Kannattaa kannattaa

[aasinsiltoja, omahyväisesti minä]

                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Minä ja Marx -
Trier.

Kannattaa kannattaa kirjastoja ja jos ei niitä, niin kirjoja kuitenkin. Kesän mittaan olen jo ehtinyt väittää, että jos porukka ei osta uusia kirjoja, ei pidä kiukutella kirjastojenkaan puolesta.

    Viime viikolla kirjabloggaajat kannattivat nimenomaan kirjastoja idealla, että otetaan omakuva suosikkikirjaston edessä tai siellä päin. Jos minun pitäisi kannattaa jotakin kirjastoa, otattaisin kuvan itsestäni Helsingin keskustakirjaston edestä vastustaakseni sitä, sillä paras tapa turvata kirjastotoimi Helsingissä on jättää tuo kirjasto rakentamatta. Jos keskustakirjasto jätetään rakentamatta, sillä ostetaan helsinkiläisille kirjoja sadan vuoden ajan.

    Mutta miten voi ottaa valokuvan kirjaston edestä jos rakennusta ei vielä ole?

    Tätä pitää miettiä.

Kirjastoja kannattavat sanovat vastustavansa uutta hallitusta, joka tosin ei vielä ole tehnyt mitään, paitsi luvannut että kunnat saavat järjestää palvelunsa niin kuin haluavat.

    Kannattaako siis vastustaa lähidemokratiaa kannattaakseen kirjastoja?

    En osaa sanoa, sillä demokratialla on niin monia muotoja. Entinen valtiomies Paavo Väyrynenkin on turvautumassa kansaan sen jälkeen kun ovet vallan kammareihin ovat häneltä muuten sulkeutuneet. Paavo vaatii, että eurosta pitää liueta (ottamalla myös markka käyttöön) kansaa äänestyttämällä. Väyrystä harmittaa, että Urho Kekkonen kuoli ja Neuvostoliitto hajosi.

    Väyrysen ja monen muun mielestä suomalaisille sopisi paremmin autoritaarinen johto ja kova hierarkia. Viina ja demokratia käyvät haitallisesti suomalaisten päähän.

    Kun suomalaiset innostuvat kansalaisaloitteiden flip-flop demokratiasta, lait säädetään ja kumotaan vuorovuosina eikä "taistelu" pääty lainkaan. Kauan sitten James Madison, yksi Yhdysvaltojen perustajista, kirjoitti että kansanäänestykset johtavat helposti tyranniaan, vähemmistöjen sortamiseen. Lääke tällaista tyranniaa vastaan on edustuksellisuus, vallan hajauttaminen, parlamentarismi.

    Sitäkö siis nyt harjoitellaan? Siitäkö halutaan päästä eroon?

En siis ryntää kirjaston eteen poseeraamaan, mutta omahyväisesti liehittelen tässä pakinassa paria ”suurta” kirjailijaa ja asetun heidän haamujensa varjoon kuvattavaksi.

    Tällaisena kesäpäivänä, kun kirjoitan taas pakinaa villapaitaan ja karvatossuihin varustautuneena, tulee tietysti mieleen kysymys, että miksi kirjailijoita oikeastaan pitäisi ”liehitellä” tai fanittaa. Onko oikeastaan mitään väliä, kuka kirjan on kirjoittanut?

    Pahempi kysymys kuuluu, että ”tekeekö kirjallisuus ja taide meistä parempia ihmisiä?”.

    Mitään kovin hyvää, tieteellistä vastausta tuohon kysymykseen ei löydy. Esimerkkejä riittää molempiin suuntaan; muutamat todella "pahat" ihmiset ovat olleet kaunokirjallisuuden himolukijoita. Mutta taidetta ja kirjoja puolustavat ovat tietysti jyrkästi sitä mieltä, että taide tekee ihmisestä paremman ihmisen – mitä se sitten tarkoittaakaan.

    Aina kun joudun odottelemaan jossain, lääkäriasemalla tai laboratoriossa tai missä tahansa, lueskelen John Careyn teosta What Good Are the Arts?, ja alleviivaan parhaita virkkeitä. Niitä on kertynyt.

    Carey sanoo ettei ole todisteita taiteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Eihän kirjoista tai soitosta haittaakaan ole. Hän muistuttaa, että jo Aristoteles uskoi musiikin muokkaavan ihmistä ja nuorta ihmistä parempaan kuosiin. Sielulle musiikki tekee hyvää, Aristoteles ajatteli. Se parantaa ihmisen moraalista laatua. Mutta – ainahan ”mutta” ponnahtaa esiin – musiikin pitää olla oikean sorttista. Kevyt musiikki, varsinkin huilumusiikki oli Aristoteleen mielestä liian kiihottavaa ja jännittävää ja se vetosi työläisiin, orjiin ja lapsiin eikä kohentanut ihmisen moraalista laatua lainkaan.

    Viihteen vastustamisella on pitkä jälki länsimaisessa kulttuurissa.

Jos olen ihan rehellinen, ja miksi en olisi, niin täytyy tunnustaa etten ole koskaan niinkään fanittanut taiteilijoita kuin heidän teoksiaan. Olen aina ihmettelyt kun joku kiihkeästi fanittaa jotakuta laulajaa lauloi tämä sitten millaisia lauluja tahansa. Minusta taiteeseen tulee mennä taideteoksen kautta eikä taiteteoksen tekijän kautta, mutta tämä ajattelutapa saattaa olla silkkaa snobbailua.

    Tässä kohtaa turvaudun Jean-Paul Sartreen joka kirjoitti, että ”meille tekeminen paljastaa olemisen”. Väännän tämän ajatukseksi, että teko on esimerkiksi ”romaani” eikä niinkään sen kirjoittaminen, siis lukijan ja lukijakunnan näkökulmasta. ”Heideggerin mukaan”, Sartre jatkoi, ”vasaran tuntee parhaiten silloin, kun sitä käyttää vasaroimiseen. Ja naulan silloin, kun sen naulaa seinään, ja seinän silloin kun siihen naulaa naulan.”

    Edellisellä kappaleen ”vääristelyllä” yritän perustella, miksi menin Key Westissä Ernest Hemingwayn kotitalon edustalle, mutta en sisälle taloon; samoin kuin että miksi poseerasin Karl Marxin kotitalon edustalla Trierissä ovea taloon avaamatta.

    Kirjailijat ovat kiinnostavia, mutta paljon kiinnostavampaa on se mitä he kirjoittavat. Hemingway ja Marx ovat mielilukemistani, mutta hyvinkin rajallisesti, sillä olen pysytellyt muutaman teoksen parissa. Hemingwayn novellit ovat maailman parasta kirjallisuutta, romaanit eivät ehkä niinkään. Ja Marxissa minua kiehtoo hänen utopiansa ihmisyksilön vapauttamisesta, ei niinkään kollektiivin vapauttamisesta.

                                                                 S.I 2015.
Minä ja Hemingway -
Key West, Florida.

    Jälleenkö snobbailua? Ehkä, ehkäpä ei.

En siis mene Hemingwayn kotiin. Luen mitä hän kirjoitti.

    Hemingwayn pikkuveli kertoi, että Ernest oli todella omalaatuinen ihminen. Hän oli ehdottoman rehellinen sekä tunneperäisesti että esteettisesti, Leicester Hemingway sanoo, mutta toisaalta hän oli samanlainen jumalanlapsi kuin me muutkin, sotkuisten perhepulmien ja omakohtaisten ongelmien riivaama.

    Tuoreessa historiankirjassaan Antony Beevor kirjoittaa Pariisin vapauttamisen jälkeisistä päivistä syksyllä 1944, jolloin sotakirjeenvaihtajan sankarimyyttiä kantava Ernest Hemingway ryyppäsi klaaninsa kanssa Ritz-hotellissa, piiritti Marlene Dietrichiä ja rakasteli tulevan vaimonsa Mary Welshin kanssa. Hemingway löysi jostakin Maryn aviomiehen valokuvan ja kaappasi sen mukaansa hotellihuoneiston toilettiin, heitti sen sinne ja ampui WC:n saksalaisella konepistoolilla tuusannuuskaksi. Ritzin putkimiehiltä meni monta päivää sankarikirjailijan jälkien korjaamiseen.

    Key Westissä Floridassa Hemingway kirjoitti mm. romaanin Kirjava satama. Siinä on kuulevinaan selvänäköistä itsekritiikkiä, kun kirjailija Richard Gordonin vaimo sanoo aviomieheensä kyllästyneenä tälle suorat sanat: ”Jos sinä olisit edes hyvä kirjailija, voisin mahdollisesti kestää kaiken tämän. Mutta olen nähnyt, kuinka katkeroitunut ja kuinka kateellinen sinä olet, kuinka valmis olet vaihtamaan poliittista kantaasi muodin tarpeen mukaan, kuinka mielin kielin olet ihmisille edessä päin ja kuinka valmis olet puhumaan heistä pahaa takana.”

    Ihmisenä Hemingway saattoi (hetkittäin) olla täysi paskiainen, mutta parhaimmillaan hän kirjoitti kuin enkeli. Leicester Hemingwayn kirjassa on kuva, missä Ernest ampuilee kiväärillä Binimin satamalaiturilta meressä uivia haikaloja. Kuvan nähtyään lukija miettii, kuinka paskamainen ihminen saa olla käydäkseen vielä arvostetusta kirjailijasta.

                                                                           S.I 2015.
Minä ja Hemingwayn baari -
Sloppy Joe's Bar Key Westissä.

Ennen loppuhuipennusta, lainaus Karl Marxilta koskien yksilön suhdetta kansantaloustieteeseen.

    En johdattele lukijaa ajattelemaan mitään erityistä tai ajankohtaista. Marx kirjoitti usein hauskan kriittisesti. Niin tässäkin, ihan nautittavaksi asti:

    ”Kansantaloustiede, tämä rikkauden tiede, on näin ollen samalla kieltäymyksen, puutteen, säästämisen tiede ja se menee todellakin niin pitkälle, että säästää ihmisiltä raittiin ilman tai ruumiillisen liikunnan tarpeen. Tämä loistavan teollisuuden tiede on samalla askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja. Sen moraalinen ihanne on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan, ja se on löytänyt tälle mielikeksinnölleen jopa orjailevan taiteen: sitä on kuvattu sentimentaalisesti teatterissa. Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”

    Haa, kuinka ihanan anarkistisesti Marx sanoilla miekkailee!

Siis mitä hallitusohjelma sitten sanoo kirjastoista?

    Mikä pelästytti oppositioon päätyneet entiset hallituspuolueet? Miksi nyt piti ryhtyä kiukuttelemaan kirjastojen puolesta?

    Näin siellä sanotaan: ”Kuntien toimintavapauden edistäminen: Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja.”

    Onko syytä huoleen?

    Jos on, pitääkö kovistella kunnanvaltuutettuja vai kansanedustajia? Jos kunta ”lakkauttaa” kirjaston, kenen vika se on? Kenelle pitää valittaa? Tai jos ei valittaa, niin kannattaisiko joka tapauksessa uskoa demokratiaan ja äänestää myös kunnallisvaaleissa?

    Niin kuin sanoin, haluaisin päästä samaan valokuvaan keskustakirjaston kanssa vastustaakseni sen rakentamista. Kannatan kirjastojen kannattamista vastustamalla makasiiniraunioiden viereen tulevaa palatsia, jossa kirjoja tärkeämpää on tarjota ”ilmainen” ja ”maksuton” - so. 100 000 000 euroa maksava - oleskelutila kirjallisuuteen kyllästyneille.

    100 miljoonalla eurolla saisi hyvin monta kirjaa. Niin monta että huimaa päätä.

    Asiaa pähkäiltyäni keksin miten pääsen samaan valokuvaan tulevan kirjaston kanssa:

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Minä ja keskustakirjasto -
vastustan sitä kannattaakseni kirjallisuutta!

Lähteitä:

Antony Beevor: Ardennes 1944 – Hitler's Last Gamble. Viking 2015.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.

Ernest Hemingway: Kirjava satama. (The Have and Have Not 1937.) Suom. Toini Aaltonen. 6. p. Tammi 1970.

Leicester Hemingway: Veljeni Ernest Hemingway. (My Brother Ernest Hemingway 1962.) Suom. Jouko Linturi. Tammi 1962.

Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967.