Totuuden häikäisemänä

[abstraktio irvistelee]

Valo ja abstraktio.
Kyösti Salovaara 2014.

Ei, en minä usko päällä kirjoitettuun.

     Tai uskoisin jos tietäisin totuuden, mutta se on liikaa vaadittu. Sitä paitsi yksilö ei voi tietää totuutta (totuutta maailmasta). Eikä edes ihmisten joukko, kollektiivi.

     Hyviä likiarvoja saa ja pitää esittää.

     Tiede, rationaalinen tietämys esittää semmoisia.

     Mutta mielikuva totuudesta on abstraktio meidän päässämme. Muualla sitä ei ole. Jokaisessa päässä omansa. Vähän erilainen. Kummallinen tai tavallinen.

     Myös taide on eräänlaista abstraktiota, samalla kun se on konkreettinen ”esine”, kirja, musiikkikappale, seinälle ripustettu maalaus. Me ”katsomme” taidetta. Katsooko se takaisin? Epäilen.

     ”Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu”, kirjoitti Franz Kafka.

     Totuus on kuin kasvoilla leikkivä valo. Kun valo katoaa, totuus häipyy. Ainakin katsojan silmistä. Mutta Platonin ideassa se ei katoa.

     Tarkoittiko Kafka huvittuneesti, että todellisuus on hetken abstraktio päässämme ja taiteessa toisen hetken?

     Joskus ihminen kuvittelee tavoittavansa tuon hetken.

Olen lueskellut John Careyn haastavaa teosta What Good Are the Arts? sieltä sun täältä istuessani (peläten, toivoen) erilaisissa odotushuoneissa siellä sun täällä.

     Arvatenkin tällä metodilla käsitykseni Careyn kirjasta muodostuu fragmentaariseksi, epämääräiseksi ja summittaiseksi. Parhaassa tapauksessakin tavoitan Careyn ideat vain viittauksenomaisesti.

     Eräässä luvussa Carey kysyy onko korkeakulttuuri korkeammalla.

     Ei ole, hän vastaa.

     Ylemmyyteen, ylempänä olemiseen ei ole järjellisiä perusteita. On jopa kummallista ajatella, että ”high brow” kultuuri olisi jotenkin ylempänä kuin massakulttuuri, viihde. Mistä tuollainen ajatus edes kumpuaa? Siitäkö että high brow kulttuuria harrastava on yleensä sosiaalisesti, yhteiskunta-asemassaan viihdettä harrastavan ”tavallisen ihmisen” yläpuolella? Korkeammalla, ihan ”high”.

     Yhtä kummallista on, Carey sanoo, että korkeakulttuuria pidetään viihdettä syvällisempänä. Miten niin? Missä se ”syvyys” on? Mitä se on? Vai onko syvällisyydestä puhuminen huulien heiluttamista umpityynessä kulttuurisäässä?

     Sitä se Careyn mielestä on: pelkkää sanahelinää, merkityksetön merkitys.

     Korkeakulttuurista puhuvat sanovat (ja ajattelevat) ymmärtävänsä lukemansa ja kuulemansa syvemmin tai paremmin tai oikeammin kuin viihdettä lukevat ja kuuntelevat, mutta mistä he tietävät miten toinen ihminen kokee taiteen, jopa viihteen? Eivät mistään, tietenkään. Ihminen tietää vain oman kokemuksensa, ei naapurin kokemusta. On ylimielistä väittää omaa kokemustaan, omaa abstraktiotaan muiden kokemusta ”paremmaksi”, ”oikeammaksi”, ”syvemmäksi”.

     Eliitti kuulostaa ylimieliseltä. Se kuuluu toimenkuvaan.

Eräässä aikaisemmassa teoksessaan John Carey kuvasi englantilaisen Wyndham Lewisin ajatuksia. Lewis oli sotienvälisen älymystön huippu, älypäiden älypää, joka kuitenkin hurahti Hitlerin pauloihin.

     Sellaista sattuu,

     Lewis kirjoitti taitavia ja ”syvällisiä” kirjoja, jotka eivät menneet kaupaksi. Silti hän jatkoi aloittamallaan tiellään, välillä jopa nälkää näkien.

     Kurjuudestaan, siitä että lukijat eivät ymmärtäneet hänen kirjojaan, Lewis syytti demokratiaa. ”Kukaan taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”, Lewis sanoi. Hänen mielestään demokratia vihaa intellektuelleja ja uhraa heidät, koska älykäs mieli on luonteeltaan aristokraattista ja siksi massojen mielestä loukkaavaa.

     Hyvin usein Wyndham Lewisin tai T. S. Eliotin kaltaiset älypäät väittävät, että high brow taideteoksen pitää olla vaikea, jotta sen kokeminen edellyttäisi ponnistelua; ponnistelun jälkeen avautuu sitten jotakin mihin tavallinen (älyllisesti laiska) ihminen ei pysty.

     High brow taiteeseen sisältyy siis maratonjuoksun masokismin nautinto. Vain harvat pystyvät siihen, mutta silloin kun pystyvät, he ovat muita ylempänä, ainutlaatuisen kokemuksen yhdistämänä salaseura, jotka surkutellen katsoo kuinka tavallinen ihminen juuri ja juuri jaksaa laahustaa kotinurkkansa pubiin.

     Ponnisteltu taide on komeampaa!

     Ihanko totta?

     Darwinismiinko meidän kannattaa taidekäsitys perustaa?

Olen juuri lukenut Jyrki Ukkosen trillerin Ahneuden kartta.

     Ei tarvinnut ponnistella. Esikoisromaanin kirjoittanut Ukkonen viskaa itsensä kerralla Taavi Soininvaaran ja Ilkka Remeksen pelikentälle.

     Sitä paitsi Ukkosen romaanista puuttuu kokonaan tyypillinen suomalainen proosaruikutus, ja mikä parasta, suomalaisia henkilöitä ei tarinaan ole edes mahtunut, sillä nyt liikutaan Norjassa ja Venäjällä, ja kaukana pohjoisessa missä sukelletaan syvälle jään alle.

     Syvyyttäkin Ukkosen kirjassa näin ollen piisaa.

     Toivottavasti Ukkonen malttaa mielensä, jos jatkaa trillereiden kirjoittamista.

     Toivottavasti hän lukee Kafkan ohjeen kolmeen kertaan: taide on totuus joka irvistellen katoaa kun valot sammuvat.

Taide on konkreettinen esine ja abstraktio.

     Totuus on, mutta ihmisen päähän mahtuu vain häivähdys, abstraktio.

     Mitä enemmän luet kirjoja, sitä vahvemmaksi ja oikeammaksi kuvittelet abstraktiota totuudesta, mutta varo ylimielisyyttä. Maratonin pitää olla (ehkä) masokismia, mutta päteekö se taiteen kokemiseen?

     Sitä paitsi, ehkäpä totuus on olemassa, vaikka et ole tänään kiinnostunut siitä pätkääkään.

     Ja jos et ole, kävele reippaasti baariin tai kahvilaan ja anna valon virrata kasvoillesi. Ainakin minä annan.

     Jos kaikki sujuu niin kuin suunniteltua on, tämän pakinan ilmestyessä antaudun Välimeren valolle. Häivähdys turkoosia, tippa avaraa maisemaa, hetki kirkkaita värejä. 

     Hola!