Punnittua taidetta

[kilo perunoita ja litra maitoa]

Helisevät sanat, kolisevat lauseet – taidekritiikin olemus?

    Menet kauppaan. Ostat perunoita, tomaatteja, persimoneja ja kaksi sipulia. Kävelet puntarille. Valitset tuotteen, punnitset sen, saat hintalapun.

    Erilaisia makuja mutta yksiselitteinen hinta. Käy vertailuun.

    Hedelmän hintalapusta ei voi kuitenkaan päätellä sen makua.

    Luet kirjan.

    ”Oliko se hyvä?” sinulta kysytään.

    ”Oli se”, vastaat, ”aika hyvä.”

    ”Miksi?”

    ”No, oli se... aika hyvä.”

Ikiaikainen probleema: miten taideteoksen voi arvioida? Löytyykö universaali mittatikku? Painavatko hyvät kirjat enemmän kuin huonot?

    Mitä tarkoitat kun puhut hyvästä kirjasta?

    Onko taideteos hopeahuilu vain fanfaari? Viettelevää viihdettä vai kutsu barrikadeille?

    Viihdytkö lukiessasi vai kuljetko otsa rypyssä?

    Jos luet pelkästään high brow romaaneja, oletko parempi ihminen kuin minä, joka tyydyn low brow dekkareihin? Jos olet, missä se näkyy?

    Kun luit – no kai sitten luit – James Joycen Odysseuksen, saitko älyllisen orgasmin? Vai ihan oikean? Miten se näppäili tuntojasi? Tunteitasi? Älynystyröitä? Oivalsitko jotakin?

    Minä muuten luin… oliko se… Kuolema hiipii sukkasillaan… tai jotain sinne päin… ja tulin hyvälle tuulelle.

Mutta ihan vakavasti.

    Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin viime torstaina espoolaisen Miia Sarlinin lyhyt kirjoitus Amos Rexin näyttelystä. Huikea kokemus, kirjoittaja sanoi.

    Hän "korjasi" Kimmo Hotulaisen aikaisempaa toteamusta, että Rexin näyttely on pettymys.

    Sarlin myönsi, että Hotulainen saa olla mitä mieltä tahansa Rexin näyttelystä, mutta lisäsi, että hän itse ymmärsi Hotulaista paremmin ja avoimemmin Rexin Team-lab-kollektiivin digitaalisen näyttelyn.

    Sarlinin mielestä hänen ”meditatiivinen” ja ”psykedeelinen” taidekokemuksensa oli arvokkaampi kuin Hotulaisen pettymyksen kokemus, joka Sarlinin mielestä johtui Hotulaisen rajoittuneisuudesta. Hotulainen ei siis ymmärtänyt uutta taidetta.

    Mielipidekirjoittaja oli sitä mieltä, että Rexissä esitettyä ei voi arvostella samoin perustein kuin jotain muuta ”kenties perinteisempää taidemuotoa”.

    Jos taideteoksia ei voi arvioida samoilla kriteereillä, niin miten niitä sitten arvioidaan? Pelkästään subjektiivisena kokemuksenako?

    Jos taide ja taideteokset ovat vain ja ainoastaan subjektiivinen kokemus, kannattaako kritiikin laadusta ja/tai sen puutteesta paasata?

John Carey: What Good Are the Arts? 2005.
Alex Matson: Romaanitaide. 1947.
Edwin Muir: The Structure of The Novel. 1928.

Korkeakulttuuria harrastavat sanovat joskus ja ajattelevat usein, että heidän taidekokemuksensa on arvokkaampi ja syvempi kuin vaikkapa romanttisen romaanin lukijan kokemus.

    John Carey muistuttaa teoksessa What Good Are the Arts?, että tuollaista erottelua ei pidä tehdä tieteeseen vedoten. Kukaan ei voi tietää aidosti, miten naapuri kokee jonkun lukemansa, kuulemansa, näkemänsä. Viihdekirjaa lukevan tai iskelmää kuuntelevan ihmisen kokemus voi olla paljon voimakkaampi kuin Odysseusta lukevan ja klassista musiikkia kuuntelevan kanssaihmisen. Subjektiivisia tajunnantiloja ei voi vertailla keskenään hyvä-parempi-paras asteikolla.

    Syvä ja pinnallinen ovat arvostelijoiden käyttämiä sanoja, jotka kyllä helisevät mutta eivät ilmaise mitään täsmällistä.

    Edwin Muir toteaa teoksessaan The Structure of Novel, että kirjallisuudentutkijoiden ja kriitikoiden käyttämät sanat kuten teoksen muoto, rytmi, pinta, näkökulma jne., eivät merkitse oikeastaan mitään. Matolla on muoto, ei kertomuksella, sävellyksellä on rytmi, ei romaanilla.

    Kuitenkin olisi hienoa, jos näkisimme romaaneissa muodon, niin kuin Alex Matson kertoi näkevänsä. Hän ei oikein pystynyt kertomaan mitä nuo muodot olivat ja ovat, mutta niiden perusteella hän kuitenkin uskoi punnitsevansa erilaisten romaanien arvon. ”Vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena”, Matson sanoi, ”se on silti muoto.” Ja koska romaaneilla on muoto, niin niiden olemus on muodossa tärkeämpi kuin se mitä romaani kertoo, mitä se se esittää.

    Jos fiktio on todenmukaista valhetta todellisuudesta, mitä se lopulta paljastaa: valehtelijan vai valheen?

Onko taideteoksilla muuta yhteistä keskenään kuin se, että ne kertovat ”jotakin” ihmisten todellisuudesta? Että ne ovat aina taiteilijan julkilausuma siitä miten hän arvioi itsensä suhteessa todellisuuteen?

    Ja jos näin on – jos jokainen taideteos on taiteilijan julistus – pitäisikö taidetta arvostella pelkästään tuolla perusteella? Yhteiskunnallisina julistuksina, esteettiseen kaapuun puettuina kannanottoina? Pienin yhteinen tekijä on todellisuus - siinä onkin nieltävää.

    Muirin mukaan taiteilijan julistus on aina todellisuutta selkeämpi ja paremmassa järjestyksessä. Vaikka taiteilija kuvaisi yhteiskuntaa kaaoksena tai elämää järjestyneenä, niin hänen taideteoksensa on aina selvempi ja järjestyneempi kuin mitä yhteiskunta ja elämä ovat. Jopa Joycen Odysseus on vähemmän sekava kuin Dublin, josta se kertoo.

    Mitä Joycea lukiessa pitäisi arvioida: romaanin henkilöitä vai heidän taustallaan olevan Dublinin sekavaa elämää?

    Taideteosta arvioidessa on helppoa, melkein vaadittua, liioitella.

    Olisi mahdotonta, esimerkiksi, kuten Carey vinoilee, todistaa että Picasson taiteessa on enemmän totuutta kuin vaikkapa pesukoneessa tai pussillisessa ranskanperunoita. Ja kuitenkin arvostelijat harkitusti esittävät moisia väitteitä.

    Me puhumme paljon taiteen yhteiskunnallisesta totuudellisuudesta, vaikka emme tiedä mitä yhteiskunta on ja mitä totuudella tarkoitetaan.

Syvällinen romaani, totuudellinen maalaus, modernin runon näkökulma – ja puikulaperunoita keitetään 13 minuuttia.

    Ota kiinni mistä saat!

    Kaksikymmentäkaksivuotias Raoul Palmgren kirjoitti Tulenkantajissa vuonna 1934, että nyt ja tulevaisuudessa ”kriitikko henkiseltä rakenteeltaan ei voi olla taiteilija, vaan hänen pitää olla tiedemies.”

    Estetiikka ei riitä, Palmgren sanoi. Pitää olla myös sosiologi. ”Melkein kaikki taiteilijat yliarvioivat taiteen; kriitikko sen sijaan asettaa sen oikeaan asemaan yhteiskunnallisessa kokonaisuudessa.”

    Oliko nuori Palmgren naiivi? Vai näkikö hän taiteen pinnan alle?

    Mutta onko yhteiskunnallista kokonaisuutta Palmgrenin ymmärtämässä mielessä enää olemassakaan vai onko tilalle tullut monia yhteiskuntia, monia arvomaailmoja, monia tasa-arvoisia tapoja osallistua yhteiskuntaan?

    Ehkäpä nykyään vain muodoilla on merkitystä. Kenties Matson olikin oikeassa sanoessaan etteivät kirjat kerro mitään oleellista olematta kertomuksen muotoa. Ja kenties taide irrottautuu historiasta ja saavuttaa muodon, joka ei enää liity millään tavalla varsinaiseen elämään.

    Jos näin käy, taiteesta tulee puhdasta viihdettä vakavasti.