Rouva Gray, 1930-2019

[lainavaloa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Miksi?

    Miksi sanoihin pitäisi luottaa?

    Ovatko ne muka enemmän kuin todellisuus?

    Voiko sanan sitoa aikaan? Jos voi, niin miten?

    Lainaavatko sanat todellisuutta omaksi edukseen? Ilmeisesti todellisuus kuitenkin oli ensin, sanat sitten. Jos kuu heijastaa lainavaloa, mitä sanat heijastavat? Eiväthän ne itsessään ole mitään, ilman lainattavaa.

    Myös kaunokirjallisuus heijastaa… todellisuuden melodraaman.

    Tavallaan jokainen romaani yrittää pysäyttää ajan. Se on mahdoton tehtävä. Mutta ei edes matematiikka pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta, kirjoitti korsikkalais-norjalainen matemaatikko Ivar Ekeland. ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.” (Ennakoimattoman matematiikka.)

    Ajasta on otettava kiinni mitä saa.

Jokainen romaani on ajan hämäystä.

    ”Miksi sinä kirjoitat?” kysytään Stéphanielta romaanissa Rakkautta ja sortoa. ”Taide luo vaihtoehtoisen todellisuuden”, Francine du Plessix Grayn päähenkilö, aika realistinen omakuva niin kuin kirjailija on todennut, vastaa. ”Minun kynäni saattaa olla minun penikseni, kostoa siitä etten ole mies...”

    Muutama päivä sitten The New York Times kertoi, että Francine du Plessix Gray kuoli 88 vuotiaana kotonaan Manhattanilla New Yorkissa sunnuntaina 13.1.2019. Suomessa tätä ei ole suuremmin noteerattu, enkä löydä englantilaisestakaan mediasta muistokirjoitusta.

    Rouva Grayn – niin kuin hän halusi itseään kutsuttavan – elämä oli kuin moderni melodraama, kosmopoliittinen satu.

    Vuonna 1928 Vladimir Majakovski rakastui kuin hullu pariisilaiseen kuvankauniseen malliin, venäläiseen emigranttiin Tatjana Jakovlevaan. Kiihkeän hetken Tatjana oli Majakovskin rakastajar ja muusa, runon kohde.

    Vähän myöhemmin Jakovleva meni naimisiin ranskalaisen diplomaatin, köyhän aatelismiehen Bertrand Jochaud du Plessixin kanssa. Tytär Francine syntyi Varsovassa 25.9.1930.

    Bertrand du Plessix kuoli v. 1940 kun häntä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Gibraltarin tienoilla matkalla Casablancasta Ranskaan, missä Plessixin oli tarkoitus liittyä Vapaan Ranskan armeijaan.  

    Miehensä kuoltua Tatjana pakeni tyttärensä ja venäläisen emigrantin Alexander Libermanin kanssa Yhdysvaltoihin. Kymmenvuotias Francine ei osannut sanaakaan englantia, mutta 14 kuukauden päästä hän kirjoitti englantia niin hyvin, että voitti koulussa kirjoituskilpailun. Tatjana avioitui Libermannin kanssa.

    Francinen äidistä tuli New Yorkissa maineikas hattujen suunnittelija. Hänen isäpuolensa työskenteli Condé Nast -julkaisujen toimituspäällikkönä. Yritys julkaisi mm. The New Yorker lehteä, johon Francine myöhemmin kirjoitteli vakituisesti. Yliopistossa Francine tutki Kierkegaardia.

    1950-luvulla Francine työskenteli Pariisissa muotitoimittajana. Hän meni naimisiin amerikkalaisen taiteilijan Cleve Grayn kanssa.

    Rakkautta ja sortoa oli 1970-luvulla kansainvälinen menestysromaani, hieman feministisen kirjallisuuden valtavirrasta poikkeava teos, jossa nainen etsii eräänlaista epäsukupuolista minää.

    Francine du Plessix Gray kirjoitti elämäkerrat Louis Coletesta – Flaubertin muusasta – ja Markiisi Sadesta, Simone Weilistä ja Madame de Staëlista. Francine Grayn elämäkerta omista vanhemmistaan (Them) sai palkintoja ja loistavat arvostelut 2000-luvulla.

    ”Kirjoitan kostaakseni todellisuudelle”, Francine du Plessix Gray sanoi, ”tuhotakseni ikuisiksi ajoiksi sen änkyttävän, voimattoman lapsen joka kerran olin, saadakseni rakkautta ja huomiota, jota hiljennetyllä lapsella ei koskaan ollut… ollakseni jotakin muuta kuin mitä minä olen.”

    Gray tunnusti (kesällä 1987) Paris Reviewin haastattelijalle tajunneensa vuosien mittaan, että hänen suurin pelkonsa elämän aikana on ollut tietynlaista yksinäisyyden ja hyljätyksi tulemisen pelkoa. ”Kirjoittamalla luon läsnäoloa joka täyttää tuon yksinäisyyden.”

Francine du Plessix Gray: Rakkautta ja sortoa.
Suomennos Annikki Suni. Otava, 1977. Päällys Kosti Antikainen.
Alkuteos Lovers and Tyrants, 1976.

Minä ja rouva Gray – voivatko elämät ja ajat kohdata toisensa?

    En tiedä.

    Enkä tiedä sitäkään miksi kirjoitin 1970-luvulla ja 1980-luvun taitteessa niin paljon naisten kirjoittamasta proosasta. Luulinko tietäväni naisista jotakin… kirjoittamisen arvoista? Aivan varmasti en tiennyt! Halusinko oppia naisen sielunelämästä jotakin? Tuskinpa!

    Ehkäpä naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden uudenlainen, ehdoton kapinallisuus kiehtoi.

    Noina vuosina kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin mm. Anaïs Ninistä, Virgiania Woolfista, Doris Lessingistä, Marilyn Frenchistä, Mary Gordonista, Joan Didionista, Erica Jongista, Simone de Beauvoirista ja myös suomalaisista naiskirjailijoista kuten Eila Kostamosta, Veronica Pimenoffista, Tytti Parraksesta, Eila Pennasesta ja Anja Kaurasesta.

    Ja tietysti myös Francine du Plessix Graysta. Vai kirjoitinko?

    Nyt en sitten löydäkään Demarin leikkeistä juttua Graysta. Miksi?

    Muistanko väärin?

    Mutta netistä löytyvä Parnasson hakemisto paljastaa, että vuonna 1978 julkaisin Parnassossa yhteiskritiikin Grayn Rakkautta ja sortoa – romaanista ja Erica Jongin teoksesta Tekisit jotain elämällesi. Jutun otsikko kuului: Liberté, égalité, fraternité.

    Koska en löydä (verkkokomerostani) kyseistä Parnasson numeroa tähän hätään, en voi lainata tuon aikaista arviotani Grayn romaanista. En pysty sanomaan mitä siitä ajattelin. Mieleen se joka tapauksessa jäi, toisin kuin vaikkapa Marilyn Frenchin romaanit.

    Niinpä otan korvikkeeksi muutamia pointteja parista muusta naiskirja-arvostelustani.

    ”Suomalaisen nykytodellisuuden jossa inflaatio ja todellinen tai näennäinen pula ja oikeistolainen kurinpalautus järkyttävät meitä röyhkeydellään, sijaan Nin loihtii maailman joka tuoksuu tinjamilta, sahramilta ja curryltä, maailman joka tunteiden merenä myrskyää juuri välittämättä pörssikursseista, pakkolomautuksista tai työläisten perusoikeuksia rajoittavista lakisuunnitelmista”, kirjoitin Demarissa Anais Ninin romaanista Kuuaurinkojuhla kesällä 1977. ”Mutta on toki hyvä että meille tarjotaan kohottavaa, eskapistista kirjallisuutta perisuomalaisen agraariproosan vaihtoehdoksi. Minä ainakin olen väsynyt yhteiskuntamme populistis-nationalistiseen ummetukseen.”

    Aikaa ei voi matemaattisesti määritellä.

    Onko mikään muuttunut vuodesta 1977?

    Aika pudottaa pisaransa, otsikoin elokuussa 1979 arvosteluni Virginia Woolfin romaanista Aallot. ”Kiistämättä Woolf on muuan vuosisatamme romaanitaiteen uudistajista”, päättelin Demarissa. ”Toinen asia on, kuinka pitkälle tällä aistimusmaailman sirpaleita kartoittavalla kerrontatyylillä on syytä edetä. Voisi jopa ajatella, että nykyihminen, joka on hitonmoisen atomistisen informaatiokeskityksen kohteena, ei niinkään tarvitse lisää vaikutelmia kuin noita vaikutelmia yhdisteleviä, kokonaisuuksiksi rakentavia romaaneja.”

    Woolf oli tietoinen naiskirjailijan asemasta 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Päätin juttuni lainaamalla Woolfin kirjettä:

    ”Woolf ei pitänyt lainkaan kun hänet pistettiin samaan nippuun aikalaismodernistien kanssa. ’Luoja nähköön kuinka väsynyt olen siihen, että minut pannaan samaan häkkiin Aldousin (Huxley), Joycen ja Lawrencen kanssa!’ Woolf huudahtaa eräässä kirjeessä kohta Aaltojen ilmestyttyä. ’Emmekö voisi huvin vuoksi vaihtaa häkkejä? Kuinka kaikki professorit silloin kauhistuisivatkaan!’”

Nainen ja naiskirjailija miesten rakentamassa häkissä.

    ”Naisen ruumiin toiminnoille ei vielä ole oikeita sanontoja”, Stéphanie ajattelee romaanissa Rakkautta ja sortoa, ”meidän on väliakaisesti lainattava niitä miehiltä, mentävä mukaan, laahauduttuva miesten kielen mukana, kunnes luomme omamme...”

    Francine du Plessix Gray sanoi eräässä haastattelussa olleensa lainsuojaton ja kapinallinen perheensä ja sukunsa elämänpiirissä. Hän oli syrjään jäävä kosmopoliittinen intellektuelli kosmopoliittista jet-setin elämää viettävässä suvussaan. Romaanissa Rakkautta ja sortoa kuvataan Grayn alter egon elämää 1930-, 50- ja 60-luvulla Euroopassa ja kaikkein herkullisimmillaan ja satiirisimmillaan Gray on kirjoittaessaan Saint-Tropezin tyhjänkimaltavasta kesästä vuonna 1963: "Minä erotan ranskalaisia ja ruotsalaisia valokuvamalleja, saksalaisia teräspamppuja, italialaisia elokuvaohjaajia, amerikkalaisia sisustustaiteilijoita. Paljasrintaiset, pitkätukkaiset teinitytöt kuljeksivat lanteitaan pyöritellen edestakaisin vedenrajassa ja tähyilevät rannalta sopivia miehiä. Ja öljyttyä pintaa riittää kiiltelemään auringossa tylsänä kuin kinkut ikään."

    Annikki Sunin suomennos on tässä kohdin huono ja yksioikoinen mutta... tarkoitus selviää. (Alkuteksti: "And the expanse of oiled flesh gleams in the sun with the sad splendor of quartered meat.")

    Alusta loppuun saakka Stéphanie yrittää ymmärtää häkkiään, onko hän siinä myös omasta tahdostaan? ”Koskaan en lakkaa ihmettelemästä sitä miten me ihmiset kerjäämme rakkautta ja sortoa...”

    ”… Minä tiedän. Nainen enkelinä, nainen eläimenä – muinainen jako. Kunnioitettavat ja pyhitetyt äidit, sisaret ja morsiamet vastaan irstaat rakastajattaret, jotka kiusaavat miehiä, etenkin jos sattuvat olemaan näitä viattomampia. Meidän orjuuttajamme erottelevat meitä eläintarhan häkkeihin, ja me suostumme iloisesti. Älä koskaan syytä pelkästään orjuuttajia. Se alkaa hyvin hitaasti selvitä minulle.”

    Amerikkalainen myytti: yhteisen orgasmin unelma! Stéphanie yrittää etsiä sukupuolisuuden kolmatta tietä, muuttua mieheksi tai joksikin muuksi kuin tyyppinaiseksi, mutta ei kuitenkaan samanlaiseksi mieheksi kuin amerikkalaiset sankarit ovat.

    Vaihtoehtoja on vähän, tuskin lainkaan. Miten vapautua ei-mihinkään?

    ”Okei, vaikeaahan se on ollut, rankka homma naiselle riistäytyä vapaaksi meidän kulttuurissamme; kaikki meidän suuret sankarimme ovat yhteiskuntaa vastustavia pahoja poikia - Huckleberry Finnistä Norman Maileriin. Mutta jos me yritämme samaa, meidät piiskataan… Jack Kerouac ja James Dean, katso miten järjestelmän ulkopuolelle jättäytyneitä miehiä ylistellään, hehän ovat meidän vaikuttavimmat sankarimme saamari soikoon.”

    Stéphanie haluaa olla noiden sankareiden kaltainen mutta ei kuitenkaan ole. Monet feministikirjailijat loivat sankareita, joiden kapinan päämääränä tuntui olevan miehettyä, muuttua miehen kaltaiseksi holtittomaksi seksisubjektiksi. Grayn romaanin nainen ei tyydy noin yksinkertaiseen ratkaisuun vaan yrittää monimutkaisempaa tietä itsensä luo, ja vapauteen.

    Naisen vapautumisen hankaluutena on, Gray kirjoittaa, ettei yhteiskunnassa ole naisille perinteistä tapaa olla ”tuhmia tyttöjä”. Nainen ei voi, toisin kuin mies, elää yhteiskunnan ulkopuolella.

    Todellisuus ja sen kuvitteleminen sanoiksi!

    ”Kirjailija on kuin hovinainen”, Stéphanie ajattelee päästyään jonkinmoiseen itsetuntemukseen, ”joka tipauttelee hajuveden tuoksuisia nenäliinoja pitkin palatsin lattiaa, jotta kavaljeerit löytävät hänen huoneensa. Minä olen pudotellut kaikki nämä johtolangat itselleni ja missä minä nyt olen?”

    "Jokaisen naisen on elämässään manattava itsensä vapaaksi erilaisten sortajien lumouksesta: lastenhoitajien, rakastajien, aviomiesten, gurujen, vanhempien, lasten, hyvän elämän myytin lumouksesta - kaikkein raaimpia sortajia voivat olla ne, jotka meitä eniten rakastavat." Taikasana on vanginvartija, Gray kirjoittaa. ”Anna vihollisellesi nimi ja saatat rakastaa häntä. Yritä muistaa menneisyytesi valtakunta. Ellet muista, keksi se."

    Uusia ajatuksia vanhassa maailmassa!

    Vanhoja ajatuksia uudessa maailmassa!

    Häkki jonka rakensimme itsellemme!

    Francine du Plessix Gray syntyi Varsovassa ja kuoli New Yorkissa. Väliin mahtui 88 vuotta eurooppalaisamerikkalaista melodraamaa.

Kyösti Salovaara, 2019.