Eilispäivän varjo

[paralleelit tangeeraa]

                                                Kuva: Jaakko Salovaara

Maailman rauha.
Moskova lahjoitti Oleg Kirjuhinin veistoksen
Helsingin kaupungille 1990. 

Ääniä!

     Yhteiskunta on kuin eksoottinen, mystinen ja kotoinen metsä, jonka äänistä satunnainen kulkija tunnistaa osan, mutta jonka viestejä kukaan ei täysin ymmärrä. Tuttua ja tuntematonta, turvallista ja pelottavaa, tuulessa kahisevaa.

     Aika ympäröi tarkkailijan; hetken päästä pitäisi selittää kuulemansa eikä kaikkea muista, kaikkea tajua.

     Rohkeimmat yrittävät etsiä totuutta tiheikköjen takaa. Pragmaatikko loikkaa ketterästi polulta toiselle. Opportunisti selittää kaiken parhain päin ajaessaan valtatiellä.

     Äänet ympäröivät.

     Niiden kaiuista syntyy historia.

”Aika on brutaali”, Olavi Paavolainen kirjoitti teoksensa Risti ja hakaristi johdannossa.

     Hän päiväsi esipuheen marraskuulle 1938.

     ”Aika on brutaali – meidän on opittava ajattelemaan brutaalisti. Me elämme Neon-valojen aikaa – emme sulkakynien.” Paavolainen kuuli ääniä, näki näkyjä, maailma kuohui ja poltti illuusiot karrelle.

     Missä on suuri linja? Paavolainen kyseli. Hän oli kauhistunut Saksassa ihastuakseen. Hän oli ihastunut Etelä-Amerikassa kauhistuakseen nykyaikaa.

     ”Mutta Suomessa ollaan rauhallisia”, Paavolainen kirjoitti marraskuussa 1938. ”Häiritsevät paholaiset työnnetään kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. Suomi luulee ratkaisseensa kaikki kysymykset sovelluttaessaan universumiin sievässä järjestyksessä olevaa sisäpoliittista näkemystään.”

     Antaa muiden sotia, kunhan meillä kaikki on mallillaan, kirjailija ivasi suomalaista käpertymistä aitan polulle. Halkaiskoot muut kallonsa kunhan meillä kaikki on vanhoillaan.

     Esseekokoelman nimi taisi jo olla johtopäätös sellaisenaan: Risti vs. Hakaristi, Kristillisyys vs. Pakanuus, Yksilöllisyys vs. Kollektivismi.

     Ääniä ajassa, ajasta, ajaksi.

     Paavolainen teki johtopäätöksensä ”fascismin” ja ”bolševismin” ääniä kuunnellessa:

     ”Tämä on aikamme 'suuri linja'!

     Vastakkain seisoo kaksi rintamaa. Toinen on diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen – toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillishumanistinen ja kansainvälinen.

     Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan valkoinen ja musta rintama.”

T.Vaaskivi oli kymmenkunta vuotta Paavolaista nuorempi.

     Hänen älyllinen yltiöpäisyytensä ja melkein kuumehoureinen lyyrisyytensä pyrki sulauttamaan yhdeksi näkemykseksi modernin maailman uusimmat virtaukset, Egon Friedellin sivistyshaaveen ja Oswald Spenglerin pessimistisimmät ennustukset, Freudin ja Jungin raadolliset unet, Einsteinin, Schrödingerin, Heisenbergin ja kumppanien uuden fysiikan, Josephine Bakerin jazztanssin hehkun ja ranskalaisten kubistien kuvapinnat ja kaiken muun sivilisaatiossa ääntä pitävän, modernin ja avant garde kirjallisuuden Woolfesta Joyceen, Andre Gidestä Sherwood Andersoniin.

     Vaaskiven esseerapsodia Huomispäivän varjo ilmestyi vuonna 1938.

     ”Ei ole lainkaan sanottu”, Vaaskivi kirjoitti kirjan päätösosassa, ”että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean Talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukaistettu ruskeapukuinen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapenevaa vapaavaltiota kohti.”

     Ääniä: Piave-marssi, Internationaali, Horst Wessel!

     Kollektiivisuus oli uudenlaista pakanuutta. Yksilö uhrattiin johtajalle, idässä ja lännessä, etelässä. Johtajuudesta tuli myytti. Sädekehä joka tappoi varomattomat.

     Vaaskiven ennustus 30-luvun äänien kakofoniaa kuunnellessa:

     ”Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan tutkijan silmä näkevä identisyyttä siinä, missä me erotamme vain vastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan siellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei tavallisesti lainkaan suuntaudu.”

Äänettömyys! Hiljaisuus! Kuolema!

     Noin kolme (3) miljoonaa ukranalaista kuoli nälkään vuosina 1932-33. Se oli harkittu kansanmurha, jonka pani toimeen Stalin ja Neuvostoliiton kommunistipuolue.

     Runsaassa kymmenessä vuodessa Stalin ja Hitler tapattivat yhteensä 14 miljonaa siviiliä. Sotatantereen ulkopuolella, verisillä kentillä. Stalinin osuus murhatyöstä oli kolmannes ja siitä suurin osa kohdistui Ukrainaan, sen läntisiin osiin, kertoo Timothy Snyder järkyttävässä teoksessaan Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin.

     Nälänhädän välineenä Ukrainassa oli, Snyder sanoo, kollektivisoitu ja kehnosti toimiva maatalous, mutta massamurha oli luonteeltaan poliittinen. Moskova keräsi ukrainalaisilta syksyn ja talven 1932-33 aikana kaiken viljan, niin että seuraavalle kesälle ei jäänyt mitään istutettavaa. Jos tilat eivät pystyneet toimittamaan viljaa, niiden piti rangaistukseksi luovuttaa kanat ja kotieläimet äiti-Venäjälle.

     Kun ihmiset kuolivat Ukrainassa nälkään, Stalin sulki rajan Venäjälle estääkseen ”kerjäläisten” maahanmuuton. Ukrainan kaupungit suljettiin niin, että nälkää näkevät maalaiset kuolivat kotikonnuilleen.

     Stalin perusteli rajojen sulkemista väittämällä, että kerjäläiset eivät halunneet leipää vaan yrittivät vastavallankumousta. Stalin selitti ukrainalaisten kurittamisen nationalismin kukistamisella, mutta sanomatta jäi että kurituksen ja tappamisen kohteeksi joutui yhtä lailla venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia ja monia muita.

Julkisia ääniä! Lehtimiesten puheita! Totuutta!

     Vai mitä Ukrainasta kerrottiin? Miten länsimaiset journalistit ja poliitikot suhtautuivat Ukrainan nälänhätään ja kansanmurhaan?

     Snyder muistuttaa, että vain walesilainen lehtimies Gareth Jones kertoi suorassa hetkessä omalla nimellään nälänhädästä ja miljoonien kuolemasta. Jones kirjoitti mm. Manchester Guardianiin ja New York Evening Postiin. Jones sai lopulta ikuisen porttikiellon Neuvostoliittoon ja hänen murhattiin jossain Mongolian ja Kiinan rajamailla muutama vuosi myöhemmin. Kenties Neuvostoliiton turvallisuusministeriön toimeksiannosta.

     Muuten lehtimiehet noudattelivat Moskovan virallista linjaa. The New York Timesin vaikutusvaltainen Moskovan kirjeenvaihtaja Walter Duranty kiisti Gareth Jonesin kirjoitukset nälänhädästä pelkkinä kauhukertomuksina. Durantyn mukaan Ukrainassa kärsittiin toki aliravitsemuksesta, mutta ei kuoltu nälkään. Duranty ymmärsi nuoren neuvostovaltion ongelmia niin hyvin, että ”vitsaili” tarpeella rikkoa munia kun munakasta tehdään. Duranty sai kirjoituksistaan Pulitzerin palkinnon.

     Monet lännestä Neuvostoliittoon saapuneet kommunistit kieltäytyivät näkemästä mitä näkivät. Snyderin mukaan mm. kirjailija Arthur Koestler uskoi, että nälkään kuolevat olivat neuvostokansan vihollisia, jotka mieluummin kerjäsivät kuin suostuivat tekemään työtä.

     Ranskalainen poliitikko ja kolminkertainen pääministeri Édouard Herriot saapui Kiovaan elokuussa 1933 viralliselle vierailulle. Snyder kuvaa Herriotia lihavaksi mieheksi, joka mainosti herkuttelujen paisuttamaa olemustaan.

     Kiova laitettiin juhlakuntoon. Kaupunki siivottiin. Kauppojen ikkunoihin tuotiin ruokamääriä, joita paikalliset eivät olleet nähneet aikoihin. Ruoka oli näytillä, ei myytävänä. Poliisit puettiin uusiin kuosiin. Katujen varsille kokoontuneet kansalaiset oli harjoitettu vastanottamaan ranskalainen vieras. Pääkadulle kerättiin autoja ympäri maata kuvastamaan vaurautta ja elämänvilkkautta. Niitä ajoivat paikalliset kommunistikaaderit.

     Herriot ihastui näkemäänsä.

     Hänet vietiin Moskovaan syömään kaviaaria.

     Ranskaan palattuaan Herriot muisteli ukranalaisia kolhooseja, jotka olivat kuin hyvin hoidettuja kukkivia puutarhoja. Moskovassa Pravda kiitteli Herriotin ”rehellisyyttä”.

     Nälkään kuolleet ukrainalaiset vaikenivat.

Puhe on ääntä.

     Sen kuulee helposti, mutta ymmärtäminen on vaikeampaa. Puhe yhdistää kaksi osapuolta, toinen sanoo jotakin, toinen luulee ymmärtävänsä.

     Antony Beevorin mukaan toinen maailmansota oli monien konfliktien yhdistelmä. Menneisyys ja nykyhetki olivat solmussa. Valtiot sotivat toisiaan vastaan, mutta joka puolella oli myös vasemmiston ja oikeiston välisiä selkkauksia.

     Beevor sanoo teoksessa Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi 1920-luvun lopulla joudutti liberaalisten yhteiskuntien kriisiä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseihin perustuva demokraattinen maltillisuus.” Väkivaltaisuudesta tuli ”sankarillista” niin oikealla kuin vasemmalla.

     Saksassa porvaristo kuvitteli hallitsevansa Hitleriä sätkynukkenaan. Saksalaisesta vasemmistosta, joka oli jakautunut katkerasti kahteen vihamieliseen leiriin, ei ollut Hitlerille vastusta.

     Englannissa ja Ranskassa pelättiin uutta sotaa. Kun Hitler osallistui Espanjan sisällissotaan, hän käytti hyväksi demokratioiden sotakammoa: ”Britit pelkäsivät, että Espanjan kriisi voisi aiheuttaa uuden eurooppalaisen konfliktin, kun taas Ranskan tuoretta kansanrintamahallitusta pelotti toimia yksin.”

     Saadessaan tilaa Hitler hamusi sitä lisää.

     Beevor sanoo, että Neville Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa elpyneen ja uudelleen varustautuneen Saksan kanssa. Monet pitivät natseja suojamuurina bolševismia vastaan. Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari, joka uskoi että muilla oli yhtä suoraselkäinen moraali kuin hänellä itsellään. ”Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

     Chamberlain uskoi Hitleriä.

     Brittejä ja ranskalaisia pelotti ajatus uudesta sodasta.

     ”Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

     Seuraavaksi Hitler totesi haluavansa hyökätä Tšekkoslovakiaan.

     Seuraavaksi... ja sitten tykkien äänet!
     Äänet!

     ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler oli kirjoittanut teoksessaan Taisteluni.

Lähteet:

Antony Beevor: Toinen maailmansota. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi – Uutta maailmankuvaa kohti. Gummerus, 1938.

Timothy Snyder: Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin. The Bodley Head, 2010.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia. Gummerus, 1938.

Missä ajan henki luuraa?

[kirjallisuuden vartijoiden portit lonksuvat]

Jatkan viime viikolla aloitettua.

     Semminkin kun pakinani täydentyi Hdcaniksen ja Matti Salon viisailla kommenteilla.

     Missä on se ”ajan henki”, joka valitsee ja hylkää kirjoja? Mikä se on? Vai onko se joku? Jos joku niin kuka?

     Alex Matsonin mielestä ajan henki on ”ihmiskunnan kollektiivinen äly”, joka toimii hitaana mutta hairahtumattomana tuomarina. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson kirjoitti vuonna 1947.

     Jos uskoo ettei Matsonin idea ole kehäpäätelmä, niin pitäisi varmaankin löytää oikeita eläviä ihmisiä, joiden ”kollektiivinen äly” edustaa ajan henkeä, kirjallisuuden tuomaria.

     Vai voiko kollektiivisen älyn jakaa niin pieniin osiin, että se koskettaa kaikkia, jotka lukevat kirjoja mutta myös niitä, jotka eivät koskaan lue mitään?

Kirjailija kirjoittaa romaanin, kustantaja kustantaa sen, kriitikko arvioi teoksen, kirjakauppias myy kirjan jonka lukija sitten lukee. Siinäkö kulttuurin portinvartijoiden pieni taikapiiri? Näin taitaa olla, mutta luetteloon pitää lisätä erilaiset kirjallisuuspalkinnot ja uutena ilmiönä sosiaalinen media. Entä koululaitos? Yliopistot?

     Mutta kun puhutaan ajan hengestä, sopii ajan kuluminen ottaa lukuun.

     Jos vaikkapa Pekka Tarkka ylisti jotakin romaania vuonna 1966 tai T. Vaaskivi toista romaani vuonna 1933, niin onko heidän ylistyksellään (tai moitteillaan) mitään tekemistä sen kanssa julkaistaanko noista romaaneista uusia painoksia vuonna 2014 tai että lukeeko joku heidän ylistämiään romaaneja juuri nyt?

     Lonkalta heitän, että ei ole, ei todellakaan.

     Vastaväite voisi kuulua niin, että innokas, utelias ja kulttuurimielinen kustantaja lukee vanhoja sanomalehtiä ja esseekokoelmia etsiäkseen ajan henkeen sopivia vanhoja romaaneja.

     Tai sitten joku kulttuurikriitikko – jos sellaisia vielä on – tekee saman tempun ja innostuu Vaaskiven johdattamana vuonna 1933 julkaistusta kirjasta, kirjoittaa siitä näyttävän jutun ja kas, avaramielinen kustantaja innostuu ja kohta kirja saa uuden painoksen. Sitten siitä kirjoitetaan uusia juttuja ja niitä luetaan ja kirjaa luetaan ja ajan henki toimii niin kuin sen piti toimia kulttuurin hairahtumattona tuomarina.

     Aika romanttista, eikö vaan?

Voisiko kirjallisuuden taikapiiri toimia ajan hengen apulaisena ilman kustantajan panosta?

     Ilman lukijaa kirja ei tule koskaan valmiiksi. Näin totesi E.L. Doctorow muutama päivä sitten. Lukija siis tarvitaan.

     Myös kustantaja ja kirjakauppias tarvitaan, ainakin toistaiseksi, sillä kirjoista pitää ottaa uusia painoksia, jos niitä halutaan jaella luettavaksi. Vielä ei ole maailman kirjojen digitaalista tietopankkia, mistä kuka tahansa voisi poimia minkä tahansa milloinkaan julkaistun romaanin. Jos sellainen tietopankki joskus tulee, katoaako ajan henki digitaalisumuun? Jos kaikki on valittavissa minä hetkenä tahansa, mitä tulee valituksi? Ja miksi? Kuka tai mikä valintaa silloin ”ohjaa”?

     Perinteisessä kirjastossa voi tietyssä mielessä olla ”kaikki” kirjat, mutta miten käy niille romaaneille, joita kukaan ei lainaa? Ovatko ne olemassa? Pisti juuri silmään Kymen Sanomien nettisivulta otsikko: Kotkan kirjastossa on kirjoja joita kukaan ei ole koskaan lainannut!

     Entä sitten kriitikon osa? Missä ja miten kriitikko pääsee valitsemaan kirjoja ajan hengen ylitse?

     Ei oikeastaan missään eikä mitenkään.

     Vilkaistaanpa esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kirjallisuus ja kirjat ovat väistyneet kulttuuriuutisten tieltä. Uusia romaaneja arvioidaan hyvin valikoivasti. Vanhojen aikojen trendeistä ja teemoista kirjoitetaan vähän tai ei laisinkaan. Elvyttäjää ei näy mailla halmeilla.

     Kirjallisuuden historia ei todellakaan elä perinteisen kirjallisuuskriitikon varassa. Hän ei kannattele kirjallisuutta aikojen kuilun yli.
    Millainen rooli kirjallisuuden erikoislehdillä - kuten Parnasso tai Ruumiin kulttuuri - on, sitä en lähde arvailemaan. Niillä on toki mahdollisuuksia (ja tilaisuus ja tilaus) elvyttää unohtunutta kirjallisuutta, mutta missä määrin ne sitä tekevät, jääköön mietittäväksi.

Mutta onhan meillä uutena toimijana vireä ja vilkas sosiaalinen media, kirjoista kirjoittavat bloggaajat, jotka eivät kaihda käsitellä vanhojen kirjoja. (Hyvä niin!)

     Kirjablogeissa esitellään valtava määrä aikaisemmin julkaistuja romaaneja. Aika näyttää vaikuttavatko bloggaajat pitkän päälle siihen mitkä kirjat elävät, mitkä kuihtuvat pois. Aika näyttää syntyykö bloggaajien esittelemistä kirjoista uudenlainen ajan henki, joka pakottaa kustantajat kuuntelemaan ja aistimaan ajan hengen kuiskauksia ja vetoomuksia.

     Kirjabloggajien tehtävä – jos he sellaisen ovat tiedostaen itselleen valinneet – on muodikkaasti sanoen ”haasteellinen”. Jos valinta on, niin kuin luulen sen olevan, pelkästään tiedostamatonta, niin kuinka paljon sattuma vaikuttaa esiteltyjen kirjojen valikoimaan?

     Ei kannata kuitenkaan lannistua. Ei vaikka lukevien bloggaajien piirin ulkopuolelle jää valtava osa suomalaisista, jotka eivät lue mitään tai eivät ainakaan kaunokirjallisuutta.

     Yhtä kaikki, jokaiselle esitellylle kirjalle saattaa löytyä uusi lukija. Jokainen kirjoitus ja lukija kenties vaikuttaa kollektiiviseen älyyn, ajan hengen tuomarintoimintaan.

Hyvin usein ”unohdetut” kirjailijat heräävät uuteen aikaan elokuvien ja tv:n ansiosta.

     Mutta elokuvienkin takana on eläviä ihmisiä. (Todennäköisesti!) Joku heistä saa jostakin syystä päähänsä sovittaa aikoja sitten ”unohdetun” romaanin elokuvaksi. Miksi? Mistä hän saa kimmokkeen aikeelleen?

     Joskus, kaiketi aika usein, kirjailijan renessanssi perustuu hänestä kirjoitettuun elämäkertaan, varsinkin jos vielä joku elokuvatekijä innostuu kuvittamaan kirjailijan elämän filmille tai tv-sarjaksi.

     Löytyykö tällä tavalla ihan uusia, kokonaan unohdettuja kirjailijoita ja romaaneja? Vai pelkästään sellaisia joita ajan henki on jo muutenkin hellinyt sylissään?

     Kuinka usein syntyy elämäkerta kirjailijasta, jonka ”aika” on unohtanut kauan sitten?

     Hyvin harvoin. Rohkenen väittää. 
     (Kunpa olisin väärässä!)

Sekin täytyy huomata, että ajan henki, kollektiivinen äly hengittää lukemattomissa kirjahyllyissä, julkisissa ja yksityisissä. Hengitys saattaa olla heiveröistä ja privaattia, kuin haavanlehtien havinaa, mutta kaipa sillä sittenkin on tekemistä ajan hengen kanssa.

     Jos ajattelen vaikkapa omaa kirjahyllyäni, siellä on romaaneja melkein sadalta vuodelta, taaksepäin. Tulevaisuudessa kirjoitettuja ei löydy. Ja vaikka hyllyni ei ole julkinen, ja vain joskus joku sieltä poimii romaanin luettavaksi, niin siellä olevat luetut kirjat vaikuttavat minuun ainakin vähän ja minä vaikutan ympäristööni vähän, ihan vähän, heiveröisen henkäyksen verran.

     Tällaisia yksityisiä kirjahyllyjä ja niissä olevia vanhan kirjallisuuden valikoimia on tietysti valtavasti, joten voisi kuvitella, että ajan henki riippuu myös niistä, ja kun joku fiksu kustantaja tai elokuvantekijä tuo unohdetun kirjailijan ja ajan sumuun kadonneen romaanin uudestaan esille, ehkä se perimmiltään ja usein perustuu johonkin yksítyiseen (tai julkiseen) kirjahyllyyn, kustantajan ja elokuvantekijän omaan tai hänen tuttavansa ja ystävänsä hyllyyn tai julkisesti avoinna olevaan kirjastoon tai divariin.

     Koska ajan henki ja kollektiivinen äly syntyy niin monesta ihmisestä, niin monesta kirjahyllystä ja niin monesta yksityisestä ja julkisesta muistikuvasta rakennettuna, niin uskaltaisiko esittää, että elävä kirjallisuus on sittenkin aina jo valmiiksi valittua Platonin idean hengessä? Että kestävät romaanit ovat valmiina (vaikkakin piilossa) julkaistavaksi ja luettavaksi, siitä riippumatta mitä joku niistä sanoo nyt tai on sanonut aikaisemmin?

     Uskaltaako siis kuvitella, että romaani etsii lukijaansa?

     Ja että lopulta se löytää lukijan, jos niin on tarkoitettu.

                                                             KS 2014.

Ajan henki hylkää, kirjahylly muistaa!

Tässäkin hyllyn osassa vanhin kirja, Victor Bridgesin Vihreä saari
on vuodelta 1943 (engl. alkuteos v. 1922).

Vieläko Bridges joskus kokee renessanssin?

Vieläkö ajan henki on päihitettävissä?