus, trillerit, salapoliisiromaani jne.) oikein luokitellaan, mikä on päätasoa, mikä rinnakkaista alalajia, Matti väisti kysymyksen heittämällä uuden pallon: Sofi Oksasen romaanissa on kuulemma niin paljon dekkarin aineksia, että sitäkin kannattaisi tutkailla.   Että miten ja miksi vakava romaani ”dekkarisoituu”.

     Kyllä kai, minä ajattelin.

Ymmärrämme hyvin mitä lajityyppejä ja alaheimoja Matti tarkoitti puhuessaan trillereistä ja dekkareista.

     Mutta kun katsoo Wikipediasta, suomeksi tai ulkomaaksi, trillerin (jännityskirjallisuuden, thriller), salapoliisiromaanin (detective fiction, whodunit) tai rikosromaanin (crime fiction, mystery fiction) määrittelyä, tekee mieli lopettaa ”tieteen tekeminen” siihen paikkaan. Soista ja surkeaa, Ihaa sanoisi.

     Jos ei kuitenkaan luovuta, eikä yritä olla liika viisas eikä kadota itseään litterääriin taksonomiaan, uskaltaa turvallisin mielin puhua trillereistä (jännäreistä) ja salapoliisromaaneista (dekkareista) näillä Matin ilmaisemilla intuitiivisillä määritteillä, jotka kuulija hyväksyy. Me kaikki.

     On tietysti harmillista, jos kohta ymmärrettävää, että dekkareiden ja jännäreiden harrastajat nimesivät seuransa kesällä 1984 Suomen dekkariseuraksi, jolloin ”dekkari” on ikään kuin genren päätaso eikä salapoliisiromaanin synonyymi.

     Mutta sen asian kanssa täytyy elää.

     Miltä muuten olisi kuulostanut Suomen rikosromaaniseura tai Suomen trilleriseura tai Suomen salapoliisiromaaniseura? Jännitysromaaniseura?

     Ei niinkään hyvältä.

Olkoon siis, tässä ja nyt trillerit vs. dekkarit eli jännärit vs. salapoliisiromaanit.

     François Truffautin mukaan salapoliisiromaani kysyy että ”mitä” ja ”kuka”, kun taas trillerissä kysytään että ”miten”.

     Tällä periaatteella on helppo luetella salapoliisikirjailijoita: Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Rex Stout, Ellery Queen, Nicholas Blake, Georges Simenon, P.D. James tai Suomessa Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen, Pentti Kirstilä, Leena Lehtolainen, Reijo Mäki ja Risto Juhani. Ja yhtä helposti mieleen tulee trillereiden kirjoittajia: John Buchan, Ian Fleming, Alistair Maclean, Frederick Forsyth, Michael Crichton, Tom Clancy, Ken Follett, John Grisham, Lee Child tai Suomesta Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes.

     Mielenkiintoista on, että Matti Salon ajatusta seuraten lajityyppien ominaisuuksia yhdistävistä kirjailijoista löytyvät ne mielenkiintoisimmat, vaikka totta kai jo edellä luetellut kirjailijat ovat mestareita ja loistavia viihdyttäjiä.

     Jos lähestyy lajityyppejä yhdistäviä ja ylittäviä kirjailijoita dekkareiden suunnalta, löytyy vaikkapa Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Ross Macdonald, Maj Sjöwall & Per Wahlöö, Henning Mankell tai Matti Yrjänä Joensuu ja Matti Rönkä Suomesta. Trillereistä päin tultaessa löytyvät mm. Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré, Len Deighton, Nelson DeMille, Philip Kerr ja vaikkapa Robert Harris.

     Ajatusharjoitusta voi jatkaa loputtomiin ja koetella lukemiaan romaaneja asteikolla dekkari vs. trilleri. Yllättävän usein, ennustan, hyvänä pitämäsi romaani yhdistelee genren alaheimoja. Olen juuri esimerkiksi lukenut Peter Mayn viinitiladekkarin Kriitikko. Se toki yrittää yhdistellä jännityskirjallisuuden lajeja, mutta ainesten sulauttaminen yhteen epäonistuu ja romaani jää lopulta pintapuoliseksi ja sovinnaiseksi. Jälkimaku puuttuu.

Kun kirjailija yhdistelee trillerin ja salapoliisiromaanin aineksia ja teemoja, hän yleensä kuvaa yhteiskuntaa ja yksilön suhdetta sosiaaliseen ympäristöön laajemmin kuin pelkästään toimintaan tai arvoituksen ratkaisemiseen keskittyvä kirjailija.

     Tämä ei tietenkään ole arvoarvostelma. Mutta laveampi kuva on joskus tai yleensä mielenkiintoisempi kuin suppea, vaikka suppeassa kuvassa olisi kuinka paljon tahansa syvätarkkuutta.

     Näin sanoessani saatan tahtomattani ilmaista, että olen ylipäänsä kiinnostunut enemmän yhteiskunnasta kuin yksilöpsykologiasta.

     John Williams huomauttaa teoksensa Into the Badlands (1991) johdannossa, että kun ns. vakava romaani parhaimmillaankin suhtautuu työväestöön joko menneisyyden näkökulmasta tai mikroskoopin lasissa näkyvänä kummallisena ihmislajina, paras jännityskirjallisuus - suunnatessaan sanomansa massoille eikä kirjallisuuspiireille - väistämättä esittää poliittisemman agendan kuin valtavirran vakava kirjallisuus.

     Ironia Williamsin mukaan on siinä, että populaarin kirjallisuuden ja taiteen (esimerkiksi musiikin) arvo yleensä tunnustetaan vasta jälkikäteen. Mestarit, olipa kyseessä Billie Holliday tai Raymond Chandler nostetaan korokkeelle vasta heidän kuoltuaan.

     Pertti Karkama pohti 1970-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnallisen konfliktiromaanin rakenteen suhdetta yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Karkama puhui (Sosiaalinen konfliktiromaani, 1971) autenttisuuden tavoittelusta, problemaattisista sankareista ja kirjailijoista (kuten Toivo Pekkanen, Pentti Haanpää, Väinö Linna) jotka yhtäältä ajautuivat eroon työväenluokasta, mutta eivät silti samaistuneet täysin porvarilliseen yhteiskuntaan. Se näkyi romaanin rakenteessa, niiden sankareissa.

     Karkaman mielestä 50-luvun modernismi antoi sitten periksi vieraantuneelle yhteiskuntailmastolle. Enää ei syntynyt sosiaalisia konfliktiromaaneja. Enää ei tavoiteltu autenttisia arvoja.

     Mutta ajatuksellista (anakronistista) väkivaltaa tehden kysyn: onko paras jännityskirjallisuus aikakakautemme ”sosiaalinen konfliktiromaani”? Ovatko Philip Marlowe, Lew Archer, Martin Beck, Timo Harjunpää ja George Smiley tai Magnus Pym (Täydellinen vakooja) modernin yhteiskunnan Pate Teikkoja? Problemaattisia sankareita?

     Modernismin jälkeinen paluu konfliktien pariin!

Los Angelesista Vigoon ja Valenciaan

Ovatko dekkareiden kaupungit mielikuvitusta?

Kysymys on niin haastava, että siihen voi vastata yksioikoisesti että ovat ne ja pistää pillit pussiin.

    Jos en kuitenkaan pistä, vaan esitän jatkokysymyksen ”kuvaavatko dekkarit kaupunkeja paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus”, niin useimmat meistä vastaavat, että ”kuvaavat” ja pistävät pillit pussiin.

    Mutta jos kysyn, että miksi dekkarit kuvaavat kaupunkimiljöötä niin koskettavasti ja ikimuistoisesti, niin sitten alkaa tulla hiljaista.

    Ainakin minä menen hiljaiseksi.

(1)

Itse asiassa aihe on kiusannut minua pitkään.

    Kauan sitten 1980-luvun alussa perustelin arvostelija-apurahan hakemuslomakkeessa, että yhtenä apurahakauden tehtävänä oli tutkia suomalaisia kaupunkiromaaneja; sitä että onko niitä ylipäänsä olemassa vai ovatko romaanit agraarihenkisiä vaikka kuvaisivatkin kaupunkimiljöötä.

    Sain puolivuotisen apurahan, mutta kaupunkiromaanit jäivät tutkimatta, ehkä lukemattakin. Sitä vastoin matkustin Tukholmaan, jossa pidettiin kansainvälinen dekkarikonferenssi. Otin valokuvia mm. Risto Karlssonista, Desmond Bagleystä ja H.R.F. Keatingin muhkeasta parrasta.

    Myöhemmin olen ainakin kaksi kertaa päättänyt kirjoittaa kaupunkiaiheisen esseen yleisestä kirjallisesta näkökulmasta ja siitä miten Georges Simenon kuvaa Pariisia.

    Kirjoittamatta on jäänyt.

    Aina kun olen ottanut jonkun Maigret-romaanin käteeni etsiäkseni esimerkkejä Pariisin katujen ja torien persoonallisesta kuvailusta, olen todennut ettei Simenonilta sellaisia lauseita oikeastaan löydy.

    Maigretin Pariisi taitaa olla mielikuvitusta.

(2)

Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

    On siis itsestään selvää, että Raymond Chandlerin Los Angeles on enkelten neonviidakko nimenomaan Philip Marlowen silmin. Simenonin ja Maigretin Pariisi tuli jo mainituksi. Tukholmaan on turvallista matkustaa Sjöwall & Wahlöön Beckin matkassa. Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin Lontooseen saattaa eksyä eikä Holmesin kannoilla löydä uutta olympiastadionia, mutta... so what? Toisaalta, viisas työntää Rough Guiden tai Lonely Planetin kassiinsa.

    Jos unohtaa, että Alfred Döblin kirjoitti uskomattoman hienon romaanin Berlin Alexanderplatz, niin Berliinistä saa parhaimman kuvan tai mielikuvan lukemalla kylmän sodan aikaisia vakoiluromaaneja, varsinkin Len Deightonia. En tiedä kuinka iso kaupunki Bonn on tai on ollut, mutta John le Carrén jännäri Tapahtui Bonnissa (jonka alkuperäinen nimi on ”Pieni kaupunki Saksassa”) on verraton kuva 60-luvun kahtiajaetun Saksan pääkaupungista. Se on myös verraton kuvaus yhteisen Euroopan synnyttämisen vaikeudesta.

    Voisiko siis olla mahdollista, että Thomas Mannin jälkeen englantilaiset jännärikirjailijat varastivat saksalainen maiseman?

    Se ei ole mahdollista, Kyösti hyvä!

    Mahdollista kuitenkin on, että yhdysvaltalaisen Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja on osuvin kuvaus nykypäivän Roomasta. Niin osuva, että kun luin sitä Roomassa kesäkuussa 2003 ja kiertelin poikani Jaakon kanssa Brownin romaanin kuvaamia piazzoja ja palatseja ja otin lainatulla digikameralla niistä kuvia, päätin tehdä Brownista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen, semminkin kun ostin roomalaisesta kirjakaupasta juuri ilmestyneen Brownin The Da Vinci Coden. Kirjoitin esseen syksyllä ja haastattelin jopa Vinssikoodin suomentajaa. Hän vähän ihmetteli että miksi. Minä en ihmetellyt eikä 100 miljoonaa lukijaa.

    Nirppanokaiset kirjallisuuskriitikot eivät pidä Dan Brownia kummoisenakaan kirjailijana. Mitä siitä että Vinssikoodia on myyty sata miljoonaa kappaletta ja että Pariisin nähtävyyksiin tehdään nykyään kiertomatkoja romaanin kuvaamien paikkojen opastamana.

    ”Mutta kun Brownilta puuttuu ihmiskuvaus”, vakava kriitikko sanoo.

(3)

No, kaupunkilistaa voisi jatkaa, mutta siihen menisi koko päivä ja sitä paitsi jokaisella lukijalla on oma listansa. Yhtä hyvä kuin tämä. Parempikin. Ai niin, Nicholas Freelingin ja Janwillem van de Weteringin Amsterdam-dekkarit on pakko mainita.  Jokainen mielentyyneyttä etsivä rakastuu Weteringin poliisimiehiin ja heidän kaupunkiinsa.

    Monet eivät kuitenkaan pidä esimerkiksi (en tiedä miksi) Carlos Ruiz Zafónin barcelonalaisromaanista Tuulen varjo ja yhtä moni karsastaa Reijo Mäkeä, jolle Turku kai kuuluu. Eikö kuulukin? Mäen kannattaa kuitenkin olla varuillaan, sillä Jyrki Heinon Kellari haastaa Mäen Turun kuvaajana.

    En tiedä pitäisikö Helsinki leimata Matti Yrjänä Joensuulle, Outi Pakkaselle vai Matti Röngälle? Kun aikanaan kävin haastattelemassa Joensuuta, hän asui Kirkkonummen Masalassa. Joten Rönkä sopii minulle, koska hän kuvaa nykyistä kotiseutuani Pohjois-Helsingissä. Jos joku haluaa matkustaa Tampereelle, luettakoon junassa Pentti Kirstilää tai Seppo Jokista, vaikka Kirstilä ei olekaan miljöön kuvaajana parasta laatua. Keravalle mielivä lukekoon Tapani Baggea.

    Mutta kuka haluaa Keravalle? Tai lukea Keravasta?

    Asuin yhteen aikaan Espoon Soukanrannassa. Leena Lehtolainen asui melkein kivenheiton päässä ja julkaisi romaanin, missä Soukalla oli jonkinmoinen sivurooli. Olin silloin yllättynyt kuinka huonosti Lehtolainen tavoitti Soukan ilmeen, hengen ja maiseman tunnun.

    Mutta kaikki kirjailijat eivät ole miljöön kuvaamisen mestareita, eikä se tee heistä huonompia kirjoittajia. Miljöön hengen tavoittaa koskettavimmin jos kirjailijassa on runoilijan ja romantikon vikaa. Chanderissa oli, Lehtolaisessa ei ole.

    Romaanin voi tietysti kirjoittaa monella tavalla. Kaikki ovat yhtä oikeita. Mutta ei pidä väittää, että vain ihmiskuvaus on hyvää proosaa.

    Kyllä kai särkyneiden kahvikuppien kolmoisdraamastakin saa hyvän tarinan, vaikka siitä puuttuu ihmiskuvaus?

(4)

Alan päästä pääasiaan, mutta sitä ennen koukkaan Kotkaan, lapsuuteni ja nuoruuteni satamakaupunkiin.

    Voi olla Kotkasta on tullut enemmän jazzinsoittajia kuin kirjailijoita, mutta eihän Toivo Pekkasen Kotka-romaaneja kukaan saata ohittaa. Minun tekisi mieli ohittaa, koska en ole koskaan jaksanut Pekkasta lukea. Kotkan Lyseossa kirjoitin kerran pilkka-aineen Pekkasesta, jonka haudalle näkyi luokkamme ikkunasta. Se oli lapsellista. Anteeksiantamatonta. Sain aineesta neljä miinus.

    Yhtä kaikki tarkimmat kuvaukset kotkalaisesta miljööstä kirjoitti Väinö Riikkilä Pertsa ja Kilu -romaaneissa. Niissä henkii lapsuuteni ajan Kotka sellaisena kuin sen itse muistan. Fenimore Cooperin tavoin Riikkilässä oli jäyhää romantikkoa.

    Kotkasta ja merenrannasta tulee mieleen kysyä, että tapahtuvatko kaikki parhaat - älä jää nyt miettimään mitä ”parhaalla” tarkoitan - miljöödekkarit meren rannalla?

    Pariisi ei ole meren rannalla, mutta Seine on iso kymi. Ehkä se käy merestä paremman puutteessa. Madridissa ei ole merta eikä jokea eikä merkittäviä dekkareita.

    Hypoteesi alkaa horjua ottaessani esille englantilaisen Robert Wilsonin. Hän toki kirjoitti loistavan romaanin satamien Lissabonista (Mitätön kuolema Lissabonissa), mutta mainiot dekkarit Sevillasta eivät tapahdu meren rannalla. Tai no, Sevillaan purjehtii jokea myöten isoillakin laivoilla, joten väitteeni pysyy pystyssä horjuen.

   En tajua miksei Robert Wilsonin Sevilla-sarjaa ole suomennettu.

(5)

Ei ole maailman tärkein asia millä tavalla romaani kuvaa jotakin miljöötä. Niin kuin sanoin, monia muitakin hyviä teemoja on olemassa ja kuvattavissa. Sitä paitsi romaaneissa kerrotaan tarinoita eikä maalata maisemia. Maisemia maalasivat Pissarro, Cézanne ja van Gogh.

    Mutta on kiva (sana valittu tarkoituksella, tyylilaji nyt sattuu olemaan tämä) lukea hyvin kirjoitettua dekkaria, jossa paikan hajun, äänet ja tunnelman vaistoaa ja ymmärtää ja jota lukiessa tulee mieleen, että tuonne minä haluan matkustaa. Siitä huolimatta vaikka kirjailija kuvaisi miljöötään inhonsekaisella rakkaudella niin kuin Chandler kuvasi Kaliforniaa ja Los Angelesia.

    Usein tietysti käy niin, ettei paikka olekaan sama kuin mistä olit lukenut. Että kaupunki on pelkästään kirjailijan mielikuvitusta. Totesin jo ettei Leena Lehtolainen osannut (tai halunnut) kuvata Soukkaa eikä Espoota matkakirjan tyylillä. Työpaikkani ikkunasta näkyi monta vuotta Kilon poliisiasema enkä tuntenut lainkaan olevani Lehtolaisen romaanien henkilö. Täytyy myös tunnustaa, että istuessani eräänä kuumana iltapäivänä pari kesää sitten Sevillassa viihtyisällä terassilla aurinkovarjon katveessa (espressoa ja Jerezin brandyä), Robert Wilsonin romaanien tuntu oli kateissa. Kenties Wilson ei ole ensi sijassa miljöön kuvaaja.

    Viime toukokuussa viivähdin Cádizissa ja matkalukemisena oli Aly Monroen hienoviritteinen vakoiluromaani, kai sitä sellaiseksi voi sanoa, The Maze of Cadiz. Vaikka Monroen romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, kirjailijan kuvaama kaupunki tuntui olevan yhä läsnä kun kävelin tuon yhden Euroopan vanhimman kaupungin kapeita kujia pitkin ja kuulin leikkivien lasten ääniä läheiseltä plazalta.

    Tähän tietysti joku sanoo, että niinhän Monroekin on kävellyt – nyt eikä vuonna 1944.

(6)

  

Nuorena kirjoittajana Georges Simenon sai Le Matin -lehden toimittajalta Colettelta juttunsa takaisin Coletten toteamuksella, että juttu oli liian kirjallinen. Simenon otti kriitikistä opiksi. Hän sanoi myöhemmin, että lauseista pitää repiä pois adjektiivit ja adverbit. ”Jos lause tuntuu kauniilta”, Simenon sanoi haastattelijalle, ”pyyhin sen pois.” Tämän luettuani en ihmettele miksi on niin vaikea löytää Maigret-kirjoista esimerkkilausetta kuvaamaan Pariisia. Ne on poispyyhitty.

    Mutta Simenonin ohje kelpaa kenelle tahansa. Poista adjektiivit ja adverbit! Niin minäkin teen. Paitsi huonoina hetkinä.

    Jos et pidä Zafónin Barcelonasta kokeile Antonio Hilliä. Hän kirjoittaa vähän tavanomaisemmin kuin Zafón mutta elävää kaupunkikuvausta kumminkin. En ole koskaan käynyt Valenciassa, mutta luettuani Jason Websterin dekkarin Or The Bull Kills You, päätin että Valenciaan mennään. Jonakin päivänä. Webster on San Franciscossa syntynyt amerikkalainen joka asuu Espanjassa. Hänen uusin dekkarinsa on vaatimattomasti nimeltään A Death in Valencia.

    Kanarialla asuvalta José Luis Correalta on suomennettu kolme romaania. Correa suggeroi jopa Las Palmasin tuntumaan viehättävältä paikalta, ja miksei se olisikin. Varmasti on kun unohtaa suomalaiset seiväsmatkat. Kirjoitin Correan Viulistin kuolemasta arvion Ruumiin kulttuuri -lehteen ja olin näin innostunut: ”Correa on proosan ja miljöön tyyliniekka - sellaisista kirjailijoista minä pidän. Rakastan tällaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan kuin hullu paellaansa, Valencian tyyliin.”

    Mutta haluatteko että olen rehellinen?

(7)

Jos olen rehellinen ja miksi en olisi, niin madrilaisen mutta Vigossa vuonna 1971 syntyneen Domingo Villarin dekkarit ovat saaneet minut haaveilemaan, että lähitulevaisuudessa käyn Vigossa Espanjan luoteiskolkalla Matkan voi tehdä niin, että lentää halvalla Madridiin ja ajaa sieltä vuokra-autolla Vigoon, ehkä Salamancassa ja Portossa poiketen.

    Villarin romaaneissa Water Blue Eyes (Ojos de agua) ja Death on a Galician Shore (La playa de los ahogados) Atlantin rannikokaupungin elämän maku ruokineen ja viineineen, tyrskyineen ja tunteineen suorastaan tihkuu lukijan aivoihin ja jättää jäljeksi leppoisan mielenrauhan. Romaanien symppis poliisimies on myös radiotoimittaja. Villarilla puolestaan on madridilaisella radioasemalla ruokakulttuuria käsittelevä ohjelma.

    Jos minä pääsen jonain päivänä Vigoon, ehkä silloin huudahdan:

    ”Mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta!”

----
Klo 12.13 torstaina 16.8.2012
Tein pari pientä korjausta tekstiin. KS