Kengät vai kirjat?

[käveltyä ja luettua]

Kävelijä.
Kyösti Salovaara 2014.

Äskettäinen Espanjan-matka kesti kolmisen viikkoa.

     Kolmessa viikossa kävelin noin 248 kilometriä, sikäli kun askelmittariin voi luottaa ja miksi ei voisi.

     Kolmessa viikossa luin kaksi romaania ja kolmannesta vähän. Sen lisäksi luin pari paikalta ostettu Hesaria ja kolme The International New York Timesin numeroa ynnä muutamia paikallislehtiä englanniksi.

     Onko tämä tervettä?

     Että kävelee eikä lue.

     Onko vika lukijassa vai luetussa kun ei luetuta?

     Hyviä kirjoja oli matkassa runsaasti. Faktaa ja fiktiota.

     Kengätkin olivat hyvät.

Jotenkin tämä kalvaa mieltä vaikka ei pitäisi.

     Missään ei ole määrätty että lomalla, ulkomailla pitää lukea hullun lailla kaunokirjallisuutta tai faktaa.

     Mutta sittenkin.

     Olen aikaisemmilla matkoilla lukenut enemmän.

     Pelkään että olen pääsemässä eskapismin syvimpään ytimeen: muualla olo kilpailee kirjallisuuden kanssa. Vielä ”pahempaa” on myöntää, että luen kirjoja, kaunoa ja faktaa, silkasta eskapismin tarpeesta. Täyttääkseni hetken jolle ei ole muuta käyttöä.

     Hyi!

     Toisaalta: miksei muualla olemista voisi tulkita syventymiseksi johonkin tärkeämpään?

     Mutta jos se ”tärkeämpi” on narsistinen minä, miten sitä pystyy puolustamaan? Ei mitenkään.

     Tämänkin ahdistuksen pystyy kuittaamaan kysymyksellä:

     Miksi aina pitäisi tehdä jotakin hyödyllistä? Niin kuin lukea kirjoja. Sitä paitsi, mitä hyötyä viihderomaanien lukemisesta on? Tai edelleen, miksi pitäisi pakolla lukea fiktiota, joka ei viihdytä lainkaan?

Kengät ja tie, katu ja hiekka, rinteille kipuavat serpentiinit.

     Kahviloita.

Taloja Malagassa.
Kyösti Salovaara 2014.

     Toreja.

     Kapeita kujia, joiden reunoilla taloja joissa näkee maurien vallan rakennustyylejä.

     Mahtavia bougainvillejä.

     Palavan oliivipuun tuoksu kalaravintolan parrila-astiassa.

     Café solo y un brandy, por favor!

     Vai oliko se una? Un o una?

     Sinistä.

     Meri.

Matkustamista on monenlaista.

     Jokainen kävelee kengillään.

     Yksi tykkää museoista, toista kiehtoo rakennukset, kolmas ihastelee kasvistoa, neljäs kuuntelee lintuja, viides lojuu sombreron suojassa ja kuuntelee uneliaasti laiskojen laineiden kihinää hiekkaan.

      Ei kannata hakata kiveen matkustamisen muottia.

      Käveleminen on yksi tapa tutustua tantereeseen, päkiöiden ja kantapäiden turismia. Muistan jaloissani lukemattomia katuja ja kahvilaterasseja. Kun kävelen tutulle kadulle, tunnen tulevani kotiin, hetkeksi. (Illuusio!)

      Vapunpäivänä BBC:n nettisivulla oli Finlo Rohrerin artikkeli kävelemisen ihanuudesta, tarkoituksettoman ja päämäärättömän kävelemisen jalostavasta vaikutuksesta. Artikkelin otsikko kuului The Slow death of purposeless walking.

      Moneen lähteeseen perustuva kirjoitus harmitteli sitä, että nykyään ”tarkoitukseton” käveleminen on vähentymässä. Nykyään kaikki aika pitää käyttää hyväksi. Ihminen ei viihdy itsensä kanssa, vaan kuuntelee kävellessään musiikkia, tekstailee ystävilleen ja chattailee älypuhelimella tai jopa kuuntelee ääniromaania.

     Tarkoitukseton kävely, huvikseen käveleminen sitä vastoin virkistää aivoja, koska kävelemisen prosessiin ei tarvitse käyttää aivotyötä. Aivoille jää vapaus miettiä. Sitä ne kaipaavat kuin hullu puuroa. Hieman samanlaista aivoterapiaa on astioiden tiskaaminen, mutta nykyään kävelen mieluummin kuin tiskaan. Tiskaamisen luovutan aivottomalle koneelle.

      Finlo Rohrer luetteli artikkelissaan joukon kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka harrastivat tarkoituksetonta kävelyä. Jopa niin että se heijastui heidän taiteessaan. Wordsworthin säkeitä ei voi irroittaa hänen samoilustaan Englannin järviseudulla. Dickens oli kävelijä. Hän saattoi yhdessä yössä vaeltaa Lontoon katuja kolmisenkymmentä kilometriä. Ei ihme, Rohrer sanoo, että Dickensin proosassa haistaa kaupungin miljöön. Myös Virginia Woolf oli kävelijä. Samoin kuin Narnia-mestari C.S. Lewis, jonka mielestä kävelyretkellä ei oikeastaan saa edes puhua vaan keskittyä maisemaan ja ympäristöön sellaisen ihmisen kera, jonka ei tarvitse koko ajan puhua. Tai parempi kävellä yksinään.

     Käveleminen on siis keskittymistä ajattelemiseen.

     Itsekästä, myönnän, mutta hiton kivaa.

Olkoon sitten näin.

     Tällä matkalla narsistinen eskapismi voitti kirjojen lukemisen.

     Ei kaduta. (Kovasti.)

     Luin kyllä yhden valtavan hienon novellikokoelman: Ferdinand von Schirachin esikoisteoksen Rikoksia. Uskomatonta kaunokirjallisuutta!

     Sitten luin huonon suomalaisen trillerin: Jari Järvelän romaanin tyttö ja pommi.

     Tietysti Järvelä osaa ammattikirjailijana kertomisen temput, mutta hänen kaunainen tarinansa ja kaunainen suhtautumisensa omaan kotikaupunkiinsa Kotkaan jätti minut kylmäksi kuin lohen jäälaatikossa.

      Kirjailija saa olla järjestäytyneestä yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa. Hän saa heittäytyä seiniä töhrivän graffititaiteilijan (taiteilijan?) housuihin (tässä tapauksessa mekkoon) ja hän saa kirjoittaa kirjan, jossa tavallisia ihmisiä kiusataan hengiltä rangaistusta saamatta – niin että kirjailija saa olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta niinpä minäkin saan olla hänen kirjastaan omaa mieltäni.

     Mikään ei velvoita allekirjoittamaan Järvelän nihilismiä. Eikä ole viisasta vaieta. 

     Jos kirjailija lähettää maailmalle yksisilmäisen julistuksen, hänen ei kannata loukkaantua, jos lukija pitää julistusta kieroon kasvaneena eikä ihastu Järvelän romaanitaiteeseen. Järvelä pääsee liian helpolla, jos hänen romaaniaan pelkästään referoidaan.

     Olkoon sitten näin. On hyviä kirjoittajia ja huonompia. On inhimillisyyttä ja epäsemmoista.

     ”Todellisuus josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”, sanoo Werner K. Heisenberg Rikoksia-teoksen motossa.

Kun lähtee kotoa, kun lähtee kauemmaksi kuin lähikauppaan, kun lähtee muualle, mielessä on aina jonkinlainen paon mahdollisuus, pako semmoisenaan ja sovittautuminen uuteen maisemaan.

     Hetken se tuntuu mahdolliselta.

     Kun palaa kotiin, tajuaa että pako oli vain yritys välttää arkipäivä, ja vain hetken se oli mahdollista. Mitä kauemmaksi juokset ja mitä pidemmälle kävelet, sitä lähemmäksi joudut itseäsi, sitä jota yrität paeta.

     Matkalla et ole koskaan matkalla.

     Kun palaat kotiin, tajuat että pako oli unta.

Kyösti Salovaara 2014.