Ennen huomista

[mistäpä minä tietäisin?]

                                             Kyösti Salovaara 2014.

Ennen huomista on nyt.

     Nyt on kevät, niin kai se nyt on, ja keväällä Suomi on ruma.

     Keväällä, lumen sulettua pois, luikahdettua järviin ja jokiin ja virrattua mereen, haihduttua taivaalle (olettaen että lunta on ollut) näkyy hyvinvoivan Suomen roskakasat, harmaanruskeat kasvit jotka kuihtuivat kun routa tuli ja ikkunoihin vedettiin verhot.

     Ei ihme että huhtikuu on kuukausista julmin.

     Muuallakin.

     Mutta varsinkaan täällä, nyt, ei juuri vihreää näe, paitsi parlamentin käytävillä ja sekin on laimennettua pastellia. Tarvitaan optimisti uskomaan, että kasvit virkoavat ja lehti kasvaa puuhun.

     Pessimisteiksi haukutut suomalaiset luottavat, että huomenna lehti vielä kasvaa puuhun. Ainakin tämän kerran.

     Peipposia kuulee jo.

Tulin viime vuonna monta kertaa sanoneeksi, että Suomen kaltainen yhteiskunta on valmis. Siis yhteiskunnallisessa, taloudellis-poliittisessa katsannossa.

     Yksilö on tietysti valmis vasta kun on.

     Eikä sen jälkeen enempää.

     Tilanne naapurissa ja naapurin naapurissa horjuttaa väitettäni, mutta se on väärinkäsitys.

     Missään ei sanottu etteikö maailmaa voisi rikkoa. Valmiin pystyy rikkomaan päivässä, särkemään kahdessa ja tuhoamaan kolmessa. Sotaa ehdittiin pitää vanhanaikaisena työkaluna, mutta myös se oli päivitettävissä. Versio X.y.z.2.

     ”Historiallinen kehitys on tosi hidasta”, kirjoitti Paavo Haavikko runossaan vuonna 1973. (Runoja matkalta salmen yli. Otava.)

         ”Joskus kestää vuosisadan

päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.”

Ennen huomista sopii tietysti kysyä, että onko eletty liian hyviä aikoja.

     Että onko suhteellisuudentaju hämärtynyt, sumentunut, pöhöttynyt.

     Yhteinen pussi on kuin oma; sieltä otetaan mitä tarvitaan.

     Kun hallitus piti kehysriiheään, eikä siellä puitu mitään muuta kuin ajatuksia, eikä ehkä niitäkään, moni pelkäsi pahinta ja uskoi huonointa.

     Odotukset kai palkittiin, koska yhden oluttuopin hintainen taantuma lapsilisissä heiluttaa puolueita ja parlamenttia. Isoja lööppejä kirjoitetaan. Mitä kaikkea kahdeksalla eurolla saakaan!

     Kaikkea!

     Valmis maailma särkyy kahdeksaan euroon.

     Valmiissa maailmassa sinun pitää olla varuillaan ettei sinulta viedä sinulle kuuluvaa voittoa.

Onhan tämä tietysti hyvin ymmärrettävää.

     Kultainen aikakausi näyttää kadonneen eiliseen.

     Haavikko kirjoitti että lapsekas henki sijoittaa ”Kultaisen Aikakauden kauas menneisyyteen”.

       ”Mutta jonnekin se on sijoitettava.

Siellä se sentään on mahdollinen.”

     Toisaalta, Haavikko jatkoi, tulevaisuus ja menneisyys nukkuvat samassa sängyssä, ja siinä sitten taluttavat kädestä nykyhetken ”Ikuista Lasta”.

     Mitä Haavikko yritti sanoa?

     Että ei pidä rakentaa utopiaa koska se on mahdoton tulevaisuus?

     Että Kultainen nuoruus meni jo?

     Että ennen huomista on nyt eikä mitään muuta?

Ollakseni vilpitön ei minusta ole tähän.

     Siis kulkemaan kaislikossa.

     Siis arpomaan ennusteita huomisesta.

     On kyllä ihmeellistä kuinka pitkäksi kaislikko kasvaa muuttuakseen keltaiseksi ja kuolleeksi, kaatuakseen mutaan ja märkään ja kasvaakseen vihreämmäksi villiksi niityksi kuin koskaan ennen.

     Jos olisin lapsekkaampi puhuisin ihmeestä, mutta tänällään tyydyn toteamaan tapahtuvan, aiemmin tapahtuneen ja kenties kohta tapahtuvan.

     Aikuisempana tyydyn toteamaan.

     Tylsä minä.

Silloin kun Eurooppa viimeksi näytti järkkyvän, Ralf Dahrendorf varoitteli luottamasta utopioihin.

     Silloin, noin vuonna 1990 moni luotti. Rautaisen esiripun takana, ruosteen ja kurittavan rappion keskellä.

     ”Meidän tulee kavahtaa myös utopiaa eikä ainoastaan sen rousseaulaista muunnelmaa”, Dahrendorf sanoi kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)

     ”Utopia kuuluu totalitaarisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa 'ei-missään', mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.”

     Oltiin matkalla vapauteen, vuonna 1990, monella Euroopan kolkalla.

     Myös Suomessa avattiin ovia.

     Kuvitteliko joku saapuvansa täydelliseen maailmaan?

     Niinkö lapsekkaita oltiin?

     Mutta parempi lapsekas kuin menneisyyden tulien tuijottaja.

     Jokainen ovi kannattaa avata. Melkein jokainen.

     Mutta ollakseni vilpitön: mistäpä minä sen tietäisin?

PS 5.4.2014

Nyt on tarkentunut ketä lapsilisän 8 euron vähennys eniten rasittaa.
Tämän on laskenut keskustapuolue virallisten tilastojen perusteella.
Taloudellisen menetyksen uhrina siis on perhe, jossa on kaksi lasta, kaksi henkilöautoa ja jolla on sähkölämmitteinen omakotitalo.

Yksiössä asuva kirjoittaja tuntee sympatiaa!