Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sad Hill Cemetary. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sad Hill Cemetary. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. tammikuuta 2019

Pimeän valoa


[poissa ja läsnä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lux Helsinki 2019. Marco Brianzan Moonlight - ja katsojia. 


Odottaja tähyilee pysäkillä bussia. Hän näkee valon pisaroita.
    ”Valon pisaroita vasten pimeää”, Tuure Kilpeläinen laulaa, ”meille putoaa valon pisaroita / valon pisaroita kun toivo häviää.”
    Fysiikkaa ja metafysiikkaa, konkretiaa ja symboliikkaa.
    Valo on hyvästä, pimeys pahasta.
    Mutta jos valot palavat aina, miten ihmisen käy? Jos valoa ei pääse pakoon? Onko yksityisyys ja julkisuus rinnakkain vai vasten toisiaan? Voiko hyvää olla liikaa?
    Suomalaistaustainen hotellinpitäjä  Espanjassa kertoi espanjalaisten vaativan, että makuuhuoneessa pitää olla yöllä säkkipimeää. Ikään kuin vastakohtana maiseman huikaisevalla päivänvalolle.
    Suomalainen tottuu jatkuvaan harmauteen, johonkin valon ja pimeän väliseen. Hän tekee siitä hyveen. Niinpä täällä pohjoisessa kaikki perustuu kompromisseihin.


Oliko alussa valo vai pimeys?
    Vanhan Testamentin prologissa maa luodaan. Kaikkialla on pimeää, autio maa. ”Tulkoon valo!”
    Se tulee. Kaikkivaltias hämmästyy aikaansaannostaan ja ihastuu valoon. Valo nimitetään päiväksi, pimeys yöksi.
    Tästä voi päätellä ettei Jumala ollut liikkeellä pohjoisessa missä  saa etsiä kesällä pimeää ja talvella valoa, vaan Välimerellä missä valon ja pimeän raja piirtyy aina selvästi.
    Tähtitieteilijät sanovat, että alkuräjähdyksen jälkeen valoa oli kaikkialla. Maailma oli melkein pelkästään valoa. Mutta mitä oli sitä ennen? Ajan imaginaarisella puolella: pimeys vai valo?
    Ratkaisematon kysymys. Kukaan ei näe alkuhetken tuonne puolelle.


Suuria miettien olemme syntyneet räjähtäneiden tähtien tuhkasta.
    Pieniä miettien olemme kaloja kuivalla maalla.
    Keinovalokulttuurin luoma uudenlainen ihminen irtautuu alkuperäisestä valosta ja pimeydestä.
    Pablo Picasso valitteli Dora Maarille, että valokuvaus on hänelle liian sattumanvaraista. Jos taiteilija antaa valolle sananvallan, hän ei tiedä mitä syntyy. Valoa ei kontrolloida niin kuin maalia pensselissä.
    Pimeissä huoneissa näytetään elokuvia. Liikkuvan valon kollektiivinen kokemus on olemassa, vaikka sitä ei pysty selittämään.
    Nykyään elokuvia katsotaan kotona. Huone ei ole pimeä eikä valoisa vaan siltä väliltä. Moderni elämä, taide, kokemus ovat kompromissi.
    Vanhassa tarinassa hölmöläiset yrittivät mättää valoa säkkiin. Ei onnistunut. Huonoja työkaluja?
    Nykyään tuo saattaa onnistua.


Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill, Santo Domingo de Silos - lännenmiehen kivilaatat.


Viime viikolla tuli kuluneeksi 90 vuotta italialaisen Sergio Leonen syntymästä. Hän kuoli noin 30 vuotta sitten.
    Tänään torstaina (10.1) Yle Teema näyttää v. 1966 valmistuneen, Espanjassa ja Italiassa filmatun lännenfilmin Hyvät, pahat ja rumat.
    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua. 
    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.
    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.
    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan pari vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.
    Hautausmaan entisöinnistä on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Netflixistä. Dokumentin (Desenterrando Sad Hill / Sad Hill Unearthed) mukaan käsikirjoituksessa luki: Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef kävelevät hautausmaan keskusympyrään ja taistelevat toisiaan vastaan.
    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus – pysyvää valoa elokuvan historiaan.
    Guillermo de Oliveiran ohjaamasta dokumentista käy ilmi, että talkooporukka kaivoi paksun turpeen alta esille hautausmaan keskiössä olevan kiviareenan. Nyt siellä voi astella samoja kiviä pitkin kuin Eastwood, Wallach ja Van Cleef kävelivät toisiaan vastaan vuonna 1966.
    Viime kesänä minä astelin. Oivalluksen sähköisku, historian valokaari.


Kun asuu meren rannalla ja sen lähellä koko elämänsä, oppii mustiin talviin ja sähkön päivänvaloon.
    Tavaksi on tullut väittää, että pohjoisessa pimeä ei ole pimeää vaan jotakin muuta. Ainakin aurinkotuulien hiukkasmyrskyjen valosäikeitä.
    Oltuani nyt vuodenkierron pimeimpään aikaan Lapissa epäilen yleistä hokemaa pohjoisen maagisesta valohämärästä. Lumesta huolimatta etelän ihminen ahdistuu kun koko päivän on pimeän synkkää. Nukuttaa.
    Etelässä, kaupungissa ja sen liepeillä tottuu keinovalon taivaaseen ja himmeään arkipäivään.
    Valon pisaroita kaikkialla.


Kiertelin Lux Helsinki 2019 näyttelyssä kahtena iltana.
    Väkeä tolkuttomasti, nähtävää vähän. Aikaisempii vuosiin verrattuna Lux 2019 on pettymys, melkein floppi. Ei yllättävää, ei uutta, ei mieltä järisyttävää.
    Medialle näyttää riittävän, että on luotu ilmiö joka kiehtoo ihmisiä. Ilmiön sisälle ei tarvita juuri mitään. Pääasia on, että kansalaiset osallistuvat osallistumalla osallistumiseen.
    No, hyvä sekin. On kivaa olla mukana, satojen ja tuhansien rinnalla, yhteisessä laumassa. 
    Kannattaa jonottaa Amos Rexiin – vaikkei taideteoksista pitäisikään. Kannattaa tuppautua Oodiin – vaikkei mitään lukisikaan. Kannattaa vaeltaa ihmismassan mukana valonäyttelyssä - vaikka melkein kaikki olisi valotonta.


Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.
    Näin kirjoitti Kafka.
    Ei kannata analysoida puhki.
    Fred Vargasin komisario Adamsbergin ajatusmetodeihin palatakseni sarjan toisessa romaanissa Kuriton mies nurin (1999, suomennos 2006) ”komisarion ajatukset olivat luonteeltaan epämääräisiä, olomuodoltaan kaasun, nesteen ja kiinteän aineen välimailta, ja kaiken kukkuraksi niillä oli tapana kasautua yhteen, muiden näennäisesti täysin asiaan kuulumattomien ajatusten kanssa.”
    Valossa näkee paremmin kuin pimeässä. Kävellessä ajattelee enemmän kuin nojatuolissa. Selkeiden lauseiden takaisessa pimennossa leijuu epämääräisiä ajatushattaroita kuin valon pisaroita: Tähtipölyä, hiukkasmyrsky lasissa, mittakaavan mahdoton tulkinta.


Kyösti Salovaara, 2018.
Soutaja / Pyhätunturi 28.12.2018, noin klo 21:24.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Ei kukaan

[absurdin kohtaaminen]

                                                                                                                       S.I. 2016.

Kuka minä olen?
    Onpa tyhmä kysymys.
    Jos sinä et itse tiedä kuka olet, kuka sen sitten tietää?
    Ei kukaan!
    Mitä sitten kyselemään moista!


Odysseus oli fiksu mies, seikkailija.
    Jouduttuaan kykloopin vangiksi hän sanoi olevansa Ei kukaan. Sen jälkeen, päästäkseen vapaaksi Odysseus puhkaisi nukkuvalta kykloopilta silmän.
    Kun muut jättiläiset kysyivät, kuka sen teki, sokaistu vastasi: ”Ei kukaan”.
    Sokeaa kyklooppia pidettiin kahjuna, joten hän jäi yksin vangitsemiensa kanssa eikä nähnyt kun nämä pakenivat vapauteen.


Meillä jokaisella on varjomme kun kävelemme auringossa tai katulamppujen katveessa.
    Pimeällä, mistä valot puuttuvat eikä aurinko paista, varjo katoaa, sitä ei ole eikä ehkä meitäkään.
    Graham Greene kertoi teoksessaan Pakoteitä (1980. Suom. Aira Buffa. Tammi, 1982.) kuinka muuan runo, jonka hän osti 1930-luvun alussa, ryhtyi vainoamaan häntä. Kyseessä oli Edward Thomasin runo Toinen.
    Runo kertoo vaeltajasta, joka törmää jatkuvasti matkansa varrella jonkun toisen, edellä kulkeneen ja täsmälleen itsensä kaltaisen ihmisen jälkiin. Runon viimeiset rivit: ”Hän kulkee. Minä seuraan: ei helpotusta / kunnes hän pysähtyy. Silloin minäkin pysähdyn.”
    Greene kertoo mennyttä muistellessaan vale-Greeneistä, jotka ovat huijanneet kansalaisia.
    Lopulta Greene seisahtuu ja kysyy: Entäpä jos huijari olinkin minä?
    ”Olinko minä se Toinen?”


Minä taas olen ajatellut olevani pelkästään minä.
    Toisen jäljille en ole joutunut.
    Nyt sitten selvisi, että olen Ei kukaan.
    Tämän kertoi Helsingin Sanomat viime torstaina. Tai oikeastaan sen kertoi Paula Holmilan haastattelussa (ALAn miehiä, HS, 26.5) nelikymppinen arkkitehti, joka on ollut suunnittelemassa Helsingin keskustakirjastoa. Kirjaston peruskivi muurattiin viime viikolla.
    Arkkitehti Antti Nousjoki nimittäin ihmetteli, miksi kukaan ei vastusta uutta kirjastoa.
    ”Se on myös siitä hämmentävä projekti, ettei sillä ole lainkaan vastustajia”, Nousjoki sanoi. ”Kaikki muu, mitä tekee, on usein täynnä ristiriitoja.”
    Jos olenkin joskus miettinyt, voiko identiteetti kadota hetkessä, niin nyt ei tarvitse miettiä. Vastaus on että voi.
    Totta lienee, ettei Hesarin toimitus eikä yleisönosastoon kirjoittavat ole juuri vastustaneet keskustakirjastoa. Kirjaston vastustaminen ei ole Suomessa mahdollista. Se ei kuulu hyviin tapoihin. Jotakin ”kukkelheimia” kyllä saa ja pitää vastustaa, semminkin kun se on amerikkalainen brändi.
    Kirjasto on tabu, vaikka siellä saunottaisiin ja pelattaisiin pleikkaria ja lainattaisiin suksia ja tennismailoja.
    Siitä huolimatta, sen tietäen ja hyvistä tavoista piittaamatta olen vastustanut keskustakirjastoa vähintään neljässä pakinassa. Syynä ei ole kirjojen vastustaminen vaan niiden puolustaminen. Keskustakirjasto ei lisää kirjan mahdollisuutta pitkään elämään vaan vähentää sitä.
    Kesäkuussa 2013 kirjoitin keskustakirjastosta otsikolla 4 miljoonaa kirjaa. Se viittasi niiden kirjojen lukumäärään, jotka pystyy ostamaan jos kirjasto jätettäisiin rakentamatta, sillä kirjaston hinnalla saisi neljä (4) miljoonaa kirjaa, jotka piisaisivat helsinkiläisten kirjahankintoihin 30 vuodeksi.
    Lukeeko sen jälkeen joku painettuja kirjoja?
    Maaliskuussa 2014 palasin keskustakirjaston kysymykseen pakinassani Espressoa vai kirjoja? Tammikuussa 2015 kirjastoa sivuavan pakinan otsikkona oli Epäjohdonmukaisesti ja vähän myöhemmin keväällä otsikoin että Kannattaa kannattaa.
    Mutta tuohan on nyt sivuseikka. Keskustakirjasto tulee kuin allergia koivujen kukkiessa.
    Päähuomio on, että Antti Nousjoki vei minulta minut.
    Olen Ei kukaan.


Lohdutukseksi voin kertoa, että arkielämässä Ei kukaan pärjää samalla tavalla kuin ne jotka ovat oikeasti joitakuita. Tätä uuden identiteetin (ei kenenkään identiteetin) elämää on tosin jatkunut vasta viikon verran.
    Kaupassa nimeäsi ei kysytä. Baarissa sinulle tarjoillaan vaikka oletkin Ei kukaan. Liikennevalot vaihtuvat vaikka Ei kukaan ajaa autolla, ja joskus pitää pysähtyä, toisinaan lähteä liikkeelle, aivan kuten muidenkin liikennevirtaan ajautuneiden. Jos paahtaisin kuitenkin ylinopeutta ja poliisi pysäyttäisi ja kysyisi, että kuka sinulle antoi luvan ajaa noin kovaa, minun täytyisi vastata rehellisesti: ”Ei kukaan!”
    Mutta sitten poliisikin hämmästyisi, kun hän tajuaisi, että ei ole todellakaan pysäyttänyt ketään. Ei kukaan, paitsi Ei kukaan, pääse kuin koira veräjästä.
    En silti tiedä miten väestörekisteriin on merkitty uusi identiteettini tai että onko Helsingin Sanomat jo raportoinut siitä eteenpäin. Saattaa olla, että väestörekisterin tietokannassa on edelleen vanhat tietoni, nimeni ja henkilötunnukseni.
    Hieman hermostuttaa ensi kevään kunnallisvaalit. Voiko Ei kukaan äänestää muiden kansalaisten tavoin? Mitä jos hän ei äänestä ketään?


Kukaan ei tiedä kuinka raastavaa on pelätä, että uusi identiteetti paljastuu. Nimellä ei tietenkään ole väliä - voisin aivan hyvin ryhtyä Antti Nousjoeksi, jos uskoisin keskustakirjaston siunauksellisuuteen - mutta nimettömyydestä, siitä että on Ei kukaan, saattaa seurata vaikeuksia, varsinkin ulkomailla missä pitää toisinaan todistaa henkilöllisyytensä.
    Olisi ironista jos syksyllä Burgosin maakunnassa, lähellä Santo Domingo de Silosia sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla kohtaisin kaimani joka on Ei kukaan.
   Olen nimittäin heti Vueltan viimeisen etapin, jonka päätöskierrokset ajetaan Madridin keskustassa, jälkeen varannut vuokra-auton (luottokortillani, entisellä nimelläni), jolla on tarkoitus ajaa katsomaan Bilbaon Guggenheimia ja poiketa matkalla Sad Hillin hautausmaalle.
    Mutta voiko fiktiiviselle hautausmaalle edes poiketa? Olettaen että autovuokraamo hyväksyy uuden identtiteettini ja että Ei kukaan kelpaa vuokrasopimuksen allekirjoittajaksi.
    Tässä pakinassa alkaa olla liikaa absurdeja kysymyksiä.


Loppukeväästä, alkukesästä 1966 – tasan viisikymmentä vuotta sitten – Sad Hillin fiktivinen hautausmaa rakennettiin Burgosin maakuntaan. Aurinko paistoi Pohjois-Espanjassa kuumasti.
    Hautausmaan rakentamiseen osallistui satoja sotilaita.
    Siihen tuli ympyränmuotoiseen kuvioon 5000 hautaa ja ristiä. Ympyrän halkaisija oli 300 metriä, ja ympyrän keskelle jätettiin kivetty aukio kaksintaistelua varten. Hautausmaa sijaitsee laaksossa, jonka rinteet laskeutuvat kivetylle keskusaukiolle kuin paellalautasen reunat.
    Kaksintaisteluun osallistui kolme miestä – Blondie (Clint Eastwood), Tuco (Eli Wallach ja Enkelisilmä (Lee van Cleef) – joten se olikin kolmintaistelu. Nämä miehet (”Hyvä”, ”Ruma”, ”Paha”) olivat tehneet pitkän matka Amerikan sisällissodan melskeissä etsiessään aarretta, jonka nyt tiedettiin sijaitsevan Sad Hillin hautausmaalla, mutta vain Blondie tiesi missä haudassa aarre lepäsi.
    Ennen kuin lopullinen taistelu alkoi, Blondie kirjoitti harmaaseen kivipalaan haudatun nimen – sen perusteella aarteen löytäisi omakseen eloon jäänyt.
    No, paha saa tietysti palkkansa eikä rumallekaan käy huonosti.
    Kun Blondie näyttää kivenpalaa kaksintaistelun jälkeen Tucolle, tämä huudahtaa: Eihän siinä lue mitään!
    Olemme pakinan huippukohdassa: Ei kukaan kohtaa fiktiivisen kollegansa. Olettaen että suunnitelmani toteutuu. Että auto annetaan, että navigaattori uskoo Ei kenenkään toiveita, että Ei kukaan peljästy varjoaan eikä syysauringon säteet karkota sitä Toista.
    Elokuvassa aarre oli piilotettu Arch Stantonin haudan vieressä lepäävän tuntemattoman hautaan. Kuolleella ei ollut nimeä.
    Sergio Leone filmasi Sad Hillin huikean kohtauksen kesällä 1966 ja saman vuoden joulukuussa Hyvät, Pahat ja Rumat sai ensi-iltansa Italiassa.


Ei kukaan on absurdi minä.
    Greene kutsui häntä Toiseksi.
    Sad Hillin hautausmaalla ristissä luki Tuntematon.
    Jokainen tietää, että varjo seuraa isäntäänsä, mutta entä jos kaikki meneekin toisin päin. Jospa varjo kulkee ensin ja me sitten vasta...

                                                                                                      Jaakko Salovaara, 2015.