[rappion merkkejä seuratessa]
Olen juuri
lukenut mahdollisimman huonon romaanin.
Pessimismille
on katetta.
Pessimismille sen suhteen mihin kirjallisuus menee.
Sen
suhteen mitä tapahtuu kirjallisuuden ympärillä.
Yksi
pääsky ei tee kesää, mutta kahdesta osaa päätellä paljon.
En
päättele vaan...
Sallin
syystuulen louskutella leukojani.
Suomen
Kuvalehdessä oli viime viikolla juttu kirjaston tulevaisuudesta.
Jutun
kirjoitti Veera Jussila. Hän otsikoi näyttävästi: ”Sano
hei kirjastolle”.
Sano hei
kirjastolle!
Jussilan
artikkelia mainostettiin lehden kannessa näyttävästi. Kun tehdään
näyttäviä juttuja, ne näkyvät.
Kannessa
oli monta kuvaa. Yhdessä pikkukuvassa oli kirja, toisessa kitara ja
sitten pora, erilaisia polkupyöriä, mölkkypalikoita ja jotain muuta.
Kannen kuvakollaasi tiivisti Jussilan artikkelin mainiosti: Sano hei kirjastolle
koska pian sieltä lainataan ihan jotain muuta kuin kirjoja.
Olen kai
ennenkin ihmetellyt miksi uutta kirjastoa sanotaan ”kirjastoksi”.
Miksei sitä kutsuta vaikkapa ”julkiseksi lainastoksi”? Sitä
paitsi, ei kukaan 50-luvulla Kotkassa puhunut kirjastosta. Se oli
lainasto.
Silti
sieltä lainattiin kirjoja, ei mitään muuta.
Silloin
ei vielä pelätty kalvosiipisten paluuta valtaan.
Veera
Jussilan artikkelissa kirjaston tulevaisuus kohdennettiin kolmeen
funktioon.
Ensimmäisenä
on kirjaston muuttuminen itsepalvelulaitokseksi.
Toisena
tulee monitoimikirjasto: ota pyyhe mukaan, vie sukset kotiin
lähtiessäsi.
Kolmanneksi:
osta kirjastosta kirjoja, ainakin E-sellaisia.
Suomen
kansan verorahoilla aiotaan kohta pystyttää Helsingin keskustaan
mahtava ”monitoimikirjasto”. Vain yksi sen kolmesta kerroksesta
muistuttaa kirjastoa. Paikkaa missä on kirjoja.
Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto
perusteli monitoimikirjastoa sillä, että kun henkilökunnalle ei
enää riitä puuhailua kirjojen parissa, he voivat keskittyä
vaikkapa polkupyörien, suksien ja muiden liikuntavälineiden
lainaamiseen (ilmaiseksi tietty).
Kiltti
toimittaja söi sen minkä tomera kirjastotoimenjohtaja hänelle
syötti.
Ei
tullut mieleen kysyä, että osaavatko kirjastohumanistit noin vaan
liikuntavälineiden ”filosofian”. Opetetaanko heidät voitelemaan
suksia ja vaihtamaan polkupyörän ketjut ja säätämään
kuusirattainen takapakka?
Jos
opetetaan, onko humanistin tutkinto paras apu tuohon työhön?
Kuuluuko
monitoimikirjastossa kirjastoapulaiselle myös asiakkaan selän pesu?
Jos
kuuluu, minäkin tulen.
Sano moi
kalvosiipisille!
Kohta ne
saavat vallan.
Ainakin
jos on uskominen lukemaamme.
Se
tolkuttoman huono kirja oli Pia Heikkilän pimupölhöilyromaani Panettaa Pakistanissa.
Sopii
hyvin monitoimikirjastoon.
Mitä
kirjallisuus on?
Kysyi
Jean-Paul Sartre 1940-luvun Pariisissa.
Sodan
jälkeen avoimia kysymyksiä piisasi.
Ei ole
mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, Sartre pelotteli.
Kaikki
riippuisi Euroopan kohtalosta: sosialismista, demokratiasta ja
rauhasta. Niistä haaveili Sartre Pariisissa. Sodan jälkeen.
Mutta
kirjallisuus on ihmisten tekemää, ei enempää eikä vähempää.
Kun ihminen valitsee itsensä, hän valitsee myös kirjallisuutensa.
Sartre
tietysti unelmoi ihmisestä, joka osaa valita itsensä
(vallankumouksellisen) fiksusti.
”Jos
kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi
viihteeksi”, Sartre jatkoi, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen
hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten
muistittomaan elämään.”
Sano hei
kirjastolle.
Hei,
hei!
Sano moi kalvosiipisille.
Moi,
moi!
 |
| Pyöräkauppa Malmilla. Halvinta olisi tuoda tänne muutama kirjahylly. Saunakin sopisi peränurkkaan. Monitoimikulttuuritaloksi. |
