Kesäkuun kuudes

[rauhanprojektin käännepisteessä]

Huomenna, perjantaina 6.6. maailman johtajat kokoontuvat kunnioittamaan Normandian maihinnousun 70-vuotispäivää.

     Seitsemänkymmentä vuotta sitten kesken Englannin kanaalissa raivonneen kesämyrskyn, kun sade hetkeksi taukosi, liittoutuneet aloittivat maihinousun, joka muodosti käännepisteen Euroopan vapauttamisessa totalitaarisesta komennosta.

     Siitä alkoi rauhan tie, vaikka uudet konfliktit olivat jo idullaan.

     Kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset johtajat nyt 70 vuotta myöhemmin kokoontuvat ristiriitaisissa tunnelmissa Normandian rantaviivalle ja kun eurooppalaisessa ilmastossa käy sekä poliittista että taloudellista ja sekä globaalia että nationalistista ristivetoa, on houkuttelevaa heijastaa nykyhetki eli eurooppalainen rauhanprojekti käännepisteeseensä, menneisyyteensä.

     Muutamia elokuvia katsoessa ja vähän historiankirjoitusta selatessa illuusio yhtenäisestä liittoutumasta ja veljellisistä johtajista karisee nopeasti. Normandian maihinnousu valmisteltiin ja toteutettiin ja Saksa nujerrettiin äärimmäisen ristiriitaisessa prosessissa. Eri suuntiin vetävistä voimista ei ollut puutetta. ”On hämmästyttävää, miten pieniä ja pikkumaisia miehet voivat olla komentovaltaan liittyvissä kymyksissä”, sotamarsalkka Brooke kirjoitti päiväkirjaansa. Lainaus löytyy Antony Beevorin mittavasta teoksesta Toinen maailmansota (2012. WSOY. Suom. Jorma-Veikko Sappinen.)

     Ainahan ”tosielokuvien” katsoja ei tiedä missä faktat muuttuvat fiktioksi tai missä kohtaa tarinoista tulee tosijuttuja kun ne moneen kertaan toistetaan.

Toukokuussa 1944 Lontoossa vallitsi maihinnousukuume.

     ”Legendaarinen” sotavalokuvaaja Robert Capa oli saapunut monien muiden toimittajien ja julkkishahmojen kanssa Englantiin odottamaan tiedossa olevaa maihinnousua. Niinpä se tuskin tuli yllätyksenä edes saksalaisille.

     Lontoossa näkyi kansojen univormuja maailman joka reunalta. Lontoon pubeissa viski oli melkein kortilla. Lehtimiehet löysivät kuitenkin halpoja drinkkejä tarjoilevan The Little French Clubin, missä sai myös skottilaista mielin määrin. Vapaan Unkarin passilla kulkeva Capa hyväksyttiin klubin jäseneksi kivuttomasti. Amerikkalaiset intellektuellit Irwin Shaw ja William Saroyan kertoivat tykkäävänsä Ranskasta ja pääsivät klikkiin mukaan.

     Ernest Hemingway liittyi klubiin toukokuussa viimeisten joukossa.

     Hänestä tuli tavallaan maihinnousun ensimmäinen uhri.

     Robert Capa järjesti komeassa vuokra-asunnossaan Hemingwaylle tervetuliaisjuhlat. Juotavaa oli tolkuttomasti, mutta kaikki meni, boolimaljan pohjalle aseteltuja persikoita myöten.

     Hemingway sai aamuyöstä kyydin hotellille. Häntä kuljettava auto joutui kolariin ja Hemingway sairaalaan.

     Kun Pariisia vapautettiin elokuussa 1944, Hemingway matkusti läheiseen kaupunkiin, mistä löytyi ainakin yksi hyvä ravintola, odottelemaan liittoutuneiden joukkoja. Hän pukeutui jonkilaiseen asepukuun ja keräsi ympärilleen vastarintaliikkeen väkeä. 60 kilometrin matka Pariisiin sujui sitten rattoisasti samppanjaa ja brandyä maistellessa erilaisissa kapakoissa ja lopulta päädyttiin ”vapauttamaan” Hemingwayn kantabaari hotelli Ritzissä. 

     Tosin kukaan ei muista mikä hotellin monista baareista se oli.

Rooma vapautettiin Anzion maihinnousun ja Monte Cassinon taistelujen jälkeen kesäkuun neljäntenä operaatiossa, jonka mielekkyyttä ei kai kukaan ymmärtänyt. Mutta Roomaan pääseminen oli amerikkalaiselle kenraali Clarkille päähänpinttymä. Kerrotaan, että hän uhkasi joukkojensa ampuvan englantilaisia sotilaita, jos nämä yrittävät Roomaan ennen amerikkalaisia.

     Kun Clark sai tiedon Normandian maihinnousun alkamisesta, hän totesi katkerana: ”Siinä sitä ollaan. Eivät antaneet meidän pitää lehtiotsikoita Rooman kukistamisesta edes yhtä päivää.”

     Englannissa maihinnousun ylipäälliköksi nimetty Dwight D. Eisenhower taiteili englantilaisten ja amerikkalaisten kenraalien ja vapautettavan Ranskan johtajaksi pyrkivän Charles de Gaullen ”oikuttelujen” ristivedossa.

     Mark Harmonin filmissä Ike - Countdown to D-Day (2004. Suom. Sodan keskipisteessä.) Eisenhower yrittää vakuuttaa Winston Churchilliä maihinnousun tärkeydestä sanomalla, että kysymys ei ole ainoastaan Euroopan vapauttamista vaan myös sen pelastamisesta. Sekä amerikkalaiset että englantilaiset ilmavoimien kenraalit olisivat halunneet pommittaa Euroopan kaupungit ensin maan tasalle ja vasta sitten hyökätä maavoimilla kanaalin yli.

     Beevor kertoo kuinka Churchill yritti saada Eisenhowerilta takeet ranskalaisen siiviliväestön uhrien välttämisestä. Takeita ei annettu. Kenraalit halusivat säästää sotilaitaan ja käyttää räjähdysaineita. Maihinnousun jälkeisinä päivinä ranskalaisia siviilejä kuoli 15 000 ja loukkaantui vaikeasti 19 000.

     Melko tuoreessa saksalaisessa tv-filmissä Rommel (2012. Ohjaus Niki Stein.) kerrotaan sotamarsalkka Erwin Rommelin elämän viimeisestä seitsemästä kuukaudesta. Maihinousun aikoihin saksalaiset sotilaat olivat jo suunnittelemassa Adolf Hitlerin syrjäyttämistä ja murhaa, ja hyvin yleisesti tunnelma oli sellainen, että liittoutuneiden kanssa pitäisi ryhtyä neuvottelmaan rauhasta. Elokuva romuttaa osaltaan sitä myyttiä, että maihinnousu olisi tullut saksalaisille sotilaille yllätyksenä, edes sen kohde Normandiassa ei ollut Rommelille yllätys. Mutta ehkäpä tuo myytti murtui muutenkin jo ajat sitten.

     Hitler itse asiassa odotti innokkaasti maihinnousua, sillä hän kuvitteli, että tuhoamalla maihinnousujoukot hän pelastaa Saksan päästessään keskittymään itärintamaan.

     Beevorin mukaan Saksa menetti Ranskan, koska Hitler ei suostunut keskittämään puolustuksen johtoa yhdelle kenraalille vaan hajoitti päätösvaltaa eri puolille (ehkä omaa valtaansa pönkittääkseen) ja toisaalta sitten sekaantui sotilaiden päätöksentekoon maanisella itsepäisyydellään. Hitler hajasijoitti joukkoja pitkin rannikkoa ja muutti jatkuvasti mieltään koska halusi varmistaa, että oli ennustanut maihinnousun paikan oikein.

Taskukirjapainos v. 2001.
The Modern Library/ Random House.

Teoksessaan Slightly Out of Focus (1947) Robert Capa (1913-54) muistelee maihinousun alkuhetkiä. Hän oli yksi neljästä kuvaajasta, jotka pääsivät mukaan ensimmäisiin maihinnousuaaltoihin.

     Kirjassaan Capa miettii, mitä hän sanoisi, jos hänen poikansa kysyy miten sotakirjeenvaihtajan erottaa muista univormuun pukeutuvista sotilaista. Kuvitteellisessa keskustelussa Capa tunnustaa, että sotakirjeenvaihtaja saa enemmän viinaa, naisia ja parempaa palkkaa ja enemmän vapautta kuin sotilas, mutta koska hän voi valita paikkansa, sen että sotakirjeenvaihtaja saa olla myös pelkuri eikä joudu siitä teloitettavaksi, siitä muodostuu hänen kidutuksensa.

     Moinen ”vapaus” koitui Capan kohtaloksi Normandian maihinoususta kymmenen vuoden päästä huhtikuussa kun hän astui maamiinaan Indo-Kiinassa missä oli kuvaamassa sittemmin Vietnamin sodaksi kehittynyttä kriisiä.

     Mutta kesäkuun kuudentena 1944 Capa seilasi U.S.S Chasella kohti Omahaksi nimettyä normandialaista rantakaistaletta.

     D-Day. Day-Day. Se-Päivä. Päivien-Päivä!

     Kello kolmelta yöllä heille tarjoiltiin laivalla runsas aamiainen. Messipojat olivat epätavallisen innokkaita ja ystävällisiä.

     ”Neljältä aamuyöstä meidät koottiin kannelle”, Capa kirjoittaa.

     ”Maihinousuveneet kiikkuivat kraanoissaan valmiina laskettavaksi mereen. Odottaessaan aamunkoiton ensimmäisiä säteitä kaksituhatta miestä seisoi täysin hiljaisina, mitä he ajattelivatkaan, se oli kuin rukoushetki.”

     Sitten Capa oli meressä, rantavedessä, kranaattien putoillessa aina vaan lähemmäksi. Laineet kuljettivat konekivääritulen ja kranaattien tappamia sotilaita rantahiekkaan. Kuolleita kellui joka puolella.

     ”En uskaltanut kääntää katsettani Contax-kamerani etsimestä vaan kuvasin vimmatusti ruutu ruudun jälkeen. Puoli minuuttia myöhemmin kamera juuttui – filmi oli loppunut. Kaivoin laukusta uuden rullan ja vetiset, vapisevat käteni tuhosivat filmin ennen kuin sain sen kameraan.

     Meni hetki ... ja sitten kaikki romahti.”

     Sietämätön pelko valtasi laineissa vapisevan Capan.

     Hän ryntäsi takaisinpäin vastoin tahtoaan, pitäen kameraa veden yläpuolella, merenkäynnin iskiessä häntä kasvoille. Hän yritti kääntyä, mutta ei pystynyt katsomaan rannikkoa. Hän hoki itselleen että menee vain kuivaamaan kätensä maihinnousuveneelle.

     Capa pääsi pakoon ja takaisin laivalle.

     Hänestä tehtiin sankaria, mutta hän ei tahtonut pakonsa jälkeen olla sankari.

     Capa otti yli sata ”loistavaa” kuvaa sekasortoisesta maihinnoususta, mutta kun niitä kehitettiin, innokas laborantti pilasi negatiivit ja vain kymmenkunta kuvaa säilyi.

Maihinnousun kauheista hetkistä, sen järjettömästä sekasorrosta, josta Capa tavoitti muutaman traagisen hetken valokuviinsa, saa jonkinlaisen käsityksen Steven Spielbergin elokuvasta Saving Private Ryan (1998. Suom. Pelastakaa sotamies Ryan). Lienee luvallista ajatella, että Spielbergin

tiimi katseli Capan valokuvia suunnitellessaan maihinnousun julman realistista kuvakerrontaa.

     Niin paljon kuin liittoutuneet ”tuhosivatkin” miehiä Normandiassa, ensimmäisessä suuressa maihinnousufilmissä The Longest Day (1962. Suom. Atlantin valli murtuu.) ”tuhottiin” tähtinäyttelijöitä yhtä ronskisti heittämällä heidät taistelurannikolle laukomaan muutama repliikki. Kaikkineen tuo Cornelius Ryanin kirjaan perustuva elokuva antoi, luulen vaikken sitä nyt päässyt testamaan, suhteellisen luotettavan kokonaiskuvan maihinnousun tapahtumista molempien osapuolien näkökulmasta.

     Kun englantilainen kenraali Montgomery puhui maihinnousun edellä suuria, mutta hyökkäsi sitten vihollisen maaperälle äärettömän varovaisesti, hän myöhemmin syksyllä ryhtyi käsittämättömään uhkapeliin yrittäessään valloittaa Hollannissa sodan kannalta ratkaisevia siltoja matkalla Berliiniin. Operaatio Kauppapuutarha (Market Garden) epäonnistui täysin. Tästä seikkailuista Richard Attenborough ohjasi vuonna 1977 kohtuullisen hyvän filmin A Bridge Too Far (suom. Yksi silta liikaa.) Tässäkin elokuvassa tähtinäyttelijöitä sijoitettiin pikkurooleihin.

     Vaikka Eisenhower pisti panssarikenraali Pattonin jäähylle tämän kohdeltua Italian taisteluissa hermonsa menettänyttä sotilasta epäinhimillisen ankarasti, eikä Pattonilla itse maihinnousussa ollut muuta tehtävää kuin vetää saksalaisten huomio toisaalle, kannattaa silti katsoa, jos sen käsiinsä saa, Franklin J. Schaffnerin filmi Patton (1970. Suom. Panssarikenraali Patton.), sillä siinä syntyy inhorealistisen kiehtova kuva tästä ”hullusta” kenraalista, jolla oli ratkaiseva osuus Normandian maihinousun jälkeen Ardenneilla käydyssä taistelussa.

     Normandian maihinousua ja sen jälkeistä sotaa ei voi ohittaa mainitsematta Spielbergin ja Tom Hanksin tuottamaa tv-sarjaa Band of Brothers (2001. Suom. Taistelutoverit). Tämä loistavista tv-elokuvista loistavin kuvaa amerikkalaisen 101. maihinlaskudivisioonan Easy-komppanian taisteluretkeä aina Normandiasta Saksan ytimeen asti. Toisin kuin edellä mainituissa suurelokuvissa, tässä sarjassa tekijät keskittyvät tavallisten sotilaiden kohtaloon eikä niitä rooleja miehitetty tähdillä, vaikka muutamasta näyttelijästä sittemmin on ”tähti” tullutkin.

     Taistelutovereiden tapahtumilla on ”looginen” yhteys sekä Attenboroughin että Schaffnerin filmeihin, sillä Easy-komppania osallistui operaatio Kauppapuutarhaan ja Ardenneilla Bastognen taisteluun. Easy-komppanian miehet eivät koskaan myöntäneet tarvinneensa Pattonin apua saarron murtamiseen. ”Laskuvarjojääkärit ovat aina saarrettuina”, he totesivat lakonisesti.

     Faktaa ja fiktiota – molempia väistämättä.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten kenraalit ja poliitikot pystyivät hillitsemään jossain määrin omat itsekkäät mielihalunsa. Ainakin hetkeksi, vaikka esimerkiksi panssarikenraali Patton ilmaisi jo Berliinin kukistuessa valmiutensa jatkaa sotaretkeä Neuvostoliittoon. Kovaa realismia ja sumeaa idealismia riitti moneen junaan.

     Normandian maihinousu oli kuitenkin Euroopan rauhanprojektin käännepiste.

     Eurooppaa ei pelkästään vapautettu, sillä tarkoitushan oli pelastaa se.

     Tavallaan, hyvin arkisessa mielessä, Euroopan yhteisö, nykyinen EU on tuon pelastusretken tulos.

     Tavallaan, ja yhä, miehet ovat pikkumaisia ja pieniä.

     Hyvinvoivassa rauhassa pikkumaisuus tekee suurmiehistä oikuttelevia julkkiksia. Heille ei ole ehkä käyttöä muualla kuin viihdeohjelmissa. Ja kun niin käy, todella ilkeät ja likinäköiset pienet ihmiset saavat käsiinsä valtaa, jota he eivät osaa eivätkä halua käyttää ihmiskunnan parhaaksi.

     Näin pienuus tulee maksimoitua.

     Eikä pieni ole silloin kaunista.