Kosminen elefantti

 [kuka missä milloin]

Kyösti Salovaara, 2023.

Salvador Dalí: Elefante Cosmico, Marbella.

Eikö ole kummallista nähdä, että jokin tapahtuu täsmälleen siksi, että sen ei pitänyt tapahtua... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista... Pidämme tarinoista, haluamme yhteenvetoja ja pyrimme yksinkertaistamaan, siis vähentämään asian ulottuvuuksia... Harha liittyy alttiuteemme ylitulkintaan ja lukkarinrakkauteemme lyhyisiin kertomuksiin raakojen totuuksien asemesta. 

-  Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen, 2007.

Entä kosmisen elefantin vaikutus?

- Deadline Torstaina, tänään.

Useimmiten kutakin aikaa on paras tarkastella omana itsenään, ei jälkiviisauden valossa eikä varjossa. "Jokainen aikakausi on suorassa yhteydessä Jumalaan (unmittelbar zu Gott)”, niin kuin asian muotoili yksi historian isä, Leopold von Ranke.

- Kimmo Rentola Helsingin Sanomissa 23.3.2023.

Aika, paikka ja ihminen: siinäkö näkulmamme rajat ja reunat?

    ”Emme voi päätellä tulevia tapahtumia nykyisistä”, sanoi Ludwig Wittgenstein jotakuinkin sata vuotta sitten. ”Taikausko on uskoa kausaaliyhteyteen. Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”

    Wittgenstein tahtoo sanoa, että ihmisellä on vapauksia, koska elämä ei ole determinististä, ennalla päätettyä.

    Joskus tuntuu, ja jotkut niin ajattelevat, että kaikki menee suuren käsikirjoituksen mukaisesti. Tosin käsikirjoittajasta ollaan eri mieltä; toisille se on hengellinen kaikkivaltias, joillekuille kapitalismin hirmukone, joka automaatin sinnikkyydellä johtaa maailman menoa.

     Mutta jos käsikirjoitus olisi olemassa, miksi Nassim Talebin ”musta joutsen” tuntuu niin todelta?

Aika, paikka ja ihminen: suuri väärinkäsitys!

    Ihminen yllättää teoreetikon, teoreetikko yllättää ihmisen. Mustia joutsenia esiintyy, ainakin kerran 20 vuodessa yleisellä tasolla, ihmispolon elämässä kenties useammin. Johtuuko se siitä, että me kuitenkin luemme elämää kuin ennalta kirjoitettua romaania tai melodraamaa valkokankaalla? Vai tulisiko tapahtumia tarkastella kuin absurdia kertomusta lukien?

     Emme osaa ajatella abstraktisti, Taleb sanoo. Rakastamme yksityiskohtia, pieniä faktoja suuren sumuisen maiseman keskellä. Yksityiskohdan havaitseminen on helpompaa kuin maiseman muotojen, rakenteiden, syyn ja seurauksen tajuaminen.

    Mutta jos musta joutsen - yllätys jota ei vielä ole - piiloutuu jatkuvasti ajan poimuihin, niin onko ”kosminen elefantti” kaikkialla ympärillämme, meissä itsessämme niin tukevasti ettemme näe sitäkään; onko ”kosminen elefantti” mustan joutsenen käänteinen vastinpari, jota on yhtä vaikea nähdä kuin piilossa olevaa mustaa joutsenta, koska ”kosminen elefantti” on silmien edessä jatkuvasti?

    Miltä se sitten näyttää?

Kyösti Salovaara, 2023.

Jos katsot mäntyä, et huomaa kuinka järven vesi
on monta metriä normaalia alempana.
Kuvan sanoma: kuivuus on kosminen elefantti!

Espanjan Aurinkorannikolla Marbellan kaupungissa Avenida del Mar kadun varrella on koko joukko espanjalaisen surrealistin Salvador Dalín (1904-1989) suurikokoisia veistoksia. Elefante Cosmico on muiden veistoksien tavoin pronssinen yllätys: voiko elefantti näyttää noin laihalta luikurilta?

     Meillä, ainakin minulla, on toisenlainen mielikuva leppoisasta norsusta kuin Salvador Dalílla. Mutta Elefante Cosmico panee ajatuksen juoksemaan sinne mihin surrealisti haluaakin (?) sen juoksevan. Onko kosminen ikiaikaista rakennetta, joka sätkynuken tavoin liikahtelee joka puolella? Onko kosminen säteily ”kosmisen elefantin” nivelten naksahduksia?

    Ja oleellinen kysymys: näkisimmekö ”kosmisen elefantin” luihun rakenteen joka puolella jos oikein yrittäisimme nähdä yksityiskohtien ohi avarampaan maisemaan? Onko kosminen todellisuus hetki vai ikuisuus? Käsikirjoitus vai sattumien sattuma sattumalta?

Nykyhetkeä on helpompi tarkastella myöhemmin kuin nyt.

    Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihinen haastatteli nobelkirjailija Annie Ernauxia (21.5.2023) ja lainasi tämän Vuodet-romaania: ”Kadonnutta aikaa etsittiin nyt verkosta. - - Muisti oli ehtymätön, mutta ajan syvyys – kellastuneen paperin tuoksusta, sivujen koirankorvista ja vieraan käden alleviivaamasta kappaleesta syntyvä syvyys – oli kadonnut. Elimme loputonta nykyhetkeä.”

    Kun tartumme nykyhetkeen kynsin ja hampain ja uskottelemme ettei muuta ole, kosmisen elefantin rakenne häipyy. Jäljelle jää kenties sen nivelten naksumisen kaiku, jota emme tunnista, pelkästään ihmettelemme, peloissamme, uteliaana, välinpitämättömänä.

    Nykyhetkessä kaikki muu on selkeämpää kuin nykyhetki! Ja silti suljemme historian ikkunat ja ovet. Emme halua nähdä sitä, mikä olisi helpointa nähdä. Luemme sumeaa käsikirjoitusta ja takerrumme luuloihin ja tunteisiin. Eihän meillä ole enää lukutaitoa vaan katselun pakottava tarve.

Meille sanotaan: uskokaa asiantuntijoita, tiedemiehiä, journalisteja.

    Informaatio on toki ristiriitaista, mutta… uskokaa kuitenkin. Valitkaa sopiva tiedemies arvojenne mukaisesti, valitkaa se jonka arvot ovat ”parhaimmat” ja ”ihmiskuntaa kehittävät” jne.

    Unto Hämäläinen arvosteli Hesarissa (20.5.2023) Antero Holmilan kirjan suomalaisten kokemasta kylmästä sodasta (Suomalaisten kylmä sota. Atena, 2023). Hämäläisen kritiikin otsikossa sanottiin tärkein: ”Suomalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa, vaikka toisesta maailmansodasta oli kulunut vuosikymmeniä - Prahan miehitys vuonna 1968 avasi suomalaisten silmiä, mutta sulki suita.”

     ”Kosmisella elefantilla” oli pitkät raajat, nivelten naksumisen kuuli kauas.

    ”1970-luvusta tuli kaksijakoinen”, Hämäläinen veti yhteen Holmilan kirjan ajatuksia. ”Suomen politiikka suomettui, ja ’virallisen ulkopolitiikan’ käsite ohjasi yhteiskuntaa ja myös julkista sanaa. Hyvät idänsuhteet kävivät kaiken edellä.”

    Mutta samaan aikaan talous lännettyi, Hämäläinen muistuttaa. ”Maa vaurastui, ja elintasoero Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin kasvoi. Mitä enemmän suomalaiset kävivät idässä, sitä ynseämmin suhtauduttiin sikäläiseen systeemiin.”

    Sitten Hämäläinen poimii Holmilan kirjasta ehkä tärkeimmän huomion: ”’Tavalliset ihmiset tekivät usein omien havaintojensa pohjalta päätelmiä, jotka olivat syväluotaavampia kuin koulutettujen sovjetologien päätelmät’, Holmila kirjoittaa.”

    Hämäläisen artikkelista syntyy (tahaton) mielikuva, että kylmän sodan ylivirittynyt pelko asui vain Suomessa, mutta eikö koko läntinen maailma kokenut samaa kosmista Neuvostoliiton pelkoa esimerkiksi ydinsodan alkamista odotellessa? Ja jos Suomessa tavalliset ihmiset havaitsivat ”kosmisen elefantin” olemuksen, niin eikö lännessä valtavan lukuisa kylmää sotaa käsittelevä jännityskirjallisuus tehnyt samanlaisia havaintoja? Sovjetologeista piittaamatta?

    Ajan ironia: läntiset kylmän sodan vakoilukirjat olivat hieman huonossa huudossa YYA-Suomessa. Neulanpistoja, näet. Kun olen joskus selaillut vanhoja juttujani, olen yllätyksekseni huomannut, että vielä 1980-luvun alkupuolella aika usein amerikkalaista trilleriä arvostellessani muistutin, etteivät amerikkalaisetkaan olleet viattomia ja että kirja henkii neuvostovastaisuutta. Nyt luettuna nuo kommentit tuntuvat oudoilta, mutta olivat aikaansa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Oleminen on yhteiskunnallista,
niin myös mennyt on nykyistä.

Aika, paikka ja ihminen: ainoa mahdollinen näkökulma!

    Me emme osaa katsoa maiseman kokonaisuutta, rakenteita, syytä ja seurausta. Yksityiskohtia on liian paljon. Kaikki on faktaa, mikään ei selity niitä luettelemalla.

    Kenties suuri käsikirjoitus on, jossakin.

    Luultavasti kukaan ei löydä sitä.

    Historia on kaikessa mikä näkyy, melkein.

    Mutta sitä on vaikea silti huomata, koska rakastamme yksityiskohtia ja välttelemme abstraktia. Olemme jälkiviisaita, koska emme jaksa paneutua historiaan historian ehdoilla, aikakausien ajan henkeä kunnioittaen.

    Salvador Dalín Elefante Cosmico ei muistuta mitään tunnettua norsua. Vai muistuttaako? Se on yhtä abstrakti ja absurdi kuin ”musta joutsen”, joka piiloutuu ajan poimuihin. ”Kosminen elefantti” on historiaa siinä missä ”musta joutsen” on tulevaisuutta. Surrealistista sekasotkua.

     Kumpikaan ei sano suoraan mitään. Kunhan naureskelevat. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Näetkö lipun vai kukat?
Oletko bio vai sosio?

          

Missä ajan henki luuraa?

[kirjallisuuden vartijoiden portit lonksuvat]

Jatkan viime viikolla aloitettua.

     Semminkin kun pakinani täydentyi Hdcaniksen ja Matti Salon viisailla kommenteilla.

     Missä on se ”ajan henki”, joka valitsee ja hylkää kirjoja? Mikä se on? Vai onko se joku? Jos joku niin kuka?

     Alex Matsonin mielestä ajan henki on ”ihmiskunnan kollektiivinen äly”, joka toimii hitaana mutta hairahtumattomana tuomarina. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson kirjoitti vuonna 1947.

     Jos uskoo ettei Matsonin idea ole kehäpäätelmä, niin pitäisi varmaankin löytää oikeita eläviä ihmisiä, joiden ”kollektiivinen äly” edustaa ajan henkeä, kirjallisuuden tuomaria.

     Vai voiko kollektiivisen älyn jakaa niin pieniin osiin, että se koskettaa kaikkia, jotka lukevat kirjoja mutta myös niitä, jotka eivät koskaan lue mitään?

Kirjailija kirjoittaa romaanin, kustantaja kustantaa sen, kriitikko arvioi teoksen, kirjakauppias myy kirjan jonka lukija sitten lukee. Siinäkö kulttuurin portinvartijoiden pieni taikapiiri? Näin taitaa olla, mutta luetteloon pitää lisätä erilaiset kirjallisuuspalkinnot ja uutena ilmiönä sosiaalinen media. Entä koululaitos? Yliopistot?

     Mutta kun puhutaan ajan hengestä, sopii ajan kuluminen ottaa lukuun.

     Jos vaikkapa Pekka Tarkka ylisti jotakin romaania vuonna 1966 tai T. Vaaskivi toista romaani vuonna 1933, niin onko heidän ylistyksellään (tai moitteillaan) mitään tekemistä sen kanssa julkaistaanko noista romaaneista uusia painoksia vuonna 2014 tai että lukeeko joku heidän ylistämiään romaaneja juuri nyt?

     Lonkalta heitän, että ei ole, ei todellakaan.

     Vastaväite voisi kuulua niin, että innokas, utelias ja kulttuurimielinen kustantaja lukee vanhoja sanomalehtiä ja esseekokoelmia etsiäkseen ajan henkeen sopivia vanhoja romaaneja.

     Tai sitten joku kulttuurikriitikko – jos sellaisia vielä on – tekee saman tempun ja innostuu Vaaskiven johdattamana vuonna 1933 julkaistusta kirjasta, kirjoittaa siitä näyttävän jutun ja kas, avaramielinen kustantaja innostuu ja kohta kirja saa uuden painoksen. Sitten siitä kirjoitetaan uusia juttuja ja niitä luetaan ja kirjaa luetaan ja ajan henki toimii niin kuin sen piti toimia kulttuurin hairahtumattona tuomarina.

     Aika romanttista, eikö vaan?

Voisiko kirjallisuuden taikapiiri toimia ajan hengen apulaisena ilman kustantajan panosta?

     Ilman lukijaa kirja ei tule koskaan valmiiksi. Näin totesi E.L. Doctorow muutama päivä sitten. Lukija siis tarvitaan.

     Myös kustantaja ja kirjakauppias tarvitaan, ainakin toistaiseksi, sillä kirjoista pitää ottaa uusia painoksia, jos niitä halutaan jaella luettavaksi. Vielä ei ole maailman kirjojen digitaalista tietopankkia, mistä kuka tahansa voisi poimia minkä tahansa milloinkaan julkaistun romaanin. Jos sellainen tietopankki joskus tulee, katoaako ajan henki digitaalisumuun? Jos kaikki on valittavissa minä hetkenä tahansa, mitä tulee valituksi? Ja miksi? Kuka tai mikä valintaa silloin ”ohjaa”?

     Perinteisessä kirjastossa voi tietyssä mielessä olla ”kaikki” kirjat, mutta miten käy niille romaaneille, joita kukaan ei lainaa? Ovatko ne olemassa? Pisti juuri silmään Kymen Sanomien nettisivulta otsikko: Kotkan kirjastossa on kirjoja joita kukaan ei ole koskaan lainannut!

     Entä sitten kriitikon osa? Missä ja miten kriitikko pääsee valitsemaan kirjoja ajan hengen ylitse?

     Ei oikeastaan missään eikä mitenkään.

     Vilkaistaanpa esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kirjallisuus ja kirjat ovat väistyneet kulttuuriuutisten tieltä. Uusia romaaneja arvioidaan hyvin valikoivasti. Vanhojen aikojen trendeistä ja teemoista kirjoitetaan vähän tai ei laisinkaan. Elvyttäjää ei näy mailla halmeilla.

     Kirjallisuuden historia ei todellakaan elä perinteisen kirjallisuuskriitikon varassa. Hän ei kannattele kirjallisuutta aikojen kuilun yli.
    Millainen rooli kirjallisuuden erikoislehdillä - kuten Parnasso tai Ruumiin kulttuuri - on, sitä en lähde arvailemaan. Niillä on toki mahdollisuuksia (ja tilaisuus ja tilaus) elvyttää unohtunutta kirjallisuutta, mutta missä määrin ne sitä tekevät, jääköön mietittäväksi.

Mutta onhan meillä uutena toimijana vireä ja vilkas sosiaalinen media, kirjoista kirjoittavat bloggaajat, jotka eivät kaihda käsitellä vanhojen kirjoja. (Hyvä niin!)

     Kirjablogeissa esitellään valtava määrä aikaisemmin julkaistuja romaaneja. Aika näyttää vaikuttavatko bloggaajat pitkän päälle siihen mitkä kirjat elävät, mitkä kuihtuvat pois. Aika näyttää syntyykö bloggaajien esittelemistä kirjoista uudenlainen ajan henki, joka pakottaa kustantajat kuuntelemaan ja aistimaan ajan hengen kuiskauksia ja vetoomuksia.

     Kirjabloggajien tehtävä – jos he sellaisen ovat tiedostaen itselleen valinneet – on muodikkaasti sanoen ”haasteellinen”. Jos valinta on, niin kuin luulen sen olevan, pelkästään tiedostamatonta, niin kuinka paljon sattuma vaikuttaa esiteltyjen kirjojen valikoimaan?

     Ei kannata kuitenkaan lannistua. Ei vaikka lukevien bloggaajien piirin ulkopuolelle jää valtava osa suomalaisista, jotka eivät lue mitään tai eivät ainakaan kaunokirjallisuutta.

     Yhtä kaikki, jokaiselle esitellylle kirjalle saattaa löytyä uusi lukija. Jokainen kirjoitus ja lukija kenties vaikuttaa kollektiiviseen älyyn, ajan hengen tuomarintoimintaan.

Hyvin usein ”unohdetut” kirjailijat heräävät uuteen aikaan elokuvien ja tv:n ansiosta.

     Mutta elokuvienkin takana on eläviä ihmisiä. (Todennäköisesti!) Joku heistä saa jostakin syystä päähänsä sovittaa aikoja sitten ”unohdetun” romaanin elokuvaksi. Miksi? Mistä hän saa kimmokkeen aikeelleen?

     Joskus, kaiketi aika usein, kirjailijan renessanssi perustuu hänestä kirjoitettuun elämäkertaan, varsinkin jos vielä joku elokuvatekijä innostuu kuvittamaan kirjailijan elämän filmille tai tv-sarjaksi.

     Löytyykö tällä tavalla ihan uusia, kokonaan unohdettuja kirjailijoita ja romaaneja? Vai pelkästään sellaisia joita ajan henki on jo muutenkin hellinyt sylissään?

     Kuinka usein syntyy elämäkerta kirjailijasta, jonka ”aika” on unohtanut kauan sitten?

     Hyvin harvoin. Rohkenen väittää. 
     (Kunpa olisin väärässä!)

Sekin täytyy huomata, että ajan henki, kollektiivinen äly hengittää lukemattomissa kirjahyllyissä, julkisissa ja yksityisissä. Hengitys saattaa olla heiveröistä ja privaattia, kuin haavanlehtien havinaa, mutta kaipa sillä sittenkin on tekemistä ajan hengen kanssa.

     Jos ajattelen vaikkapa omaa kirjahyllyäni, siellä on romaaneja melkein sadalta vuodelta, taaksepäin. Tulevaisuudessa kirjoitettuja ei löydy. Ja vaikka hyllyni ei ole julkinen, ja vain joskus joku sieltä poimii romaanin luettavaksi, niin siellä olevat luetut kirjat vaikuttavat minuun ainakin vähän ja minä vaikutan ympäristööni vähän, ihan vähän, heiveröisen henkäyksen verran.

     Tällaisia yksityisiä kirjahyllyjä ja niissä olevia vanhan kirjallisuuden valikoimia on tietysti valtavasti, joten voisi kuvitella, että ajan henki riippuu myös niistä, ja kun joku fiksu kustantaja tai elokuvantekijä tuo unohdetun kirjailijan ja ajan sumuun kadonneen romaanin uudestaan esille, ehkä se perimmiltään ja usein perustuu johonkin yksítyiseen (tai julkiseen) kirjahyllyyn, kustantajan ja elokuvantekijän omaan tai hänen tuttavansa ja ystävänsä hyllyyn tai julkisesti avoinna olevaan kirjastoon tai divariin.

     Koska ajan henki ja kollektiivinen äly syntyy niin monesta ihmisestä, niin monesta kirjahyllystä ja niin monesta yksityisestä ja julkisesta muistikuvasta rakennettuna, niin uskaltaisiko esittää, että elävä kirjallisuus on sittenkin aina jo valmiiksi valittua Platonin idean hengessä? Että kestävät romaanit ovat valmiina (vaikkakin piilossa) julkaistavaksi ja luettavaksi, siitä riippumatta mitä joku niistä sanoo nyt tai on sanonut aikaisemmin?

     Uskaltaako siis kuvitella, että romaani etsii lukijaansa?

     Ja että lopulta se löytää lukijan, jos niin on tarkoitettu.

                                                             KS 2014.

Ajan henki hylkää, kirjahylly muistaa!

Tässäkin hyllyn osassa vanhin kirja, Victor Bridgesin Vihreä saari
on vuodelta 1943 (engl. alkuteos v. 1922).

Vieläko Bridges joskus kokee renessanssin?

Vieläkö ajan henki on päihitettävissä?