Pimeän valoa

[poissa ja läsnä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lux Helsinki 2019. Marco Brianzan Moonlight - ja katsojia. 

Odottaja tähyilee pysäkillä bussia. Hän näkee valon pisaroita.

    ”Valon pisaroita vasten pimeää”, Tuure Kilpeläinen laulaa, ”meille putoaa valon pisaroita / valon pisaroita kun toivo häviää.”

    Fysiikkaa ja metafysiikkaa, konkretiaa ja symboliikkaa.

    Valo on hyvästä, pimeys pahasta.

    Mutta jos valot palavat aina, miten ihmisen käy? Jos valoa ei pääse pakoon? Onko yksityisyys ja julkisuus rinnakkain vai vasten toisiaan? Voiko hyvää olla liikaa?

    Suomalaistaustainen hotellinpitäjä  Espanjassa kertoi espanjalaisten vaativan, että makuuhuoneessa pitää olla yöllä säkkipimeää. Ikään kuin vastakohtana maiseman huikaisevalla päivänvalolle.

    Suomalainen tottuu jatkuvaan harmauteen, johonkin valon ja pimeän väliseen. Hän tekee siitä hyveen. Niinpä täällä pohjoisessa kaikki perustuu kompromisseihin.

Oliko alussa valo vai pimeys?

    Vanhan Testamentin prologissa maa luodaan. Kaikkialla on pimeää, autio maa. ”Tulkoon valo!”
    Se tulee. Kaikkivaltias hämmästyy aikaansaannostaan ja ihastuu valoon. Valo nimitetään päiväksi, pimeys yöksi.

    Tästä voi päätellä ettei Jumala ollut liikkeellä pohjoisessa missä  saa etsiä kesällä pimeää ja talvella valoa, vaan Välimerellä missä valon ja pimeän raja piirtyy aina selvästi.

    Tähtitieteilijät sanovat, että alkuräjähdyksen jälkeen valoa oli kaikkialla. Maailma oli melkein pelkästään valoa. Mutta mitä oli sitä ennen? Ajan imaginaarisella puolella: pimeys vai valo?

    Ratkaisematon kysymys. Kukaan ei näe alkuhetken tuonne puolelle.

Suuria miettien olemme syntyneet räjähtäneiden tähtien tuhkasta.

    Pieniä miettien olemme kaloja kuivalla maalla.

    Keinovalokulttuurin luoma uudenlainen ihminen irtautuu alkuperäisestä valosta ja pimeydestä.

    Pablo Picasso valitteli Dora Maarille, että valokuvaus on hänelle liian sattumanvaraista. Jos taiteilija antaa valolle sananvallan, hän ei tiedä mitä syntyy. Valoa ei kontrolloida niin kuin maalia pensselissä.

    Pimeissä huoneissa näytetään elokuvia. Liikkuvan valon kollektiivinen kokemus on olemassa, vaikka sitä ei pysty selittämään.

    Nykyään elokuvia katsotaan kotona. Huone ei ole pimeä eikä valoisa vaan siltä väliltä. Moderni elämä, taide, kokemus ovat kompromissi.

    Vanhassa tarinassa hölmöläiset yrittivät mättää valoa säkkiin. Ei onnistunut. Huonoja työkaluja?

    Nykyään tuo saattaa onnistua.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill, Santo Domingo de Silos - lännenmiehen kivilaatat.

Viime viikolla tuli kuluneeksi 90 vuotta italialaisen Sergio Leonen syntymästä. Hän kuoli noin 30 vuotta sitten.

    Tänään torstaina (10.1) Yle Teema näyttää v. 1966 valmistuneen, Espanjassa ja Italiassa filmatun lännenfilmin Hyvät, pahat ja rumat.

    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua. 
    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.

    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.

    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan pari vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.

    Hautausmaan entisöinnistä on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Netflixistä. Dokumentin (Desenterrando Sad Hill / Sad Hill Unearthed) mukaan käsikirjoituksessa luki: Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef kävelevät hautausmaan keskusympyrään ja taistelevat toisiaan vastaan.

    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus – pysyvää valoa elokuvan historiaan.

    Guillermo de Oliveiran ohjaamasta dokumentista käy ilmi, että talkooporukka kaivoi paksun turpeen alta esille hautausmaan keskiössä olevan kiviareenan. Nyt siellä voi astella samoja kiviä pitkin kuin Eastwood, Wallach ja Van Cleef kävelivät toisiaan vastaan vuonna 1966.

    Viime kesänä minä astelin. Oivalluksen sähköisku, historian valokaari.

Kun asuu meren rannalla ja sen lähellä koko elämänsä, oppii mustiin talviin ja sähkön päivänvaloon.

    Tavaksi on tullut väittää, että pohjoisessa pimeä ei ole pimeää vaan jotakin muuta. Ainakin aurinkotuulien hiukkasmyrskyjen valosäikeitä.

    Oltuani nyt vuodenkierron pimeimpään aikaan Lapissa epäilen yleistä hokemaa pohjoisen maagisesta valohämärästä. Lumesta huolimatta etelän ihminen ahdistuu kun koko päivän on pimeän synkkää. Nukuttaa.

    Etelässä, kaupungissa ja sen liepeillä tottuu keinovalon taivaaseen ja himmeään arkipäivään.

    Valon pisaroita kaikkialla.

Kiertelin Lux Helsinki 2019 näyttelyssä kahtena iltana.

    Väkeä tolkuttomasti, nähtävää vähän. Aikaisempii vuosiin verrattuna Lux 2019 on pettymys, melkein floppi. Ei yllättävää, ei uutta, ei mieltä järisyttävää.

    Medialle näyttää riittävän, että on luotu ilmiö joka kiehtoo ihmisiä. Ilmiön sisälle ei tarvita juuri mitään. Pääasia on, että kansalaiset osallistuvat osallistumalla osallistumiseen.

    No, hyvä sekin. On kivaa olla mukana, satojen ja tuhansien rinnalla, yhteisessä laumassa. 

    Kannattaa jonottaa Amos Rexiin – vaikkei taideteoksista pitäisikään. Kannattaa tuppautua Oodiin – vaikkei mitään lukisikaan. Kannattaa vaeltaa ihmismassan mukana valonäyttelyssä - vaikka melkein kaikki olisi valotonta.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

    Näin kirjoitti Kafka.

    Ei kannata analysoida puhki.

    Fred Vargasin komisario Adamsbergin ajatusmetodeihin palatakseni sarjan toisessa romaanissa Kuriton mies nurin (1999, suomennos 2006) ”komisarion ajatukset olivat luonteeltaan epämääräisiä, olomuodoltaan kaasun, nesteen ja kiinteän aineen välimailta, ja kaiken kukkuraksi niillä oli tapana kasautua yhteen, muiden näennäisesti täysin asiaan kuulumattomien ajatusten kanssa.”

    Valossa näkee paremmin kuin pimeässä. Kävellessä ajattelee enemmän kuin nojatuolissa. Selkeiden lauseiden takaisessa pimennossa leijuu epämääräisiä ajatushattaroita kuin valon pisaroita: Tähtipölyä, hiukkasmyrsky lasissa, mittakaavan mahdoton tulkinta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Soutaja / Pyhätunturi 28.12.2018, noin klo 21:24.