Kosminen elefantti

 [kuka missä milloin]

Kyösti Salovaara, 2023.

Salvador Dalí: Elefante Cosmico, Marbella.

Eikö ole kummallista nähdä, että jokin tapahtuu täsmälleen siksi, että sen ei pitänyt tapahtua... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista... Pidämme tarinoista, haluamme yhteenvetoja ja pyrimme yksinkertaistamaan, siis vähentämään asian ulottuvuuksia... Harha liittyy alttiuteemme ylitulkintaan ja lukkarinrakkauteemme lyhyisiin kertomuksiin raakojen totuuksien asemesta. 

-  Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen, 2007.

Entä kosmisen elefantin vaikutus?

- Deadline Torstaina, tänään.

Useimmiten kutakin aikaa on paras tarkastella omana itsenään, ei jälkiviisauden valossa eikä varjossa. "Jokainen aikakausi on suorassa yhteydessä Jumalaan (unmittelbar zu Gott)”, niin kuin asian muotoili yksi historian isä, Leopold von Ranke.

- Kimmo Rentola Helsingin Sanomissa 23.3.2023.

Aika, paikka ja ihminen: siinäkö näkulmamme rajat ja reunat?

    ”Emme voi päätellä tulevia tapahtumia nykyisistä”, sanoi Ludwig Wittgenstein jotakuinkin sata vuotta sitten. ”Taikausko on uskoa kausaaliyhteyteen. Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”

    Wittgenstein tahtoo sanoa, että ihmisellä on vapauksia, koska elämä ei ole determinististä, ennalla päätettyä.

    Joskus tuntuu, ja jotkut niin ajattelevat, että kaikki menee suuren käsikirjoituksen mukaisesti. Tosin käsikirjoittajasta ollaan eri mieltä; toisille se on hengellinen kaikkivaltias, joillekuille kapitalismin hirmukone, joka automaatin sinnikkyydellä johtaa maailman menoa.

     Mutta jos käsikirjoitus olisi olemassa, miksi Nassim Talebin ”musta joutsen” tuntuu niin todelta?

Aika, paikka ja ihminen: suuri väärinkäsitys!

    Ihminen yllättää teoreetikon, teoreetikko yllättää ihmisen. Mustia joutsenia esiintyy, ainakin kerran 20 vuodessa yleisellä tasolla, ihmispolon elämässä kenties useammin. Johtuuko se siitä, että me kuitenkin luemme elämää kuin ennalta kirjoitettua romaania tai melodraamaa valkokankaalla? Vai tulisiko tapahtumia tarkastella kuin absurdia kertomusta lukien?

     Emme osaa ajatella abstraktisti, Taleb sanoo. Rakastamme yksityiskohtia, pieniä faktoja suuren sumuisen maiseman keskellä. Yksityiskohdan havaitseminen on helpompaa kuin maiseman muotojen, rakenteiden, syyn ja seurauksen tajuaminen.

    Mutta jos musta joutsen - yllätys jota ei vielä ole - piiloutuu jatkuvasti ajan poimuihin, niin onko ”kosminen elefantti” kaikkialla ympärillämme, meissä itsessämme niin tukevasti ettemme näe sitäkään; onko ”kosminen elefantti” mustan joutsenen käänteinen vastinpari, jota on yhtä vaikea nähdä kuin piilossa olevaa mustaa joutsenta, koska ”kosminen elefantti” on silmien edessä jatkuvasti?

    Miltä se sitten näyttää?

Kyösti Salovaara, 2023.

Jos katsot mäntyä, et huomaa kuinka järven vesi
on monta metriä normaalia alempana.
Kuvan sanoma: kuivuus on kosminen elefantti!

Espanjan Aurinkorannikolla Marbellan kaupungissa Avenida del Mar kadun varrella on koko joukko espanjalaisen surrealistin Salvador Dalín (1904-1989) suurikokoisia veistoksia. Elefante Cosmico on muiden veistoksien tavoin pronssinen yllätys: voiko elefantti näyttää noin laihalta luikurilta?

     Meillä, ainakin minulla, on toisenlainen mielikuva leppoisasta norsusta kuin Salvador Dalílla. Mutta Elefante Cosmico panee ajatuksen juoksemaan sinne mihin surrealisti haluaakin (?) sen juoksevan. Onko kosminen ikiaikaista rakennetta, joka sätkynuken tavoin liikahtelee joka puolella? Onko kosminen säteily ”kosmisen elefantin” nivelten naksahduksia?

    Ja oleellinen kysymys: näkisimmekö ”kosmisen elefantin” luihun rakenteen joka puolella jos oikein yrittäisimme nähdä yksityiskohtien ohi avarampaan maisemaan? Onko kosminen todellisuus hetki vai ikuisuus? Käsikirjoitus vai sattumien sattuma sattumalta?

Nykyhetkeä on helpompi tarkastella myöhemmin kuin nyt.

    Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihinen haastatteli nobelkirjailija Annie Ernauxia (21.5.2023) ja lainasi tämän Vuodet-romaania: ”Kadonnutta aikaa etsittiin nyt verkosta. - - Muisti oli ehtymätön, mutta ajan syvyys – kellastuneen paperin tuoksusta, sivujen koirankorvista ja vieraan käden alleviivaamasta kappaleesta syntyvä syvyys – oli kadonnut. Elimme loputonta nykyhetkeä.”

    Kun tartumme nykyhetkeen kynsin ja hampain ja uskottelemme ettei muuta ole, kosmisen elefantin rakenne häipyy. Jäljelle jää kenties sen nivelten naksumisen kaiku, jota emme tunnista, pelkästään ihmettelemme, peloissamme, uteliaana, välinpitämättömänä.

    Nykyhetkessä kaikki muu on selkeämpää kuin nykyhetki! Ja silti suljemme historian ikkunat ja ovet. Emme halua nähdä sitä, mikä olisi helpointa nähdä. Luemme sumeaa käsikirjoitusta ja takerrumme luuloihin ja tunteisiin. Eihän meillä ole enää lukutaitoa vaan katselun pakottava tarve.

Meille sanotaan: uskokaa asiantuntijoita, tiedemiehiä, journalisteja.

    Informaatio on toki ristiriitaista, mutta… uskokaa kuitenkin. Valitkaa sopiva tiedemies arvojenne mukaisesti, valitkaa se jonka arvot ovat ”parhaimmat” ja ”ihmiskuntaa kehittävät” jne.

    Unto Hämäläinen arvosteli Hesarissa (20.5.2023) Antero Holmilan kirjan suomalaisten kokemasta kylmästä sodasta (Suomalaisten kylmä sota. Atena, 2023). Hämäläisen kritiikin otsikossa sanottiin tärkein: ”Suomalaiset pelkäsivät Neuvostoliittoa, vaikka toisesta maailmansodasta oli kulunut vuosikymmeniä - Prahan miehitys vuonna 1968 avasi suomalaisten silmiä, mutta sulki suita.”

     ”Kosmisella elefantilla” oli pitkät raajat, nivelten naksumisen kuuli kauas.

    ”1970-luvusta tuli kaksijakoinen”, Hämäläinen veti yhteen Holmilan kirjan ajatuksia. ”Suomen politiikka suomettui, ja ’virallisen ulkopolitiikan’ käsite ohjasi yhteiskuntaa ja myös julkista sanaa. Hyvät idänsuhteet kävivät kaiken edellä.”

    Mutta samaan aikaan talous lännettyi, Hämäläinen muistuttaa. ”Maa vaurastui, ja elintasoero Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin kasvoi. Mitä enemmän suomalaiset kävivät idässä, sitä ynseämmin suhtauduttiin sikäläiseen systeemiin.”

    Sitten Hämäläinen poimii Holmilan kirjasta ehkä tärkeimmän huomion: ”’Tavalliset ihmiset tekivät usein omien havaintojensa pohjalta päätelmiä, jotka olivat syväluotaavampia kuin koulutettujen sovjetologien päätelmät’, Holmila kirjoittaa.”

    Hämäläisen artikkelista syntyy (tahaton) mielikuva, että kylmän sodan ylivirittynyt pelko asui vain Suomessa, mutta eikö koko läntinen maailma kokenut samaa kosmista Neuvostoliiton pelkoa esimerkiksi ydinsodan alkamista odotellessa? Ja jos Suomessa tavalliset ihmiset havaitsivat ”kosmisen elefantin” olemuksen, niin eikö lännessä valtavan lukuisa kylmää sotaa käsittelevä jännityskirjallisuus tehnyt samanlaisia havaintoja? Sovjetologeista piittaamatta?

    Ajan ironia: läntiset kylmän sodan vakoilukirjat olivat hieman huonossa huudossa YYA-Suomessa. Neulanpistoja, näet. Kun olen joskus selaillut vanhoja juttujani, olen yllätyksekseni huomannut, että vielä 1980-luvun alkupuolella aika usein amerikkalaista trilleriä arvostellessani muistutin, etteivät amerikkalaisetkaan olleet viattomia ja että kirja henkii neuvostovastaisuutta. Nyt luettuna nuo kommentit tuntuvat oudoilta, mutta olivat aikaansa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Oleminen on yhteiskunnallista,
niin myös mennyt on nykyistä.

Aika, paikka ja ihminen: ainoa mahdollinen näkökulma!

    Me emme osaa katsoa maiseman kokonaisuutta, rakenteita, syytä ja seurausta. Yksityiskohtia on liian paljon. Kaikki on faktaa, mikään ei selity niitä luettelemalla.

    Kenties suuri käsikirjoitus on, jossakin.

    Luultavasti kukaan ei löydä sitä.

    Historia on kaikessa mikä näkyy, melkein.

    Mutta sitä on vaikea silti huomata, koska rakastamme yksityiskohtia ja välttelemme abstraktia. Olemme jälkiviisaita, koska emme jaksa paneutua historiaan historian ehdoilla, aikakausien ajan henkeä kunnioittaen.

    Salvador Dalín Elefante Cosmico ei muistuta mitään tunnettua norsua. Vai muistuttaako? Se on yhtä abstrakti ja absurdi kuin ”musta joutsen”, joka piiloutuu ajan poimuihin. ”Kosminen elefantti” on historiaa siinä missä ”musta joutsen” on tulevaisuutta. Surrealistista sekasotkua.

     Kumpikaan ei sano suoraan mitään. Kunhan naureskelevat. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Näetkö lipun vai kukat?
Oletko bio vai sosio?

          

Vähän kafkaa

[muutamia mietteitä Kafkan mietelmistä]

Silloin kun arkielämä näyttäytyy surrealistisena ja eksistentialistisena karusellina, johon olet päätynyt ikään kuin vahingossa ja josta et pääse pois tai karkuun vaikka kuinka yrittäisit, niin silloin sitä, sellaista elämää sanotaan kafkamaiseksi.

     Prahalainen, saksaksi kirjoittanut Franz Kafka (1883-1924) kirjoitti ahkerasti mutta julkaisi vähän. Häneltä jäi paljon kesken. Kesken jääneen hän uskoi ystävänsä Max Brodin tuhottavaksi, mutta tämäpä ei polttanutkaan Kafkan kirjoituksia vaan ryhtyi julkaisemaan niitä.

     Onko maailma surrealismissaan ja eksitentialismissaan muuttunut Kafkan päivistä?

     On varmasti.

     Entä onko ihmisen eksistentialistinen suhde maailmaan muuttunut?

     On ja ei?

     Miten niin – miten niin on ja ei?

     En minä tiedä.

     Miksi sitten kirjoitat jotakin mitä et tiedä?

     Miksikö?

     Huvikseni kai.

1.

Koska olen niin usein – näillä palstoilla ja varsinkin muualla – lainannut Kafkan mietelmiä, lienee aiheellista muistuttaa Kai Laitisen toimittamasta teoksesta Keisarin viesti (Otava 1969, 1989. Suom. Aarno Peromies), johon Laitinen on koonnut Kafkan novelleja, proosakatkelmia ja mietelmiä. Tässä teoksessa on myös mukana kuuluisa Kirje isälle, jota poika ei oikeasti koskaan autoritääriselle isälleen lähettänyt, pojan kirje jota isä ei koskaan

Kauko Allénin kansi
vuoden 1989 laitoksessa.

lukenut.

     Keisarin viestistä olen lähinnä ja yhä uudestaan lukenut teoksen kolmatta osiota, jolle on annettu otsikko Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. Varsinaisia mietelmiä teoksessa on runsaat sata.

     Max Brod ajatteli mietelmien kuvastavan Kafkan uskonnollisuutta. Monien tutkijoiden mielestä Brod oli väärässä. Kafka oli toki juutalaiskirjailija mutta ei uskonnollisessa mielessä, pikemminkin surrealistisessa.

     Mietelmäosion otsikko ei olekaan peräisin Kafkan kynästä vaan Max Brodin. Laitisen mukaan se kuvastaa enemmän Brodin uskonnollisuutta kuin Kafkan.

     Mietelmiä kirjoittaessaan Kafka tiesi sairastuneensa kuolemantautiin. Laitinen sanoo, että ”enemmän kuin uskon julistus ne ovat epätoivon inventaario”.

     Laitinen taitaa olla oikeasssa.

     Mutta jos Kafkan mietelmät inventoivat epätoivoa, mistä niiden huikea humoristisuus syntyy?

2.

”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”

Laitinen lukee tämän mietelmän kirjoittajan elämäntilanteen, tuberkuloosiin sairastuneen Kafkan realistisena itsetuntemuksena. Entistä (tervettä) elämää on mahdoton saada takaisin; edessä on alamäki kuolemaan, elämän totaalinen vararikko, niin kuin Kafka toisaalla totesi.

     Mutta eikö Kafka myös sijoita mietelmään humoristisesti modernin tieteen ja matemaattisen ajattelun perusajatuksen siitä, että dynaaminen prosessi, entropia kulkee aina vain yhteen suuntaan. Pöydältä pudonnut kahvikuppi menee pirstaleiksi eikä pirstaleet koskaan palaudu ehjäksi kupiksi. Epäjärjestys synnyttää uudenlaista järjestystä mutta vain energiaa tuhlaamalla.

     Aika kulkee vain yhteen suuntaan.

     Jokainen aavalle merelle lähtenyt purjehtija tietää, että tietystä pisteestä ei voi palata kotisatamaan. Jokainen poliitikko tietää, että on päätöksiä joita on mahdoton perua. Jokainen taiteilija tietää että voi luoda teoksen, jonka jälkeen entinen elämä, ura, asema yhteisössä ei palaa ennalleen. Sellaisen teoksen tavoittelu on kiihottavan uhkarohkeaa.

     Kafkan humoristinen oivallus on siinä, että koska tuollainen piste on todella saavutettavissa, se myös saavutetaan.

3.

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Usein kaikkein parhain – ehkä älykkäin – vitsi on sanoa ääneen jokin itsestäänselvyys.

     Se johtuu siitä, että ihminen toivoo (alitajuisesti) että näkyvän arkipäiväisen todellisuuden takana on jokin isompi selitys, parempi perustelu, uskottavampi kertomus, romanttisempi aikomus.

     Kun harhan paljastaa, se naurattaa.

     Et ole omia jalkojasi isompi tekijä tässä isossa maailmassa, Kafka toteaa ja nauraa hiljaa itsekseen. Älä tuijota muniasi vaan katso maata jalkateriesi alla ja kysy itseltäsi: onko minusta miestä täyttämään edes tuo tila?

     Mutta toisaalta, Kafka lohduttaa, koska enempää ei tarvita kuin seisoa mitättömyydessä mitättömin jaloin, voit rauhoittua ja saada mielenrauhan. Jokainen askel tästä jonnekin on jo saavutus, pyrkimystä laajempaan itsetietoisuuteen.

4.

”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

Yhdellä sanalla Kafka kiepauttaa itsestään selvyydelle hämärän ja mystisen antiteesin.

     Tietysti ihmisen pitää mennä maailman tykö, liittyä ihmisten joukkoon, kuulua yhteisöön, kaveriporukkaan, tikkaremmiin, maamiesseuraan tai ainakin katsella telkkarista BB:tä ja semmoista.

     Mutta miksi Kafka sanoo yhteisöön kuulumista ”pakenemiseksi”?

     Onko ihminen muka jokin aito kokonaisuus ilman yhteisöään, vailla ihmissuhteita?

     Onko absoluuttinen erakko lähtöpiste?

     Vai ihan Jumalasta erkanevaa?

     Lähettikö Jumala Jeesuksen ihmisten pakeille juuri tässä mielessä? Että voi iloita maailmasta vain pakenemalla sen luokse?

     Silläkö tavoin paratiisi pilattiin, mutta inhmillisyys luotiin ja saavutettiin?

5.

”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Jos maailmaan pakeneminen pelottaa, tässä ohje käpertyä itseensä ja unohtaa kaikki mikä voi uhata sinua ja minua. Siis meitä.

     Kyseessä on jatkuva prosessi.

     Toista se ja sinusta tulee täydellinen ihminen, tietämätön tollo joka tietää sen kaiken vähän mitä tarvitsee tietää. Ja mitä vähemmän tiedät ja mitä vähemmän huomioit ympäristöäsi, sen parempi sillä avarakatseisuus ja uteliaisuus ovat vaarallista ja tuhoavaa.

     Tietysti on hullunrohkeaa käydä itsensä ulkopuolella tarkastamassa tilanne. Mutta riski kannattaa ottaa.

     Tehtävää, itseensä käpertymistä, ohjaa tämäkin:

     ”Kaksi mahdollisuutta: tekeytyä äärettömän pieneksi tai olla sitä. Jälkimmäinen on täydellisyyttä, siis joutenoloa, edellinen alkua, siis teko.”

6.

”Häkki lähti etsimään lintua.”

Mistä johtuu etten koskaan tunne lukeneeni tätä mietelmää liian monesti?

     Miksi yhä nauran kun luen sen?

     Jos lintu on päässyt vapaaksi, lentänyt maailmaan, miksei se saa olla olla vapaana vaan tyhjäksi jäänyt häkki lähtee etsimään sitä?

     Miksei häkki tyydy osaansa?

     Ovatko vankilat olemassa täyttyäkseen?

     Tarvitaanko lintu siksi, että sen voi panna häkkiin?

     Onko yhteiskunta olemassa vain siksi, että ihminen, yksilö voidaan kahlita, panna häkkiin? Jos häkissä ei ole ketään, se lähtee liikkeelle ja etsii niin kauan että vangittava löytyy.

     Tai, ajatteleeko Kafka, että uskonto, tavat, sosiaaliset suhteet ovat häkki jota et pääse pakoon?

     Mitä kauemmaksi juokset, sitä kiukkuisemmin häkki seuraa sinua ja tavoittaa.

7.

Kirjoittaessaan häkistä, joka lähtee etsimään lintua, Prahassa asuva juutalaiskirjailija ei tiennyt, että hänen kolme sisartaan (Elli, Valli ja Ottla) katoaisivat muutaman vuoden päästä holokaustin kauhuihin saksalaisten keskitysleireillä.

     Häkki löysi lintunsa.