Sano moi kalvosiipisille

[rappion merkkejä seuratessa]

Olen juuri lukenut mahdollisimman huonon romaanin.

     Pessimismille on katetta.

     Pessimismille sen suhteen mihin kirjallisuus menee.

     Sen suhteen mitä tapahtuu kirjallisuuden ympärillä.

     Yksi pääsky ei tee kesää, mutta kahdesta osaa päätellä paljon.

     En päättele vaan...

     Sallin syystuulen louskutella leukojani.

Suomen Kuvalehdessä oli viime viikolla juttu kirjaston tulevaisuudesta.

     Jutun kirjoitti Veera Jussila. Hän otsikoi näyttävästi: ”Sano hei kirjastolle”.

     Sano hei kirjastolle!

     Jussilan artikkelia mainostettiin lehden kannessa näyttävästi. Kun tehdään näyttäviä juttuja, ne näkyvät.

     Kannessa oli monta kuvaa. Yhdessä pikkukuvassa oli kirja, toisessa kitara ja sitten pora, erilaisia polkupyöriä, mölkkypalikoita ja jotain muuta.

     Kannen kuvakollaasi tiivisti Jussilan artikkelin mainiosti: Sano hei kirjastolle koska pian sieltä lainataan ihan jotain muuta kuin kirjoja.

     Olen kai ennenkin ihmetellyt miksi uutta kirjastoa sanotaan ”kirjastoksi”. Miksei sitä kutsuta vaikkapa ”julkiseksi lainastoksi”? Sitä paitsi, ei kukaan 50-luvulla Kotkassa puhunut kirjastosta. Se oli lainasto.

     Silti sieltä lainattiin kirjoja, ei mitään muuta.

     Silloin ei vielä pelätty kalvosiipisten paluuta valtaan.

Veera Jussilan artikkelissa kirjaston tulevaisuus kohdennettiin kolmeen funktioon.

     Ensimmäisenä on kirjaston muuttuminen itsepalvelulaitokseksi.

     Toisena tulee monitoimikirjasto: ota pyyhe mukaan, vie sukset kotiin lähtiessäsi.

     Kolmanneksi: osta kirjastosta kirjoja, ainakin E-sellaisia. 

     Suomen kansan verorahoilla aiotaan kohta pystyttää Helsingin keskustaan mahtava ”monitoimikirjasto”. Vain yksi sen kolmesta kerroksesta muistuttaa kirjastoa. Paikkaa missä on kirjoja.

     Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto perusteli monitoimikirjastoa sillä, että kun henkilökunnalle ei enää riitä puuhailua kirjojen parissa, he voivat keskittyä vaikkapa polkupyörien, suksien ja muiden liikuntavälineiden lainaamiseen (ilmaiseksi tietty).

     Kiltti toimittaja söi sen minkä tomera kirjastotoimenjohtaja hänelle syötti.

     Ei tullut mieleen kysyä, että osaavatko kirjastohumanistit noin vaan liikuntavälineiden ”filosofian”. Opetetaanko heidät voitelemaan suksia ja vaihtamaan polkupyörän ketjut ja säätämään kuusirattainen takapakka?

     Jos opetetaan, onko humanistin tutkinto paras apu tuohon työhön?

     Kuuluuko monitoimikirjastossa kirjastoapulaiselle myös asiakkaan selän pesu?

     Jos kuuluu, minäkin tulen.

Sano moi kalvosiipisille!

     Kohta ne saavat vallan.

     Ainakin jos on uskominen lukemaamme.

     Se tolkuttoman huono kirja oli Pia Heikkilän pimupölhöilyromaani Panettaa Pakistanissa.

     Sopii hyvin monitoimikirjastoon.

Mitä kirjallisuus on?

     Kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvun Pariisissa.

     Sodan jälkeen avoimia kysymyksiä piisasi.

     Ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, Sartre pelotteli.

     Kaikki riippuisi Euroopan kohtalosta: sosialismista, demokratiasta ja rauhasta. Niistä haaveili Sartre Pariisissa. Sodan jälkeen.

     Mutta kirjallisuus on ihmisten tekemää, ei enempää eikä vähempää. Kun ihminen valitsee itsensä, hän valitsee myös kirjallisuutensa.

     Sartre tietysti unelmoi ihmisestä, joka osaa valita itsensä (vallankumouksellisen) fiksusti.

     ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi”, Sartre jatkoi, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.”

Sano hei kirjastolle.

     Hei, hei!

     Sano moi kalvosiipisille.

     Moi, moi!

Pyöräkauppa Malmilla.
Halvinta olisi tuoda tänne muutama kirjahylly.
Saunakin sopisi peränurkkaan.
Monitoimikulttuuritaloksi.