Jäähyväiset kirjailijalle

[Pentti Kirstilä 1948-2021]

Kyösti Salovaara, 1984.
Pentti Kirstilä Orivedellä
kesäkuussa 1984
perustamassa Suomen dekkariseuraa.

Pentti Kirstilän ”minä” sanoo: ”Virheeni oli siinä että olin kirjoittanut vuorosanat vain itselleni. Toisten vuorosanat minun piti vain kuvitella.” Pentti Kirstilä on tehnyt dekkarin dekkareista ja kulkenut tämän ties lähes virheittä loppuun – kerralla. Seuraavaksi odotellaan ”vuorosanoja toisille.”

- Mattiesko Hytönen Helsingin Sanomissa 8.7.1977.

Kirstilä on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä, ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ’Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei kylläkään parempaa kirjaa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.

Viime vuodet ovat tuoneet esiin muutamia poikkeuksellisen laadukkaita kotimaisia rikosromaaneja, mutta jos tällä hetkellä alan Suomen mestaruudesta kilpailtaisiin, sijoittaisin kyllä Kirstilään.

- Markku Luoto Helsingin Sanomissa 4.6.1978.

Pentti Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa, kun nyt palkittavassa romaanissa.

- Palkintolautakunta (Eila Pennanen, Risto Hannula, Kyösti Salovaara) perusteluissa palkitessaan Kirstilän romaanin Sinivalkoiset jäähyväiset (1986) dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla 1987.

Joskus elämä on kuin kirjasta, melkein salapoliisiromaanista.

    Viime torstaina sain viestin Risto Raitiolta. Risto on Suomen dekkariseuran lehden Ruumiin kulttuurin pitkäaikainen ex-päätoimittaja ja kääntäjä. Risto oli ”kuullut” jostakin, että Pentti Kirstilä on kuollut keväällä. Myös Wikipediassa tuo kerrottiin; lähteenä Satakunnan Kansassa julkaistu kuolinilmoitus.

    Risto sanoi, ettei asiaa pysty lehdestä todentamaan, koska kuolinilmoitusten lukeminen netissä on maksumuurin takana. Jos, niin nykyään pitää kaikesta maksaa, jopa kuolinuutisten lukemisesta.

    Sitten Risto lähetti kuvan Satakunnan Kansan kuolinuutisesta. En tiedä oliko hän käynyt kirjastossa lukemassa paperilehden vai oliko joku toinen käynyt ottamassa siitä kuvan.

    Omaisten ja ystävien ja tuttujen julkaisemassa kuolinilmoituksessa muistettiin rakasta kirjailijaa koskettavalla runolla: ”Kaiken kerran menetämme / katkesi elon raja, / ahkera käsi raukesi. / Jäljelle jäi muisto elämäntyöstä.”

Pentti Kirstilä syntyi Turussa 26.5.1948. Hän kuoli Helsingissä 24. huhtikuuta kuluvana vuonna. Hänet siunattiin läheisten läsnä ollessa 3.6.2021.

    Kirstilä oli kevään lapsi. Hän julkaisi 22 teosta, dekkareita, jännäreitä, salapoliisiromaaneja. Monet niistä filmattiin. Hän pääsi ylioppilaaksi Porissa, valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi Tampereella, työskenteli toimittajana Aamulehdessä Tampereella ja muutti Helsinkiin ryhdyttyään ammattikirjailijaksi 1980-luvun alussa.

    On hienotunteista jättää pohtimatta, miksi merkittävän kirjailijan kuolema on jäänyt medialta huomaamatta. Läheisten surua ei pidä kaupallistaa. Hiljaisuus ei ole sensaatio.

    ”Jäljelle jäi muisto elämäntyöstä”. Kirstilän elämäntyö on kirjoissa ja kansissa. Sen muisteleminen lienee asiallista, kunnioittavaa.

Kyösti Salovaara, 1984.
Dekkarikirjailija tauolla - Orivesi 1981.

Viisikymmentäluvulla kävimme isäni kanssa säännöllisesti ”sunnuntaikävelyllä”. Usein piipahdimme Kotkan satamassa katsomassa laivoja. Kävelylenkin lopuksi isäni osti sunnuntain Helsingin Sanomat läheisestä kioskista.

    Sunnuntaikävely keskeytyi monta kertaa. Isäni jäi juttelemaan hetkeksi kohtaamiensa ihmisten kanssa. Kotiin päästyämme äitini kysyi missä viivyimme. Isä vastasi, että piti jutella hyvänpäivän tuttujen kanssa.

    Uskaltaisinko sanoa, että Pentti Kirstilä oli minulle tuollainen hyvänpäivän tuttu?

    En muista koska tapasimme ensimmäisen kerran? Se saattoi olla jossakin Eino Leinon seuran kuukausikokouksessa 1970-luvun lopulla. Pentti istui usein samassa pöydässä Seppo Loposen kanssa. Kirstilä taisi yleensä olla yhtä hiljainen mies kuin minäkin julkisessa tilassa. Emme pyytäneet puheenvuoroa.

    Mutta voi olla, että kohtasin Pentin silmästä silmään vasta vuonna 1981 Tukholmassa suuressa dekkarikonferenssissa. Kirstilä kirjoitti kokouksesta artikkelin Hesariin, minä tein jutun Aamulehteen ja otin kuvia Demariin, mihin Risto Hannula puolestaan kirjoitti Tukholman kokouksen hengestä ja ja aineesta.

    Viimeisen kerran juttelin Kirstilän kanssa pari vuotta sitten dekkariseuran 35-vuotisjuhlassa. Kirstilä sai siellä elämäntyöpalkinnon. Aikaisemmin hän oli saanut kaksi johtolankapalkintoa vuoden parhaasta dekkarista.

    ”No mitäs?” Pentti sanoi kun satuimme vierekkäin noutopöydän äärelle, tai jotakin sinne päin.

    ”Mitäs tässä”, minä vastasin, tai jotakin sinne päin.

Tiedät varmaankin tunteen.

    Kuljet päivittäin jonkin komean ja hieman salaperäisen rakennuksen ohi. Alussa pysähdyt katselemaan sitä. Vuosien mittaan rakennus jää useimmiten huomaamatta. Olet tottunut siihen, luotat vaistomaisesti että siinähän se on, myös tänään niin kuin eilen.

    Sitten rakennus puretaan. Olet kauhuissasi. Miksi kuljin niin monta kertaa välinpitämättönä sen ohitse, edes vilkaisematta?

    Suhteeni Pentti Kirstilään on hieman tuollainen, samanlainen.

    Vaihdoimme tavatessa muutaman sanan. Kirstilä puhui käheällä äänellä hiljaa. Yleensä hänen lauseessaan oli jokin humoristinen kierre. En kuitenkaan muista koskaan kinanneeni Pentin kanssa, vaikka melkein kaikkien kanssa olen kinannut ja väitellyt.

    Minusta tuntuu, että Kirstilä suhtautui minuun suopeasti, vaikka - niin kuin nyt huomaan - teilasin kaksi hänen ensimmäistä romaaniaan kovalla kädellä. Ehkä hän oli meistä fiksumpi.

    Vuosien varrella minulla oli tapana kysyä Risto Raitiolta, kun olimme yhteyksissä, että mitäs Kirstilälle kuuluu. Oliko Risto tavannut häntä? Oliko Kirstilä kirjoittamassa jotakin uutta? Olivatko Kirstilä ja hänen vaimonsa Anja Angel ulkomailla?

    Risto oli ajan tasalla. Huomaan aina puhuneeni Kirstilästä enkä Pentistä. Sillä tavalla hyvänpäivän tutuista kai puhutaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Omat nimet kirjoissa,
kirjankannet kii.

Aikaa on vaikea tavoittaa takaperin.

    Nykylukijoiden on myös mahdoton, niin luulen, tajuta kuinka vähän dekkareita kirjoitettiin ja julkaistiin vielä 1970-luvun lopullakaan; ja kuinka vähän arvostusta ne saivat. Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984 kohentamaan dekkarikirjallisuuden ”mainetta”. Kirjoittamastani Aamulehden artikkelistani käy ilmi, että 1980-luvun alussa Suomessa julkaistiin vain noin 10 käännösdekkaria vuodessa.

    Tänään melkein kaikki romaanit ovat jonkinlaisia ”dekkareita”. Onkohan mainetta parannettu liiaksikin? Kun olin dekkariseuran alkuvuosina johtolankapalkinnon raadissa, homma oli aika helppo, luettavaa oli vähän. Tänään raatilaisen homma taitaa olla pirullisen työläs.

    On myös vaikea tajuta, kuinka merkittävä kirjailija Pentti Kirstilä oli heti aloitettuaan - vaikka itse suhtauduinkin hänen romaaneihin alussa nuivasti. Tietosanakirjoja selailematta uskallan sanoa, että Kirstilä oli Matti Yrjänä Joensuun (1948-2011) rinnalla yksi sodanjälkeisten suurien ikäluokkien merkittävimmistä kirjailijoista, ja aivan ehdottomasti ns. populaariviihdettä kirjoittavista.

    Aikaa on vaikea tavoittaa muististaan.

    Onneksi on kirjoitettu sana.

    Sanat säilyvät paperilla. Myös digitaalisissa arkistoissa ne säilyvät.

    Koska kunnioitan Pentti Kirstilän elämäntyötä ja muistelen lämmöllä hänen hiljaista, ironista puhettaan, karistelen hienotunteisuutta harteiltani, ja julkaisen tässä uudestaan kaksi kauan sitten kirjoittamaani arvostelua. Ensimmäinen niistä on selvä teilaus, toinen melkein pelkästään suitsutusta.

    Molemmat jutut on julkaistu Suomen Sosiaalidemokraatissa.

Sääntöjen rikkominen

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset ilman kyyneleitä. WSOY, 41 mk.

”Jos joku haluaa tietää, millainen sää oli juhannusaattona, menköön lukemaan sanomalehtiä ja uskokoon mitä haluaa.” Ote Pentti Kirstilän toisesta dekkarista paljastaa, että kirjailija taitaa halveksia lukijaansa.

    'Jäähyväiset ilman kyyneliä’ on romaanina muotopuoli; vähän niin kuin Kirstilän henkilöt ovat ihmisen puolia ja mielipuolia. Muotopuoli salapoliisiromaani saattaisi olla myönteinen yllätys alueella, joka luonteeltaan tapaa olla nimenomaan muodollista ja muoto-opillista.

    Kirjailija haluaa sääntöjä rikkoa. Se on hyvä.

    Säännöttömyydestä pitäisi syntyä uusi ”säännöllisyys”, jonka joku toinen sitten voisi rikkoa. Niin pitkälle Kirstilä ei pääse. Hän aloittaa ikään kuin kaksi romaania ja ehtii vain hätäiseen loppuratkaisuun, hätäratkaisuun.

    Kirstilä kokee olla tosissaan kyyninen. Tosissaan esitetty kyynisyys on väsyttävää ja luotaantyöntävää. Jos ihminen on todella kyyninen, miksi vaivautua kirjoittamaan kirja; sehän on myönnytys, petos kyynisyyttä kohtaan.

    Kirstilä on luonut romaaninsa toisen osan minäkertoja Antero Kartanosta uskomattoman vastenmielisen henkilön; sietääkin saada minkä saa. Kirstilän etsiväsankari Hanhivaara on muuttunut (mistä?) huulia jauhavaksi automaatiksi. Hanhivaaran naiivi vitsikkyys jäljittelee Marx-veljesten elokuvien vaudeville dialogia.

    Kyllähän Kirstilä yhteiskuntaakin kommentoi. Mutta sitähän kommentoidaan kaikkialla, yleisönosastoissa ja yleisissä kulkuneuvoissa.

    Kirstilän tyyli kirjoittaa panee lukijan koville. Samalla kun se panee häntä halvalla. Itseään kommentoiva kirjoitustyyli on tietenkin hyvästä kun kirjan mitta on saatava täyteen. Se tuli. Antero Kartanoa lukijan on mahdoton sulattaa: lukija repii kirjan tai hyppää ikkunasta. Kyyniselle piha-asfaltille.

    Viihderomaanilla, niin kuin vakavalla romaanillakin, on oltava muoto. Jostakin syystä suomalaiselta romaanilta, kevyeltä ja vakavalta, kovin usein puuttuu muoto. Keskeneräisyys saattaakin olla analogia meikäläisen henkisen ilmaston keskeneräisyydestä.

    Kirstilä on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä, ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ”Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei kylläkään parempaa kirjaa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.

Hermot pinnalla

Pentti Kirstilä: Munthe. WSOY, 86 mk.

Jos suhtautuisin kirjallisuuteen oikein vakavasti, sanoisin, että Pentti Kirstilästä on kehkeytynyt tyylikäs jännärintekijä. Tyylikäs Suomessa, tyylikäs missä tahansa.

    Sanoisin tämän varauksella, että en ole lukenut muutamaa Kirstilän edeltävistä jännäreistä; niitä varhaisemmat kyllä alusta loppuun.

    Mutta en halua ryhtyä vakavamieliseksi. Vakavamielisiä kriitikoita on täällä yllin kyllin, Suomi pullollaan. Sitä paitsi, kuinka kriitikko voisi mestaroida ammattimiehen uraa. Tarkoitan, että kirjojen kirjoittamisessa riittää ammattimiehelle puuhaa muutenkin, minä luulen. Luulen kun en tiedä. Kirstilä on ammattimies. Kirjoittaa kirjoja ammatikseen.

    Kerran, siitä on muutama vuosi, Kirstilä kertoi, ettei hän voi kirjailijana panna kirjoihinsa koko totuutta; koko totuutta itsestään, elämästään ja mielipiteistään. Tämä tapahtui Tukholmassa Bonnierin residenssin vihreällä nurmikolla, missä tarjoiltiin halpaa valkoviiniä. Luulen kuitenkin, että Kirstilä oli tosissaan. Voi olla, että muistan väärin. Ehkäpä Kirstilä jutteli Gore Vidalista, tosissaan.

    Mutta jos leikitään, että muistini ei petä, olen ymmärtävinäni Kirstilän ajatuksen. Jännärin kirjoittajan ei pidä tehdä jännäristä oman elämänsä kuvaa, koska kysymyksessä on eskapistinen kirjallisuus. Eskapistisella tarkoitan myönteisessä mielessä ei-realistista kaunokirjallisuutta. Luulen että tätä Kirstiläkin tarkoitti. Luulen kun en tiedä.

    Ajatellaan vaikkapa Raymond Chandlerin dekkareita. Ensi lukemalta ne ovat silkkaa sentimentoa ja satua. Sisältä, välillisesti, sadun takaa paljastuu mies karvoineen ja tunteineen. Chandlerin kirjat eivät kerro Chandlerin päivittäisestä elämästä, mutta kyyneliin asti Chandlerin unelmista ja pettymyksistä.

    No, tämä Kristilän Munthe on tyylikkäästi kirjoitettu, nokkela ja elävänsorttinen thrilleri. Pinnalta sekään ei näytä jännäriä kummallisemmalta, mutta tarinan taustalla on kuitenkin kuulevinaan Kirstilän ironisen hihityksen ja naurun ties mille. Joskus kuvittelen tavoittavani tekstin läpi Kirstilän itseironian, ikioman itsesäälin pilkan, mutta tiedä häntä. Joskus kuvittelen, en tiedä.

    Munthessa matkaillaan Suomessa, Thaimaassa ja Espanjassa. Dekkarin juoni on taitava, on se. Sen henkilöt, rapistuvat mannekiinit ja tuhruiset likasankojournalistit, ovat sopivasti vinksahtaneita ja perverssejä, niin että niistä uskoo melkein mitä vain. Kirstilän romaanihenkilöt ovat usein tämmöisiä, vähän negatiivisia ja särkyneitä ihmisiä. Joku sanoisi heitä sairaiksi, joku toinen tavallista persoonallisemmiksi ihmisiksi. Ehkäpä Kirstilän tyypit ovat molempia. Kukapa meistä ei olisi sen verran kieroon kasvanut, että Kirstilän tapainen kirjailija ei saisi naulituksi häntä toisesta jalasta lattiaan. Juokse siinä sitten ympyrää!

    Kirstilä on siis löytänyt kirjailijaäänensä. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että hän osaa kirjoittaa romaanin. Tarinan takaa lukija vaistoaa kummallisen värinän, psykoottisen jännityksen, ihmisen romahtamisen, ihan kuin John Cassavetesin filmeissä. Niitä ei ole aina hauska katsoa ja kokea.

    Kirstilän etsiväsankari, huumepoliisi Kaistila tuo muuten mieleenin Janwillem van de Weteringin amsterdamilaispoliisin de Gierin. Farkkupukuinen Kaistila on de Gierin sukulaishahmo, mutta ei kuitenkaan yhtä persoonallinen ja mielenkiintoinen kuin de Gier. Kaistilan (tai Kirstilän) pitäisi lukea enemmän Zeniä.

    Kirstilän harrastama kaupunkirakentamisen kritiikki ei oikein istu tähän romaaniin. Sitä paitsi se on niin kovin muodikasta. Pitääkö Kaistilankin olla tietoinen tästä asiasta? Miksei joku suomalainen romaanisankari voi joskus asua Jakomäessä tai Martinlaaksossa tai Leppävaarassa? Niissä kylissä asuu nimittäin oikeita ihmisiä, terveitä ja pulskia suomalaisia.

    Itse asiassa minä odotan kuin karamellia sitä suomalaista romaania, jossa autenttista elämää on muuallakin kuin Töölössä tai Kaivopuistossa. Kriitikko jaksaa odottaa. Kriitikon aika ei käy pitkäksi. Jos käy, se alkaa katsella videoelokuvia.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 24.11.1984.

Kyösti Salovaara, 1981.
Dekkarivieraita Bonnierin suvun residenssissä Tuholmassa
kesäkuussa 1981.
Vasemmalta: Pentti Kirstilä, Risto Hannula, Desmond Bagley, Risto Karlsson.

No, miksi suhtauduin alussa Kirstilän romaaneihin niin nuivasti?

    Tätä on vaikea muistaa, tietää, määritellä.

    Mutta voin yrittää kuvitella olemassaolevien johtolankojen perusteella, että minusta tuntui kuin Kirstilä olisi ”pettänyt” kirjalliset esikuvansa, Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin. Kirstilä kirjoitti kuin Chandler mutta ”pilasi” kertomuksen täysin vääristyneillä ihmiskuvillaan.

    Tiesin, niin kuin kaikki tiesivät, että Kirstilä on amerikkalaisen kirjallisuuden tuntija ja ihailija. Mutta sitä en tiennyt - tai tajunnut - että Kirstilällä oli muitakin esikuvia kuin Chandler tai Macdonald tai, kuten arvostelussani vihjaistaan Gore Vidal. Viittaako Vidal jo vähän vinksahtaneempiin ihmiskuviin?

    Kun Margaret Millarin (Ross Macdonaldin eli Kenneth Millarin puolison) syntymästä tuli kuluneeksi v. 2015 sata vuotta, luin Millarin suomennetut teokset ja havaitsin, että hänen psykologisissa, yllättävissä tarinoissaan, saattoikin olla osa Kirstilän romaanien mielenmaisemaa; että kenties juuri Margaret Millar (minun sitä tajuamatta) oli vaikuttanut Kirstilän ensimmäisten romaanien henkeen. Niinpä huomautin tässä puolesta, kun kirjoitin Ruumiin kulttuuriin pienen esseen Millarin satavuotispäivän kunniaksi. Sanoin siinä näin:

”Lukemistani Millarin romaaneista Saalis näkyvissä, Kuin enkeli, Tappava ilma ja Kysykää minua huomenna yllättävät erilaisuudellaan, vaikka niissä jokaisessa perheen ulkopuolinen toimija yrittää selvittää mysteeriä; usein joku on kadonnut ja hänet pitää löytää. Millarille tyypillistä on, ettei lukija voi olla varma päähenkilöiden ”kunnollisuudesta”; arvoitusta selvittävä lakimies, yksityisetsivä tai perhetuttava saattaa olla rikollinen tai syyllinen tai huijari, kukaties.

    On sanottu, että romaanin Saalis näkyvissä juoni oli liian shokeeraava ja ainutlaatuinen; Millar huijaa romaanissa häikäilemättä lukijaa eikä temppu unohdu. Romaanin ideaa jäljiteltiin muualla niin monasti, että idean alkuperäinen toteutus haalistui. Saalis näkyvissä saattaa olla esimerkiksi Pentti Kirstilän ensimmäisen dekkarin Jäähyväiset rakkaimmalle innoittaja.”

Oliko Kirstilä ironinen, itseironinen ja huumorintajuinen mies myös arkipäivässä eikä vain romaaneissaan? Hyvänpäivän tutun äänenpainolla vastaan, että kyllä oli. Taatusti.

    Meitä yhdisti Chandler – hänen romanttinen sarkasminsa, ironiansa ja kielen tyyli. Tämä kuulostaa pateettiselta mutta entä sitten?

    Pentti Kirstilä kirjoitti suhteestaan Chandleriin esseekokoelmassa Liian pitkät jäähyväiset, jonka toimitin Hannu Waaralan kanssa (Like, 1994.) Kirstilän esseen otsikko kuului: ”Elämä pikkusiskon kanssa”.

    Pikkusisko viittasi Raymond Chandlerin romaaniin, jonka Kirstilä kertoi lukevansa kerran vuodessa. Esseessä hän kävi läpi Chandlerin tavan rakentaa tarinan kohtaukset niin, että niissä kerrallaan kaksi ihmistä keskustelee. Kirstilä sanoi, että hänen esikoisromaaninsa on kirjoitettu samalla reseptillä.

    Kirstilä siis opetteli Chandleria lukemalla kuinka dialogia ja ihmisten välisiä kohtaamisia kirjoitetaan.

    ”Luultavasti Chandler opetti minulle myös jotakin tyylistä, mutta tyyli on paljon vaikeampi määritellä”, Kirstilä tunnustaa Pikkusisko-esseessään. ”Ironia ja understatement ovat kuitenkin sen piiriin kuuluvia tapoja ilmaista asioita. Chandler viljeli ironiaa. Minäkin olen mokomaan sortunut. Silläkin uhalla, että erään suuren sanomalehden päätoimittaja kielsi aloittelevaa paikinoitsijaa koskaan käyttämästä ironiaa, koska ’Suomen kansa ei sitä ymmärrä’. Mutta en minä sitä välttämättä ole Chandlerilta oppinut, luinhan joskus nuoruudessa sentään muutakin.”

Tukholma kesäkuussa 1981. Kansainvälinen ”salapoliisikirjailijoiden” konferenssi. Nimekkäitä nimiä. Esitelmiä Grand Hôtellissa. Kesäretki Bonnierin suvun huvilalle. Valkoviiniä nurmikolla.

    ”Bonnierin kustantajaperheen residenssin nurmikolla englantilainen, meilläkin hyvin tunnettu Peter Lovesey hämmensi Risto Karlssonin ja Pentti Kirstilän tietämällä lähes kaiken suomalaisista pitkänmatkan juoksijoista”, kirjoitin Aamulehdessä 28.6.1981. Erkka Lehtola antoi katsaukselleni ja ottamilleni valokuville kokonaisen sunnuntailehden sivun. ”Risto Karlsson sanoi olevansa pettynyt kuultuaan Julian Symonsilta, kirjailijalta ja alan pätevimmältä historioitsijalta, että myös Englannissa kirjailijat luokitellaan sen kirjallisuudenlajin mukaan, jota kirjoittavat.”

    Bonnierin virkistäviltä niityiltä siirryttiin historialliseen Södra-teatteriin. Siellä tilaisuus karkasi esitelmien väliajalla järjestäjien käsistä. Kukaan ei palannut luentosaliin vaan kaikki jäivät drinkkien äärelle juttelemaan. Minä rohkaistuin ja otin kuvia H.R.F Keatingistä ja sain häneltä pienen haastattelun.

    ”Ja olimmehan siellä mekin”, kirjoitti Pentti Kirstilä samaisena sunnuntaina omassa dekkarikongressin matkaraportissaan Helsingin Sanomiin. ”Suomesta mukana oli vain kuusi ihmistä, ehkä siksi että matka oli pitkä. Risto Karlsson, jännärien tekijä ja lehtimies lähti kotiin suurin piirtein kun tila tuli paikatuksi toisella Ristolla, Hannulan Ristolla, kriitikolla ja dekkareiden intohimoisella lukijalla. Kyösti Salovaara on kriitikko hänkin, mukana hänellä oli vaimo Raili, joka suostui lainaamaan minulle 500 kruunua, joten näytti minulla olevan syytä kadehtia häntäkin. Ja Anja ja minä.”

    Kirstilän kaunis Anja Angel (1939-2020), jonka kanssa Kirstilä sittemmin julkaisi nimellä Ursula Auer kolme dekkaria, otti valokuvia ja kertoi myöhemmin luulleensa minua ruotsalaiseksi seisoessamme Grand Hôtellin edessä kadulla Pentin lainatessa 500 kruunua vaimoltani.

    Ehkä se johtui siitä että en puhunut mitään; tai siitä että minulla oli todella hieno ruskea mokkableiseri ylläni.

Kyösti Salovaara, 1981.
33 vuotias Pena
Tukholman dekkarikonferessissa 1981.

Los Angelesista Vigoon ja Valenciaan

Ovatko dekkareiden kaupungit mielikuvitusta?

Kysymys on niin haastava, että siihen voi vastata yksioikoisesti että ovat ne ja pistää pillit pussiin.

    Jos en kuitenkaan pistä, vaan esitän jatkokysymyksen ”kuvaavatko dekkarit kaupunkeja paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus”, niin useimmat meistä vastaavat, että ”kuvaavat” ja pistävät pillit pussiin.

    Mutta jos kysyn, että miksi dekkarit kuvaavat kaupunkimiljöötä niin koskettavasti ja ikimuistoisesti, niin sitten alkaa tulla hiljaista.

    Ainakin minä menen hiljaiseksi.

(1)

Itse asiassa aihe on kiusannut minua pitkään.

    Kauan sitten 1980-luvun alussa perustelin arvostelija-apurahan hakemuslomakkeessa, että yhtenä apurahakauden tehtävänä oli tutkia suomalaisia kaupunkiromaaneja; sitä että onko niitä ylipäänsä olemassa vai ovatko romaanit agraarihenkisiä vaikka kuvaisivatkin kaupunkimiljöötä.

    Sain puolivuotisen apurahan, mutta kaupunkiromaanit jäivät tutkimatta, ehkä lukemattakin. Sitä vastoin matkustin Tukholmaan, jossa pidettiin kansainvälinen dekkarikonferenssi. Otin valokuvia mm. Risto Karlssonista, Desmond Bagleystä ja H.R.F. Keatingin muhkeasta parrasta.

    Myöhemmin olen ainakin kaksi kertaa päättänyt kirjoittaa kaupunkiaiheisen esseen yleisestä kirjallisesta näkökulmasta ja siitä miten Georges Simenon kuvaa Pariisia.

    Kirjoittamatta on jäänyt.

    Aina kun olen ottanut jonkun Maigret-romaanin käteeni etsiäkseni esimerkkejä Pariisin katujen ja torien persoonallisesta kuvailusta, olen todennut ettei Simenonilta sellaisia lauseita oikeastaan löydy.

    Maigretin Pariisi taitaa olla mielikuvitusta.

(2)

Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

    On siis itsestään selvää, että Raymond Chandlerin Los Angeles on enkelten neonviidakko nimenomaan Philip Marlowen silmin. Simenonin ja Maigretin Pariisi tuli jo mainituksi. Tukholmaan on turvallista matkustaa Sjöwall & Wahlöön Beckin matkassa. Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin Lontooseen saattaa eksyä eikä Holmesin kannoilla löydä uutta olympiastadionia, mutta... so what? Toisaalta, viisas työntää Rough Guiden tai Lonely Planetin kassiinsa.

    Jos unohtaa, että Alfred Döblin kirjoitti uskomattoman hienon romaanin Berlin Alexanderplatz, niin Berliinistä saa parhaimman kuvan tai mielikuvan lukemalla kylmän sodan aikaisia vakoiluromaaneja, varsinkin Len Deightonia. En tiedä kuinka iso kaupunki Bonn on tai on ollut, mutta John le Carrén jännäri Tapahtui Bonnissa (jonka alkuperäinen nimi on ”Pieni kaupunki Saksassa”) on verraton kuva 60-luvun kahtiajaetun Saksan pääkaupungista. Se on myös verraton kuvaus yhteisen Euroopan synnyttämisen vaikeudesta.

    Voisiko siis olla mahdollista, että Thomas Mannin jälkeen englantilaiset jännärikirjailijat varastivat saksalainen maiseman?

    Se ei ole mahdollista, Kyösti hyvä!

    Mahdollista kuitenkin on, että yhdysvaltalaisen Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja on osuvin kuvaus nykypäivän Roomasta. Niin osuva, että kun luin sitä Roomassa kesäkuussa 2003 ja kiertelin poikani Jaakon kanssa Brownin romaanin kuvaamia piazzoja ja palatseja ja otin lainatulla digikameralla niistä kuvia, päätin tehdä Brownista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen, semminkin kun ostin roomalaisesta kirjakaupasta juuri ilmestyneen Brownin The Da Vinci Coden. Kirjoitin esseen syksyllä ja haastattelin jopa Vinssikoodin suomentajaa. Hän vähän ihmetteli että miksi. Minä en ihmetellyt eikä 100 miljoonaa lukijaa.

    Nirppanokaiset kirjallisuuskriitikot eivät pidä Dan Brownia kummoisenakaan kirjailijana. Mitä siitä että Vinssikoodia on myyty sata miljoonaa kappaletta ja että Pariisin nähtävyyksiin tehdään nykyään kiertomatkoja romaanin kuvaamien paikkojen opastamana.

    ”Mutta kun Brownilta puuttuu ihmiskuvaus”, vakava kriitikko sanoo.

(3)

No, kaupunkilistaa voisi jatkaa, mutta siihen menisi koko päivä ja sitä paitsi jokaisella lukijalla on oma listansa. Yhtä hyvä kuin tämä. Parempikin. Ai niin, Nicholas Freelingin ja Janwillem van de Weteringin Amsterdam-dekkarit on pakko mainita.  Jokainen mielentyyneyttä etsivä rakastuu Weteringin poliisimiehiin ja heidän kaupunkiinsa.

    Monet eivät kuitenkaan pidä esimerkiksi (en tiedä miksi) Carlos Ruiz Zafónin barcelonalaisromaanista Tuulen varjo ja yhtä moni karsastaa Reijo Mäkeä, jolle Turku kai kuuluu. Eikö kuulukin? Mäen kannattaa kuitenkin olla varuillaan, sillä Jyrki Heinon Kellari haastaa Mäen Turun kuvaajana.

    En tiedä pitäisikö Helsinki leimata Matti Yrjänä Joensuulle, Outi Pakkaselle vai Matti Röngälle? Kun aikanaan kävin haastattelemassa Joensuuta, hän asui Kirkkonummen Masalassa. Joten Rönkä sopii minulle, koska hän kuvaa nykyistä kotiseutuani Pohjois-Helsingissä. Jos joku haluaa matkustaa Tampereelle, luettakoon junassa Pentti Kirstilää tai Seppo Jokista, vaikka Kirstilä ei olekaan miljöön kuvaajana parasta laatua. Keravalle mielivä lukekoon Tapani Baggea.

    Mutta kuka haluaa Keravalle? Tai lukea Keravasta?

    Asuin yhteen aikaan Espoon Soukanrannassa. Leena Lehtolainen asui melkein kivenheiton päässä ja julkaisi romaanin, missä Soukalla oli jonkinmoinen sivurooli. Olin silloin yllättynyt kuinka huonosti Lehtolainen tavoitti Soukan ilmeen, hengen ja maiseman tunnun.

    Mutta kaikki kirjailijat eivät ole miljöön kuvaamisen mestareita, eikä se tee heistä huonompia kirjoittajia. Miljöön hengen tavoittaa koskettavimmin jos kirjailijassa on runoilijan ja romantikon vikaa. Chanderissa oli, Lehtolaisessa ei ole.

    Romaanin voi tietysti kirjoittaa monella tavalla. Kaikki ovat yhtä oikeita. Mutta ei pidä väittää, että vain ihmiskuvaus on hyvää proosaa.

    Kyllä kai särkyneiden kahvikuppien kolmoisdraamastakin saa hyvän tarinan, vaikka siitä puuttuu ihmiskuvaus?

(4)

Alan päästä pääasiaan, mutta sitä ennen koukkaan Kotkaan, lapsuuteni ja nuoruuteni satamakaupunkiin.

    Voi olla Kotkasta on tullut enemmän jazzinsoittajia kuin kirjailijoita, mutta eihän Toivo Pekkasen Kotka-romaaneja kukaan saata ohittaa. Minun tekisi mieli ohittaa, koska en ole koskaan jaksanut Pekkasta lukea. Kotkan Lyseossa kirjoitin kerran pilkka-aineen Pekkasesta, jonka haudalle näkyi luokkamme ikkunasta. Se oli lapsellista. Anteeksiantamatonta. Sain aineesta neljä miinus.

    Yhtä kaikki tarkimmat kuvaukset kotkalaisesta miljööstä kirjoitti Väinö Riikkilä Pertsa ja Kilu -romaaneissa. Niissä henkii lapsuuteni ajan Kotka sellaisena kuin sen itse muistan. Fenimore Cooperin tavoin Riikkilässä oli jäyhää romantikkoa.

    Kotkasta ja merenrannasta tulee mieleen kysyä, että tapahtuvatko kaikki parhaat - älä jää nyt miettimään mitä ”parhaalla” tarkoitan - miljöödekkarit meren rannalla?

    Pariisi ei ole meren rannalla, mutta Seine on iso kymi. Ehkä se käy merestä paremman puutteessa. Madridissa ei ole merta eikä jokea eikä merkittäviä dekkareita.

    Hypoteesi alkaa horjua ottaessani esille englantilaisen Robert Wilsonin. Hän toki kirjoitti loistavan romaanin satamien Lissabonista (Mitätön kuolema Lissabonissa), mutta mainiot dekkarit Sevillasta eivät tapahdu meren rannalla. Tai no, Sevillaan purjehtii jokea myöten isoillakin laivoilla, joten väitteeni pysyy pystyssä horjuen.

   En tajua miksei Robert Wilsonin Sevilla-sarjaa ole suomennettu.

(5)

Ei ole maailman tärkein asia millä tavalla romaani kuvaa jotakin miljöötä. Niin kuin sanoin, monia muitakin hyviä teemoja on olemassa ja kuvattavissa. Sitä paitsi romaaneissa kerrotaan tarinoita eikä maalata maisemia. Maisemia maalasivat Pissarro, Cézanne ja van Gogh.

    Mutta on kiva (sana valittu tarkoituksella, tyylilaji nyt sattuu olemaan tämä) lukea hyvin kirjoitettua dekkaria, jossa paikan hajun, äänet ja tunnelman vaistoaa ja ymmärtää ja jota lukiessa tulee mieleen, että tuonne minä haluan matkustaa. Siitä huolimatta vaikka kirjailija kuvaisi miljöötään inhonsekaisella rakkaudella niin kuin Chandler kuvasi Kaliforniaa ja Los Angelesia.

    Usein tietysti käy niin, ettei paikka olekaan sama kuin mistä olit lukenut. Että kaupunki on pelkästään kirjailijan mielikuvitusta. Totesin jo ettei Leena Lehtolainen osannut (tai halunnut) kuvata Soukkaa eikä Espoota matkakirjan tyylillä. Työpaikkani ikkunasta näkyi monta vuotta Kilon poliisiasema enkä tuntenut lainkaan olevani Lehtolaisen romaanien henkilö. Täytyy myös tunnustaa, että istuessani eräänä kuumana iltapäivänä pari kesää sitten Sevillassa viihtyisällä terassilla aurinkovarjon katveessa (espressoa ja Jerezin brandyä), Robert Wilsonin romaanien tuntu oli kateissa. Kenties Wilson ei ole ensi sijassa miljöön kuvaaja.

    Viime toukokuussa viivähdin Cádizissa ja matkalukemisena oli Aly Monroen hienoviritteinen vakoiluromaani, kai sitä sellaiseksi voi sanoa, The Maze of Cadiz. Vaikka Monroen romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, kirjailijan kuvaama kaupunki tuntui olevan yhä läsnä kun kävelin tuon yhden Euroopan vanhimman kaupungin kapeita kujia pitkin ja kuulin leikkivien lasten ääniä läheiseltä plazalta.

    Tähän tietysti joku sanoo, että niinhän Monroekin on kävellyt – nyt eikä vuonna 1944.

(6)

  

Nuorena kirjoittajana Georges Simenon sai Le Matin -lehden toimittajalta Colettelta juttunsa takaisin Coletten toteamuksella, että juttu oli liian kirjallinen. Simenon otti kriitikistä opiksi. Hän sanoi myöhemmin, että lauseista pitää repiä pois adjektiivit ja adverbit. ”Jos lause tuntuu kauniilta”, Simenon sanoi haastattelijalle, ”pyyhin sen pois.” Tämän luettuani en ihmettele miksi on niin vaikea löytää Maigret-kirjoista esimerkkilausetta kuvaamaan Pariisia. Ne on poispyyhitty.

    Mutta Simenonin ohje kelpaa kenelle tahansa. Poista adjektiivit ja adverbit! Niin minäkin teen. Paitsi huonoina hetkinä.

    Jos et pidä Zafónin Barcelonasta kokeile Antonio Hilliä. Hän kirjoittaa vähän tavanomaisemmin kuin Zafón mutta elävää kaupunkikuvausta kumminkin. En ole koskaan käynyt Valenciassa, mutta luettuani Jason Websterin dekkarin Or The Bull Kills You, päätin että Valenciaan mennään. Jonakin päivänä. Webster on San Franciscossa syntynyt amerikkalainen joka asuu Espanjassa. Hänen uusin dekkarinsa on vaatimattomasti nimeltään A Death in Valencia.

    Kanarialla asuvalta José Luis Correalta on suomennettu kolme romaania. Correa suggeroi jopa Las Palmasin tuntumaan viehättävältä paikalta, ja miksei se olisikin. Varmasti on kun unohtaa suomalaiset seiväsmatkat. Kirjoitin Correan Viulistin kuolemasta arvion Ruumiin kulttuuri -lehteen ja olin näin innostunut: ”Correa on proosan ja miljöön tyyliniekka - sellaisista kirjailijoista minä pidän. Rakastan tällaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan kuin hullu paellaansa, Valencian tyyliin.”

    Mutta haluatteko että olen rehellinen?

(7)

Jos olen rehellinen ja miksi en olisi, niin madrilaisen mutta Vigossa vuonna 1971 syntyneen Domingo Villarin dekkarit ovat saaneet minut haaveilemaan, että lähitulevaisuudessa käyn Vigossa Espanjan luoteiskolkalla Matkan voi tehdä niin, että lentää halvalla Madridiin ja ajaa sieltä vuokra-autolla Vigoon, ehkä Salamancassa ja Portossa poiketen.

    Villarin romaaneissa Water Blue Eyes (Ojos de agua) ja Death on a Galician Shore (La playa de los ahogados) Atlantin rannikokaupungin elämän maku ruokineen ja viineineen, tyrskyineen ja tunteineen suorastaan tihkuu lukijan aivoihin ja jättää jäljeksi leppoisan mielenrauhan. Romaanien symppis poliisimies on myös radiotoimittaja. Villarilla puolestaan on madridilaisella radioasemalla ruokakulttuuria käsittelevä ohjelma.

    Jos minä pääsen jonain päivänä Vigoon, ehkä silloin huudahdan:

    ”Mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta!”

----
Klo 12.13 torstaina 16.8.2012
Tein pari pientä korjausta tekstiin. KS