torstai 23. heinäkuuta 2015

Kannattaa kannattaa

[aasinsiltoja, omahyväisesti minä]

                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Minä ja Marx -
Trier.


Kannattaa kannattaa kirjastoja ja jos ei niitä, niin kirjoja kuitenkin. Kesän mittaan olen jo ehtinyt väittää, että jos porukka ei osta uusia kirjoja, ei pidä kiukutella kirjastojenkaan puolesta.
    Viime viikolla kirjabloggaajat kannattivat nimenomaan kirjastoja idealla, että otetaan omakuva suosikkikirjaston edessä tai siellä päin. Jos minun pitäisi kannattaa jotakin kirjastoa, otattaisin kuvan itsestäni Helsingin keskustakirjaston edestä vastustaakseni sitä, sillä paras tapa turvata kirjastotoimi Helsingissä on jättää tuo kirjasto rakentamatta. Jos keskustakirjasto jätetään rakentamatta, sillä ostetaan helsinkiläisille kirjoja sadan vuoden ajan.
    Mutta miten voi ottaa valokuvan kirjaston edestä jos rakennusta ei vielä ole?
    Tätä pitää miettiä.


Kirjastoja kannattavat sanovat vastustavansa uutta hallitusta, joka tosin ei vielä ole tehnyt mitään, paitsi luvannut että kunnat saavat järjestää palvelunsa niin kuin haluavat.
    Kannattaako siis vastustaa lähidemokratiaa kannattaakseen kirjastoja?
    En osaa sanoa, sillä demokratialla on niin monia muotoja. Entinen valtiomies Paavo Väyrynenkin on turvautumassa kansaan sen jälkeen kun ovet vallan kammareihin ovat häneltä muuten sulkeutuneet. Paavo vaatii, että eurosta pitää liueta (ottamalla myös markka käyttöön) kansaa äänestyttämällä. Väyrystä harmittaa, että Urho Kekkonen kuoli ja Neuvostoliitto hajosi.
    Väyrysen ja monen muun mielestä suomalaisille sopisi paremmin autoritaarinen johto ja kova hierarkia. Viina ja demokratia käyvät haitallisesti suomalaisten päähän.
    Kun suomalaiset innostuvat kansalaisaloitteiden flip-flop demokratiasta, lait säädetään ja kumotaan vuorovuosina eikä "taistelu" pääty lainkaan. Kauan sitten James Madison, yksi Yhdysvaltojen perustajista, kirjoitti että kansanäänestykset johtavat helposti tyranniaan, vähemmistöjen sortamiseen. Lääke tällaista tyranniaa vastaan on edustuksellisuus, vallan hajauttaminen, parlamentarismi.
    Sitäkö siis nyt harjoitellaan? Siitäkö halutaan päästä eroon?


En siis ryntää kirjaston eteen poseeraamaan, mutta omahyväisesti liehittelen tässä pakinassa paria ”suurta” kirjailijaa ja asetun heidän haamujensa varjoon kuvattavaksi.
    Tällaisena kesäpäivänä, kun kirjoitan taas pakinaa villapaitaan ja karvatossuihin varustautuneena, tulee tietysti mieleen kysymys, että miksi kirjailijoita oikeastaan pitäisi ”liehitellä” tai fanittaa. Onko oikeastaan mitään väliä, kuka kirjan on kirjoittanut?
    Pahempi kysymys kuuluu, että ”tekeekö kirjallisuus ja taide meistä parempia ihmisiä?”.
    Mitään kovin hyvää, tieteellistä vastausta tuohon kysymykseen ei löydy. Esimerkkejä riittää molempiin suuntaan; muutamat todella "pahat" ihmiset ovat olleet kaunokirjallisuuden himolukijoita. Mutta taidetta ja kirjoja puolustavat ovat tietysti jyrkästi sitä mieltä, että taide tekee ihmisestä paremman ihmisen – mitä se sitten tarkoittaakaan.
    Aina kun joudun odottelemaan jossain, lääkäriasemalla tai laboratoriossa tai missä tahansa, lueskelen John Careyn teosta What Good Are the Arts?, ja alleviivaan parhaita virkkeitä. Niitä on kertynyt.
    Carey sanoo ettei ole todisteita taiteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Eihän kirjoista tai soitosta haittaakaan ole. Hän muistuttaa, että jo Aristoteles uskoi musiikin muokkaavan ihmistä ja nuorta ihmistä parempaan kuosiin. Sielulle musiikki tekee hyvää, Aristoteles ajatteli. Se parantaa ihmisen moraalista laatua. Mutta – ainahan ”mutta” ponnahtaa esiin – musiikin pitää olla oikean sorttista. Kevyt musiikki, varsinkin huilumusiikki oli Aristoteleen mielestä liian kiihottavaa ja jännittävää ja se vetosi työläisiin, orjiin ja lapsiin eikä kohentanut ihmisen moraalista laatua lainkaan.
    Viihteen vastustamisella on pitkä jälki länsimaisessa kulttuurissa.


Jos olen ihan rehellinen, ja miksi en olisi, niin täytyy tunnustaa etten ole koskaan niinkään fanittanut taiteilijoita kuin heidän teoksiaan. Olen aina ihmettelyt kun joku kiihkeästi fanittaa jotakuta laulajaa lauloi tämä sitten millaisia lauluja tahansa. Minusta taiteeseen tulee mennä taideteoksen kautta eikä taiteteoksen tekijän kautta, mutta tämä ajattelutapa saattaa olla silkkaa snobbailua.
    Tässä kohtaa turvaudun Jean-Paul Sartreen joka kirjoitti, että ”meille tekeminen paljastaa olemisen”. Väännän tämän ajatukseksi, että teko on esimerkiksi ”romaani” eikä niinkään sen kirjoittaminen, siis lukijan ja lukijakunnan näkökulmasta. ”Heideggerin mukaan”, Sartre jatkoi, ”vasaran tuntee parhaiten silloin, kun sitä käyttää vasaroimiseen. Ja naulan silloin, kun sen naulaa seinään, ja seinän silloin kun siihen naulaa naulan.”
    Edellisellä kappaleen ”vääristelyllä” yritän perustella, miksi menin Key Westissä Ernest Hemingwayn kotitalon edustalle, mutta en sisälle taloon; samoin kuin että miksi poseerasin Karl Marxin kotitalon edustalla Trierissä ovea taloon avaamatta.
    Kirjailijat ovat kiinnostavia, mutta paljon kiinnostavampaa on se mitä he kirjoittavat. Hemingway ja Marx ovat mielilukemistani, mutta hyvinkin rajallisesti, sillä olen pysytellyt muutaman teoksen parissa. Hemingwayn novellit ovat maailman parasta kirjallisuutta, romaanit eivät ehkä niinkään. Ja Marxissa minua kiehtoo hänen utopiansa ihmisyksilön vapauttamisesta, ei niinkään kollektiivin vapauttamisesta.
                                                                 S.I 2015.
Minä ja Hemingway -
Key West, Florida
.
    Jälleenkö snobbailua? Ehkä, ehkäpä ei.



En siis mene Hemingwayn kotiin. Luen mitä hän kirjoitti.
    Hemingwayn pikkuveli kertoi, että Ernest oli todella omalaatuinen ihminen. Hän oli ehdottoman rehellinen sekä tunneperäisesti että esteettisesti, Leicester Hemingway sanoo, mutta toisaalta hän oli samanlainen jumalanlapsi kuin me muutkin, sotkuisten perhepulmien ja omakohtaisten ongelmien riivaama.
    Tuoreessa historiankirjassaan Antony Beevor kirjoittaa Pariisin vapauttamisen jälkeisistä päivistä syksyllä 1944, jolloin sotakirjeenvaihtajan sankarimyyttiä kantava Ernest Hemingway ryyppäsi klaaninsa kanssa Ritz-hotellissa, piiritti Marlene Dietrichiä ja rakasteli tulevan vaimonsa Mary Welshin kanssa. Hemingway löysi jostakin Maryn aviomiehen valokuvan ja kaappasi sen mukaansa hotellihuoneiston toilettiin, heitti sen sinne ja ampui WC:n saksalaisella konepistoolilla tuusannuuskaksi. Ritzin putkimiehiltä meni monta päivää sankarikirjailijan jälkien korjaamiseen.
    Key Westissä Floridassa Hemingway kirjoitti mm. romaanin Kirjava satama. Siinä on kuulevinaan selvänäköistä itsekritiikkiä, kun kirjailija Richard Gordonin vaimo sanoo aviomieheensä kyllästyneenä tälle suorat sanat: ”Jos sinä olisit edes hyvä kirjailija, voisin mahdollisesti kestää kaiken tämän. Mutta olen nähnyt, kuinka katkeroitunut ja kuinka kateellinen sinä olet, kuinka valmis olet vaihtamaan poliittista kantaasi muodin tarpeen mukaan, kuinka mielin kielin olet ihmisille edessä päin ja kuinka valmis olet puhumaan heistä pahaa takana.”
    Ihmisenä Hemingway saattoi (hetkittäin) olla täysi paskiainen, mutta parhaimmillaan hän kirjoitti kuin enkeli. Leicester Hemingwayn kirjassa on kuva, missä Ernest ampuilee kiväärillä Binimin satamalaiturilta meressä uivia haikaloja. Kuvan nähtyään lukija miettii, kuinka paskamainen ihminen saa olla käydäkseen vielä arvostetusta kirjailijasta.

                                                                           S.I 2015.
Minä ja Hemingwayn baari -
Sloppy Joe's Bar Key Westissä.


Ennen loppuhuipennusta, lainaus Karl Marxilta koskien yksilön suhdetta kansantaloustieteeseen.
    En johdattele lukijaa ajattelemaan mitään erityistä tai ajankohtaista. Marx kirjoitti usein hauskan kriittisesti. Niin tässäkin, ihan nautittavaksi asti:
    ”Kansantaloustiede, tämä rikkauden tiede, on näin ollen samalla kieltäymyksen, puutteen, säästämisen tiede ja se menee todellakin niin pitkälle, että säästää ihmisiltä raittiin ilman tai ruumiillisen liikunnan tarpeen. Tämä loistavan teollisuuden tiede on samalla askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja. Sen moraalinen ihanne on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan, ja se on löytänyt tälle mielikeksinnölleen jopa orjailevan taiteen: sitä on kuvattu sentimentaalisesti teatterissa. Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”
    Haa, kuinka ihanan anarkistisesti Marx sanoilla miekkailee!


Siis mitä hallitusohjelma sitten sanoo kirjastoista?
    Mikä pelästytti oppositioon päätyneet entiset hallituspuolueet? Miksi nyt piti ryhtyä kiukuttelemaan kirjastojen puolesta?
    Näin siellä sanotaan: ”Kuntien toimintavapauden edistäminen: Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja.”
    Onko syytä huoleen?
    Jos on, pitääkö kovistella kunnanvaltuutettuja vai kansanedustajia? Jos kunta ”lakkauttaa” kirjaston, kenen vika se on? Kenelle pitää valittaa? Tai jos ei valittaa, niin kannattaisiko joka tapauksessa uskoa demokratiaan ja äänestää myös kunnallisvaaleissa?
    Niin kuin sanoin, haluaisin päästä samaan valokuvaan keskustakirjaston kanssa vastustaakseni sen rakentamista. Kannatan kirjastojen kannattamista vastustamalla makasiiniraunioiden viereen tulevaa palatsia, jossa kirjoja tärkeämpää on tarjota ”ilmainen” ja ”maksuton” - so. 100 000 000 euroa maksava - oleskelutila kirjallisuuteen kyllästyneille.
    100 miljoonalla eurolla saisi hyvin monta kirjaa. Niin monta että huimaa päätä.
    Asiaa pähkäiltyäni keksin miten pääsen samaan valokuvaan tulevan kirjaston kanssa:

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Minä ja keskustakirjasto -
vastustan sitä kannattaakseni kirjallisuutta!


Lähteitä:
Antony Beevor: Ardennes 1944 – Hitler's Last Gamble. Viking 2015.
John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.
Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.
Ernest Hemingway: Kirjava satama. (The Have and Have Not 1937.) Suom. Toini Aaltonen. 6. p. Tammi 1970.
Leicester Hemingway: Veljeni Ernest Hemingway. (My Brother Ernest Hemingway 1962.) Suom. Jouko Linturi. Tammi 1962.
Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. 

10 kommenttia:

  1. On mukava lukea näitä Kyöstin kirjoituksia kirjallisuudesta (ja muustakin). Minulle kirjat ovat niin tärkeä osa elämää, että en osaa edes kuvitella maailmaa ilman niitä. Ehkä sellainen maailma on tulossa, mutta kaiketi vasta joskus minun jälkeeni. Toisaalta joitakin Helsingin Sanomien nuoria toimittajia (esimerkiksi Friman, joka katsoo televisiota) lukiessa tulee jo nyt tunne, että he elävät eri maailmassa kuin minä. En oikein löydä mitään yhtymäkohtia kiinnostuksen kohteissamme, vaikka asiallisesti ottaen elämmekin samassa maassa ja ajassa.

    Pari huomiota, kuitenkin. Kannatan keskustakirjastoa. Uskon, että kun talo tehdään niin sinne sitten tulee niitä kirjojakin. Se on myös vahva markkeeraus kirjallisuuden merkityksestä ajassamme. Sen sijaan jos niitä sataa miljoonaa ei käytetä keskustakirjastoon, ei niitä vaihtoehtona käytetä tietenkään kirjoihinkaan.

    Samaa mieltä olen siitä, että taideteos on tärkeämpi kuin tekijänsä, vaikkei jälkimmäinenkään merkityksetön ole. Kummallisimmillaan tällainen tähtikultti näkyy elokuvissa. Näyttlijät saattavat olla loistavia tähtiä ja suosio suuri, vaikka itse elokuva olisi pelkkää höttöä sekä taiteen että viihteen mittareilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pekka ystävällisistä sanoistasi!

      Ehkä minua eniten keskustakirjastohankkeessa on epäilyttänyt, oikeastaan ärsyttänyt että siinä on ikään kuin antauduttu ajatukselle että pitkän päälle kirjan merkitys ohenee ja muut, sähköiset tiedon ja viihteen välittämiskeinot voittavat.

      No, tulevaisuushan sitten joskus näyttää miten käy - ja senkin että vaikka kirja säilyttäisikin asemansa, niin painetaanko kirjoja paperille vai riittääkö "suuri tietokanta" (ei talo) niiden säilyttämiseen.

      Jos käy jälkimmäisellä tavala, niin tulevien aikojen päättäjät voivat tehdä sitten keskustakirjastosta "kirjamuseon" jossa ihmiset käyvät kummastelemassa paperille painettuja kirjoja.

      Yhtä kaikki: kirjojen lukeminen on hauskaa ja aina "kannattavaa" puuhaa.

      Poista
  2. Vaikka mitään suoria toimenpiteitä ei olekaan ilmoitettu, selvästi moni suhtautuu suurella epäluottamuksella vapaampien käsien antamisella paikallishallinnolle. Ehkä syystäkin (vaikken minä nyt tiedä onko valtakunnallisempi hallinto sen parempi...)
    Osittain kyse on tietysti myös poliittisesta pelistä jossa kaikki mitä väärän puolueen edustajat sanovat on väärin. Jos väittävät että aurinko nousee idästä niin kyllä se jumalavita nousee silloin lännestä.

    Vaan enpä minäkään oikein usko että jos uusi keskuskirjasto jätetään rakentamatta niin vastaavalla rahasummalla ostettaisiin kirjoja vanhoihin kirjastoihin, tai suoraan käyttäjille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, noin varmaankin on. Olisi naiivia uskoa että sama rahamäärä tai edes kolmas osa siitä käytettäisiin kirjoihin. "Parempia" rahareikiä piisaa. Mutta jos viiden vuoden päästä, tai aiemminkin, yksi kai kaksi sivukirjastoa lopetaan kekustakirjaston paisuneiden kustannuksien takia, niin sitten toteutuu se mikä on todennäköistä.

      Tietysti voi käydä niinkin että Helsinki todella kasvattaa kirjastotoimen budjettia ja silloinhan kaikki on mallillaan. Se näkee, ken elää!

      Poista
  3. Kommentoin nyt vain tuohon fanittamiseen.

    Nuorena luin kirjoja kiinnittämättä mitään huomiota kirjailijaan. Siksi en edes muista, mitä kaikkea olen lukenut. Joskus käteeni osuu hyvä kirja, joka tuntuu kaukaisesti tutulta ja hoksaan, että hyvänen aika, tämänkin minä olen lukenut tajuamatta, että tämä on peräti Tämän tai Tuon kirjoittama.
    Kun lukee enemmän, niin yleensä kiinnostuu myös kirjailijasta. Mutta paskiaisiahan siellä on! Parempi kun ei tutustu liikaa. Eräs tuttuni kertoi keskustelleensa jossain kansainvälisessä konferenssissa Coetzeen ex-vaimon kanssa ja sanoi, että minua olisi varmaan kiinnostanut olla mukana siinä keskustelussa. Ei olisi - minä haluan pitää mielikuvieni Coetzeen!
    Luen siis paljon kirjailija edellä, koska tietty kirjailija on usein laadun tae. Olen myös nykyään hyvin kiinnostunut elämäkerroista ja taiteilijaelämäkerrat kinnostavat myös ajankuvina.

    Fanittaminen saattaa olla hauskaa. En ole koskaan sitä harrastanut, mutta ymmärrän, miltä tuntuu kulkea Jari Sillanpään perässä ympäri Suomea.
    En välitä esim. pyytää kirjailijoilta nimikirjoituksia kirjoihin. Olen tehnyt sen pari kertaa, mutta nykyään se tuntuu täysin turhalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fanittaminen laajassa katsannossa varmaankin liittyy ja kasvaa median muutosten mukaan. Fanittamisen joukkohysteriasta ilmeisesti ensimmäisenä pääsi "nauttimaan" Frank Sinatra nilkkasukkatyttöjen kirkuessa; sittemmin Elvin ja Beatles veivät asian äärirajalle. Mutta miten laulajien ja komeljanttarien joukkofanittaminen oli - on - sukua sille mitä Hitler sai aikaan, sitä lienee vaikeampi arvioida. Hurrattiinko Hitlerille sen takia mitä hän sanoi vai sen johdosta mitä hän teki, sai aikaiseksi?

      Kun katselee laatulehti Hesarin kulttuuriosastoa, kuinka vähiin ns. kriittiikki onkaan hiipunut ja sen tilalle ova tulleet human interest - haastattelut. Tänäänkin haastatellaan kahdella sivulla nuorta näyttelijää jolla tuskin mitään sanottavaa, mutta haastatella pitää, kun nykyään journalismi sellaista on.

      Enpä tiedä mihin tämä juoruilu-journalismin aikakausi päättyy tai johtaa.

      Poista
    2. Hitler-kulttia on vaikea ymmärtää, koska hän oli niin epämiellyttävän näköinen ja käyttäytyi kuin liioiteltu sketsihahmo, se karjuminen ja sormen heristely. Olen nimittäin ajatellut, että fanittamisissa on aika paljon kyse ulkonäöstä ja kivasta käyttäytymisestä. Hitler oli näissä surkea, ihan nolla. Sitten,kun hurmos oli päällä, ei tietenkään enää ollut ulkoisilla seikoilla väliä, mutta miten hän onnistui noin surkein avuin nousemaan sinne kritiikin ulottumattomiin?!

      Juoruilujournalismi on sopiva termi. Kävin kirjastossa lueskelemassa parin viikon Hesarit, lähinnä kulttuurisivut, kun kerrankin huomasimme keskeyttää lehden tulon matkan ajaksi. Ei sieltä jäänyt mieleen muu kuin artikkeli Lee Harperin uudesta kirjasta Go Set a Watchman. Ajattelin, että kesän musiikkifestareista Porista ja Kuhmosta olisi tasokkaita juttuja. Ei ollut.

      Poista
    3. Näin pinnallisesti raapaisten tuosta tulee mieleen, että jos Hitler ei vedonnut kannattajiinsa esiintymisensä kautta (vaikka olihan ne spektaaktelit, joista Paavolainenkin kertoi, todella kiehtovia ja mukaasatempaavia) niin jäljelle jää mitä sanottiin (siis ajatus ja teko) ja sehän kuulostaa vielä ikävämmältä; siis että sen ajatuksen voima läpäisi kokonaisen yhteiskunnan.

      Poista
  4. Taas täällä kirjoitellaan mielenkiintoisia, joten sotkeennunpa vielä minäkin mukaan.

    Fanittaminen, sillä lailla aidoimmillaan, kuten nuoriso sitä tekee, on aina ollut minulle vähän vierasta, jopa silloin kauan sitten nuorena. Arvostan ja ihailen kyllä monia suuria taiteilijoita, mutta se on luonteeltaan jotain muuta. En välttämättä haluaisi voittaa kilpailua ja päästä illalliselle kirjailijasuosikkini kanssa...

    Amerikkalainen tieteis- ja fantasiakirjailija Ursula K. Le Guin kirjoitti vast'ikään taas kotisivuillaan viisaasti kirjoista. Häntä oli pyydetty nimeämään häneen eniten vaikuttanut kirja, mutta hän koki ajatuksen kovin vieraaksi. Kaikki lukemamme kirjathan meihin vaikuttavat, enemmän tai vähemmän, ja voimakkaasti vaikuttaneita on laskemattoman paljon. Mutta että yksi kirja?

    Käykääpä tutustumassa Le Guinin kotisivuihin, jos ette ole niitä vielä löytäneet. Siinä on poikkeuksellisen viisas ihminen.

    Huolestuneena olen minäkin seurannut Hesarin tietä. Haastatteluja ja muuta pintajuttua syvällisempien kulttuuria käsittelevien artikkeleiden ja esseiden sijaan. Tätäkö yleisö todellakin haluaa? Minne tämä tie todellakin lopulta vie?

    Ja vielä keskustakirjastosta. Kyöstin tavoin olen ihmetellyt sitä, miten kirjan asia on ollut hankkeessa niin vähän esillä kaikkien muiden toimintojen ohessa. Senhän kai kuitenkin pitäisi olla se kaiken ydin? Iloitsen kuitenkin siitä, että keskustakirjasto tulee, sillä kyllä sen mukana tulevat sitten myös ne kirjat, vaikka pintajournalismi ei siihen nyt kiinnittäisikään huomiota. Ja kirjojen mukana tulee kaikki se hyvä, mikä kirjallisuuteen liittyy. Tai ainakin siihen on mahdollisuus, jos niin haluamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ¨Hah haa, joo. Ehkäpä olisin halunnut joskus voittaa illaskutsun jonkun Jane Fondan tai Julie Christien kanssa, mutta tuskin olisin uskaltanut mennä!

      Lueskelin muutama päivä sitten kuolleen E.L.Doctorowin muuatta novellia, ja siinä novellin minä heittäytyy selälleen ruohikolle ja: "Vaivuin heti horrokseen, mutta säilytin silti uskomattoman voimakkaasti tietoisuuteni, niin että aina kun aukaisin silmäni katsoakseni jotakin, en pelkästään nähnyt sitä, vaan tunsin myös sen olemuksen."

      Olisikohan tuossa kerrottu lyhyesti mitä kaunokirjallisuus on; se miten kirjailija näkee ja tuntee todellisuuden, faktan ja fiktion kautta?

      Poista