Kannattaa kannattaa

[aasinsiltoja, omahyväisesti minä]

                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Minä ja Marx -
Trier.

Kannattaa kannattaa kirjastoja ja jos ei niitä, niin kirjoja kuitenkin. Kesän mittaan olen jo ehtinyt väittää, että jos porukka ei osta uusia kirjoja, ei pidä kiukutella kirjastojenkaan puolesta.

    Viime viikolla kirjabloggaajat kannattivat nimenomaan kirjastoja idealla, että otetaan omakuva suosikkikirjaston edessä tai siellä päin. Jos minun pitäisi kannattaa jotakin kirjastoa, otattaisin kuvan itsestäni Helsingin keskustakirjaston edestä vastustaakseni sitä, sillä paras tapa turvata kirjastotoimi Helsingissä on jättää tuo kirjasto rakentamatta. Jos keskustakirjasto jätetään rakentamatta, sillä ostetaan helsinkiläisille kirjoja sadan vuoden ajan.

    Mutta miten voi ottaa valokuvan kirjaston edestä jos rakennusta ei vielä ole?

    Tätä pitää miettiä.

Kirjastoja kannattavat sanovat vastustavansa uutta hallitusta, joka tosin ei vielä ole tehnyt mitään, paitsi luvannut että kunnat saavat järjestää palvelunsa niin kuin haluavat.

    Kannattaako siis vastustaa lähidemokratiaa kannattaakseen kirjastoja?

    En osaa sanoa, sillä demokratialla on niin monia muotoja. Entinen valtiomies Paavo Väyrynenkin on turvautumassa kansaan sen jälkeen kun ovet vallan kammareihin ovat häneltä muuten sulkeutuneet. Paavo vaatii, että eurosta pitää liueta (ottamalla myös markka käyttöön) kansaa äänestyttämällä. Väyrystä harmittaa, että Urho Kekkonen kuoli ja Neuvostoliitto hajosi.

    Väyrysen ja monen muun mielestä suomalaisille sopisi paremmin autoritaarinen johto ja kova hierarkia. Viina ja demokratia käyvät haitallisesti suomalaisten päähän.

    Kun suomalaiset innostuvat kansalaisaloitteiden flip-flop demokratiasta, lait säädetään ja kumotaan vuorovuosina eikä "taistelu" pääty lainkaan. Kauan sitten James Madison, yksi Yhdysvaltojen perustajista, kirjoitti että kansanäänestykset johtavat helposti tyranniaan, vähemmistöjen sortamiseen. Lääke tällaista tyranniaa vastaan on edustuksellisuus, vallan hajauttaminen, parlamentarismi.

    Sitäkö siis nyt harjoitellaan? Siitäkö halutaan päästä eroon?

En siis ryntää kirjaston eteen poseeraamaan, mutta omahyväisesti liehittelen tässä pakinassa paria ”suurta” kirjailijaa ja asetun heidän haamujensa varjoon kuvattavaksi.

    Tällaisena kesäpäivänä, kun kirjoitan taas pakinaa villapaitaan ja karvatossuihin varustautuneena, tulee tietysti mieleen kysymys, että miksi kirjailijoita oikeastaan pitäisi ”liehitellä” tai fanittaa. Onko oikeastaan mitään väliä, kuka kirjan on kirjoittanut?

    Pahempi kysymys kuuluu, että ”tekeekö kirjallisuus ja taide meistä parempia ihmisiä?”.

    Mitään kovin hyvää, tieteellistä vastausta tuohon kysymykseen ei löydy. Esimerkkejä riittää molempiin suuntaan; muutamat todella "pahat" ihmiset ovat olleet kaunokirjallisuuden himolukijoita. Mutta taidetta ja kirjoja puolustavat ovat tietysti jyrkästi sitä mieltä, että taide tekee ihmisestä paremman ihmisen – mitä se sitten tarkoittaakaan.

    Aina kun joudun odottelemaan jossain, lääkäriasemalla tai laboratoriossa tai missä tahansa, lueskelen John Careyn teosta What Good Are the Arts?, ja alleviivaan parhaita virkkeitä. Niitä on kertynyt.

    Carey sanoo ettei ole todisteita taiteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Eihän kirjoista tai soitosta haittaakaan ole. Hän muistuttaa, että jo Aristoteles uskoi musiikin muokkaavan ihmistä ja nuorta ihmistä parempaan kuosiin. Sielulle musiikki tekee hyvää, Aristoteles ajatteli. Se parantaa ihmisen moraalista laatua. Mutta – ainahan ”mutta” ponnahtaa esiin – musiikin pitää olla oikean sorttista. Kevyt musiikki, varsinkin huilumusiikki oli Aristoteleen mielestä liian kiihottavaa ja jännittävää ja se vetosi työläisiin, orjiin ja lapsiin eikä kohentanut ihmisen moraalista laatua lainkaan.

    Viihteen vastustamisella on pitkä jälki länsimaisessa kulttuurissa.

Jos olen ihan rehellinen, ja miksi en olisi, niin täytyy tunnustaa etten ole koskaan niinkään fanittanut taiteilijoita kuin heidän teoksiaan. Olen aina ihmettelyt kun joku kiihkeästi fanittaa jotakuta laulajaa lauloi tämä sitten millaisia lauluja tahansa. Minusta taiteeseen tulee mennä taideteoksen kautta eikä taiteteoksen tekijän kautta, mutta tämä ajattelutapa saattaa olla silkkaa snobbailua.

    Tässä kohtaa turvaudun Jean-Paul Sartreen joka kirjoitti, että ”meille tekeminen paljastaa olemisen”. Väännän tämän ajatukseksi, että teko on esimerkiksi ”romaani” eikä niinkään sen kirjoittaminen, siis lukijan ja lukijakunnan näkökulmasta. ”Heideggerin mukaan”, Sartre jatkoi, ”vasaran tuntee parhaiten silloin, kun sitä käyttää vasaroimiseen. Ja naulan silloin, kun sen naulaa seinään, ja seinän silloin kun siihen naulaa naulan.”

    Edellisellä kappaleen ”vääristelyllä” yritän perustella, miksi menin Key Westissä Ernest Hemingwayn kotitalon edustalle, mutta en sisälle taloon; samoin kuin että miksi poseerasin Karl Marxin kotitalon edustalla Trierissä ovea taloon avaamatta.

    Kirjailijat ovat kiinnostavia, mutta paljon kiinnostavampaa on se mitä he kirjoittavat. Hemingway ja Marx ovat mielilukemistani, mutta hyvinkin rajallisesti, sillä olen pysytellyt muutaman teoksen parissa. Hemingwayn novellit ovat maailman parasta kirjallisuutta, romaanit eivät ehkä niinkään. Ja Marxissa minua kiehtoo hänen utopiansa ihmisyksilön vapauttamisesta, ei niinkään kollektiivin vapauttamisesta.

                                                                 S.I 2015.
Minä ja Hemingway -
Key West, Florida.

    Jälleenkö snobbailua? Ehkä, ehkäpä ei.

En siis mene Hemingwayn kotiin. Luen mitä hän kirjoitti.

    Hemingwayn pikkuveli kertoi, että Ernest oli todella omalaatuinen ihminen. Hän oli ehdottoman rehellinen sekä tunneperäisesti että esteettisesti, Leicester Hemingway sanoo, mutta toisaalta hän oli samanlainen jumalanlapsi kuin me muutkin, sotkuisten perhepulmien ja omakohtaisten ongelmien riivaama.

    Tuoreessa historiankirjassaan Antony Beevor kirjoittaa Pariisin vapauttamisen jälkeisistä päivistä syksyllä 1944, jolloin sotakirjeenvaihtajan sankarimyyttiä kantava Ernest Hemingway ryyppäsi klaaninsa kanssa Ritz-hotellissa, piiritti Marlene Dietrichiä ja rakasteli tulevan vaimonsa Mary Welshin kanssa. Hemingway löysi jostakin Maryn aviomiehen valokuvan ja kaappasi sen mukaansa hotellihuoneiston toilettiin, heitti sen sinne ja ampui WC:n saksalaisella konepistoolilla tuusannuuskaksi. Ritzin putkimiehiltä meni monta päivää sankarikirjailijan jälkien korjaamiseen.

    Key Westissä Floridassa Hemingway kirjoitti mm. romaanin Kirjava satama. Siinä on kuulevinaan selvänäköistä itsekritiikkiä, kun kirjailija Richard Gordonin vaimo sanoo aviomieheensä kyllästyneenä tälle suorat sanat: ”Jos sinä olisit edes hyvä kirjailija, voisin mahdollisesti kestää kaiken tämän. Mutta olen nähnyt, kuinka katkeroitunut ja kuinka kateellinen sinä olet, kuinka valmis olet vaihtamaan poliittista kantaasi muodin tarpeen mukaan, kuinka mielin kielin olet ihmisille edessä päin ja kuinka valmis olet puhumaan heistä pahaa takana.”

    Ihmisenä Hemingway saattoi (hetkittäin) olla täysi paskiainen, mutta parhaimmillaan hän kirjoitti kuin enkeli. Leicester Hemingwayn kirjassa on kuva, missä Ernest ampuilee kiväärillä Binimin satamalaiturilta meressä uivia haikaloja. Kuvan nähtyään lukija miettii, kuinka paskamainen ihminen saa olla käydäkseen vielä arvostetusta kirjailijasta.

                                                                           S.I 2015.
Minä ja Hemingwayn baari -
Sloppy Joe's Bar Key Westissä.

Ennen loppuhuipennusta, lainaus Karl Marxilta koskien yksilön suhdetta kansantaloustieteeseen.

    En johdattele lukijaa ajattelemaan mitään erityistä tai ajankohtaista. Marx kirjoitti usein hauskan kriittisesti. Niin tässäkin, ihan nautittavaksi asti:

    ”Kansantaloustiede, tämä rikkauden tiede, on näin ollen samalla kieltäymyksen, puutteen, säästämisen tiede ja se menee todellakin niin pitkälle, että säästää ihmisiltä raittiin ilman tai ruumiillisen liikunnan tarpeen. Tämä loistavan teollisuuden tiede on samalla askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja. Sen moraalinen ihanne on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan, ja se on löytänyt tälle mielikeksinnölleen jopa orjailevan taiteen: sitä on kuvattu sentimentaalisesti teatterissa. Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”

    Haa, kuinka ihanan anarkistisesti Marx sanoilla miekkailee!

Siis mitä hallitusohjelma sitten sanoo kirjastoista?

    Mikä pelästytti oppositioon päätyneet entiset hallituspuolueet? Miksi nyt piti ryhtyä kiukuttelemaan kirjastojen puolesta?

    Näin siellä sanotaan: ”Kuntien toimintavapauden edistäminen: Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja.”

    Onko syytä huoleen?

    Jos on, pitääkö kovistella kunnanvaltuutettuja vai kansanedustajia? Jos kunta ”lakkauttaa” kirjaston, kenen vika se on? Kenelle pitää valittaa? Tai jos ei valittaa, niin kannattaisiko joka tapauksessa uskoa demokratiaan ja äänestää myös kunnallisvaaleissa?

    Niin kuin sanoin, haluaisin päästä samaan valokuvaan keskustakirjaston kanssa vastustaakseni sen rakentamista. Kannatan kirjastojen kannattamista vastustamalla makasiiniraunioiden viereen tulevaa palatsia, jossa kirjoja tärkeämpää on tarjota ”ilmainen” ja ”maksuton” - so. 100 000 000 euroa maksava - oleskelutila kirjallisuuteen kyllästyneille.

    100 miljoonalla eurolla saisi hyvin monta kirjaa. Niin monta että huimaa päätä.

    Asiaa pähkäiltyäni keksin miten pääsen samaan valokuvaan tulevan kirjaston kanssa:

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Minä ja keskustakirjasto -
vastustan sitä kannattaakseni kirjallisuutta!

Lähteitä:

Antony Beevor: Ardennes 1944 – Hitler's Last Gamble. Viking 2015.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.

Ernest Hemingway: Kirjava satama. (The Have and Have Not 1937.) Suom. Toini Aaltonen. 6. p. Tammi 1970.

Leicester Hemingway: Veljeni Ernest Hemingway. (My Brother Ernest Hemingway 1962.) Suom. Jouko Linturi. Tammi 1962.

Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. 

Sano moi kalvosiipisille

[rappion merkkejä seuratessa]

Olen juuri lukenut mahdollisimman huonon romaanin.

     Pessimismille on katetta.

     Pessimismille sen suhteen mihin kirjallisuus menee.

     Sen suhteen mitä tapahtuu kirjallisuuden ympärillä.

     Yksi pääsky ei tee kesää, mutta kahdesta osaa päätellä paljon.

     En päättele vaan...

     Sallin syystuulen louskutella leukojani.

Suomen Kuvalehdessä oli viime viikolla juttu kirjaston tulevaisuudesta.

     Jutun kirjoitti Veera Jussila. Hän otsikoi näyttävästi: ”Sano hei kirjastolle”.

     Sano hei kirjastolle!

     Jussilan artikkelia mainostettiin lehden kannessa näyttävästi. Kun tehdään näyttäviä juttuja, ne näkyvät.

     Kannessa oli monta kuvaa. Yhdessä pikkukuvassa oli kirja, toisessa kitara ja sitten pora, erilaisia polkupyöriä, mölkkypalikoita ja jotain muuta.

     Kannen kuvakollaasi tiivisti Jussilan artikkelin mainiosti: Sano hei kirjastolle koska pian sieltä lainataan ihan jotain muuta kuin kirjoja.

     Olen kai ennenkin ihmetellyt miksi uutta kirjastoa sanotaan ”kirjastoksi”. Miksei sitä kutsuta vaikkapa ”julkiseksi lainastoksi”? Sitä paitsi, ei kukaan 50-luvulla Kotkassa puhunut kirjastosta. Se oli lainasto.

     Silti sieltä lainattiin kirjoja, ei mitään muuta.

     Silloin ei vielä pelätty kalvosiipisten paluuta valtaan.

Veera Jussilan artikkelissa kirjaston tulevaisuus kohdennettiin kolmeen funktioon.

     Ensimmäisenä on kirjaston muuttuminen itsepalvelulaitokseksi.

     Toisena tulee monitoimikirjasto: ota pyyhe mukaan, vie sukset kotiin lähtiessäsi.

     Kolmanneksi: osta kirjastosta kirjoja, ainakin E-sellaisia. 

     Suomen kansan verorahoilla aiotaan kohta pystyttää Helsingin keskustaan mahtava ”monitoimikirjasto”. Vain yksi sen kolmesta kerroksesta muistuttaa kirjastoa. Paikkaa missä on kirjoja.

     Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto perusteli monitoimikirjastoa sillä, että kun henkilökunnalle ei enää riitä puuhailua kirjojen parissa, he voivat keskittyä vaikkapa polkupyörien, suksien ja muiden liikuntavälineiden lainaamiseen (ilmaiseksi tietty).

     Kiltti toimittaja söi sen minkä tomera kirjastotoimenjohtaja hänelle syötti.

     Ei tullut mieleen kysyä, että osaavatko kirjastohumanistit noin vaan liikuntavälineiden ”filosofian”. Opetetaanko heidät voitelemaan suksia ja vaihtamaan polkupyörän ketjut ja säätämään kuusirattainen takapakka?

     Jos opetetaan, onko humanistin tutkinto paras apu tuohon työhön?

     Kuuluuko monitoimikirjastossa kirjastoapulaiselle myös asiakkaan selän pesu?

     Jos kuuluu, minäkin tulen.

Sano moi kalvosiipisille!

     Kohta ne saavat vallan.

     Ainakin jos on uskominen lukemaamme.

     Se tolkuttoman huono kirja oli Pia Heikkilän pimupölhöilyromaani Panettaa Pakistanissa.

     Sopii hyvin monitoimikirjastoon.

Mitä kirjallisuus on?

     Kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvun Pariisissa.

     Sodan jälkeen avoimia kysymyksiä piisasi.

     Ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, Sartre pelotteli.

     Kaikki riippuisi Euroopan kohtalosta: sosialismista, demokratiasta ja rauhasta. Niistä haaveili Sartre Pariisissa. Sodan jälkeen.

     Mutta kirjallisuus on ihmisten tekemää, ei enempää eikä vähempää. Kun ihminen valitsee itsensä, hän valitsee myös kirjallisuutensa.

     Sartre tietysti unelmoi ihmisestä, joka osaa valita itsensä (vallankumouksellisen) fiksusti.

     ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi”, Sartre jatkoi, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.”

Sano hei kirjastolle.

     Hei, hei!

     Sano moi kalvosiipisille.

     Moi, moi!

Pyöräkauppa Malmilla.
Halvinta olisi tuoda tänne muutama kirjahylly.
Saunakin sopisi peränurkkaan.
Monitoimikulttuuritaloksi.

4 miljoonaa kirjaa

[vaihtoehto vaihtoehdottomuudelle]

Taidan olla hieman vanhanaikainen.

     Ja joka tapauksessa pidän selkeistä ratkaisuista.

     Se tarkoittaa että kun menen ravintolaan, odotan saavani sieltä syötävää ja juotavaa. Taidenäyttelyyn menen katsoakseni seinille ripustettuja maalauksia tai muuta semmoista. Jalkapallokentän katsomosta haluan nähdä futismatsin. Konsertissa pitää, ainakin minun mielestäni, kuunnella musiikkia. Petyn jos bensa-asemalle ajettuani huomaan ettei sieltä saa bensaa.

     Kun menen kirjakauppaan, odotan että siellä myydään kirjoja. Ja kirjastossa pitää olla ennen kaikkea kirjoja. Jos kirjastossa ei ole kirjoja, miksi sitä pitäisi kutsua kirjastoksi?

     Käväisin sunnuntaina Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa. Siellä remontoidaan. Pahaa pelkään että kirjat väistävät amerikkalaista kahvilaa.

     Voi siis olla, että maailma ajaa ohitseni.

Viime lauantaina Helsingin Sanomat riemuitsi uuden keskustakirjaston suunnittelukilpailun ratkeamisesta. Töölönlahden sumppuun saadaan moderni kulttuurirakennus, jota koko Suomen kannattaa (tai pitää) odottaa sydän pamppaillen.

     Hesari uhrasi aiheelle kolme tabloidsivua.

     Kulttuuriministeri, jolla on tapana oopperassa näpytellä älypuhelinta ja stadionilla suututtaa yleisurheilijat, vakuutti että keskustakirjastosta tulee ”koko kansan olohuone”.

     Hesari oli innoissaan rakennuksen eteen syntyvästä aukiosta joka on suojattu sateelta. ”Bändi voi soittaa lipan alla, mutta kauniilla säällä myös lipan päällä”, hehkutti arkkitehtuurikilpailun voittaja. Lipan päällä voi myös kävellä ja katsella Töölönlahden sumppuun rakennettuja talorumiluksia.

     Taloon tulee, kertoi Helsingin Sanomat, elokuvasali, studioita, peliasemia, työpajoja- ja pisteitä.

     Tuodaanko taloon kirjoja, sitä Hesari ei paljastanut.

Helsingin Sanomat on julistanut keskustakirjastolle nimikilpailun. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen perustelee, että ”keskustakirjasto tarvitsee uuden nimen, joka kuvastaa satavuotista Suomea”.

     Hesarin mukaan nimi voi olla tyyliä ”mökki”, ”lato” tai ”lörppä”, mutta sitä ei sanottu saako nimessä esiintyä sana ”kirja” tai ”kirjasto”.

     Suunnittelukilpailun voittanut taloehdotus kantaa nimeä ”Käännös”.

     Talon arvioidaan maksavan vähintään 75 miljoonaa euroa, josta valtio maksaa kulttuuriministerin mukaan sopivan osuuden. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, helsinkiläinen veronmaksaja saa varautua 80-100 miljoonan euron kustannuksiin. Tai vielä enempään.

     Niillä miljoonilla saadaan Helsingin keskustaan puulippa ja monta peliasemaa ja katettu aukio, jossa bändi soittaa sateellakin.

     Se on hyvä sillä Helsingissä sataa usein. Vettä ja lunta, räntää myös.

Tiedän.

     Olen vanhanaikainen kuvitellessani, että kirjastossa pitäisi olla mahdollisimman paljon kirjoja. Monia kirjoja, erilaisia kirjoja.

     Jos keskustakirjasto jätettäisiin kuitenkin rakentamatta ja 80 miljoonaa euroa käytettäisiin helsinkiläisten kirjastojen kirjavalikoimien kartuttamiseen, saataisiin noin 4 000 000 miljoonaa kirjaa. Vähän enemmän tai jonkinverran vähemmän.

     Mikäli luen kirjastojen tilastoja oikein, viime vuotisten lukujen perusteella tämä määrä riittäisi Helsingissä kirjahankintoihin 30 vuodeksi!

     Se tarkoittaa että ainakin yksi ellei kaksi sukupolvea saisi kirjoja riittävästi luettavakseen. Jos siis vielä on sukupolvia, jotka haluavat (osaavat) lukea kirjoja.

     En vähättele peliasemia enkä puulipan alla soittavaa bändiä, mutta kysyn silti, että pitääkö helsinkiläisille ja suomalaisille hankkia kirjoja vai pompöösi ”kansallinen olohuone” keskelle Helsinkiä? Kumpuaako satavuotiaan Suomen sivistys kansien välistä vai puulipan katveesta?

     Tehdäänkö ”Käännöksellä” siis käännös sivistykseen vai käännös siitä pois?

                             Madridin kirjamarkkinoilla myydään kirjoja. Jaakko Salovaara 2013.

                                         JSS 2013.

          Myös Granadan kirjamarkkinoilla myydään kirjoja! KS 2013.